Lööpit ja julkkistilitykset ovat nykykulttuurimme
näkyvimpiä ilmiöitä. Pohjatonta tirkistelymotiiviamme
tyydyttämään on saatu Riitta Kylänpään toimittama teos
Kasvaako sisiliskoista saunassa krokotiileja. 21
suomalaisen merkkihenkilön – poikkeuksena Jaan
Kaplinski – lapsuusmuistot on julkaistu alunperin
Anna-lehdessä. Tekstiaineisto on saatu haastattelujen
muodossa, mutta Kylänpää on kirjoittanut ne minä
-muodossa.

Muodoltaan lapsuusmuistojen kokoelma siis
muistuttaa pitkälti lähinnä SKS:n tapaa julkaista
omaelämäkerrallisia antologioita. Onko toimittajan
haastattelujen avulla luoma aineisto arvottomampi tai
epäautenttisempi kuin itse kirjoitetut tarinat omasta
lapsuudesta? Näin ei voi väittää. Suurimpana erona on
se, että siinä missä SKS luottaa tavallisiin
tuntemattomiin kertojiin, lapsuusmuistojaan kertovat
tässä julkisuuden henkilöt. Eräs lähtökohta kirjan
lukemiseen onkin sen pohtiminen, missä määrin
julkisuuden ihmiset ovat hekin tavallisia ihmisiä.
Kertovatko he tarinaansa julkkiksina –
lapsuusmuistojen tapahtumahetkellähän he kuitenkin
olivat yhtä tavallisia lapsia kuin naapurinkin kakarat.
Onko nykyinen Ruben Stiller löydettävissä
Pikku-Rubenin puuhista?.

Joka tapauksessahan tarinassa ei puhu toimittajan
kautta Pikku-Ruben vaan Iso-Ruben, joka on valikoinut
kaiken materiaalin omien nykynäkemystensä mukaan.
Täytyy muistaa, että aina on kyse valinnasta. Itse
kirjoitettuja tarinoitakin usein editoidaan ennen
julkaisua. Kirjan kertomuksista välittyy kyllä ajankuva,
mutta voisi väittää, että enemmän tai ainakin yhtä
paljon oman aikamme kuva: kuva siitä, miten nykymies
ja nykynainen näkee lapsuutensa. Jälkeenpäin
katsottuna joistain asioista on tullut tärkeämpiä kuin
toisista. Joitain ei kerrota vieläkään. Eikä kaikkea
muisteta. Nykyhetki leimaa muistelua. On eri asia
kertoa tapahtumaa sillä hetkellä, kuin katsoa sitä
taaksepäin, jolloin tietää mitä mistäkin tapahtumasta
seuraa. Vasta jälkeenpäin tapahtumat saavat
käsitettävämmän prosessimaisen muodon.
Pikkutunnustuksia sentään lisätään elävöittämään
tarinaa. Jotkut tunnustavat enemmän kuin toiset.
Näkeekö ihminen itseään aikuisenakaan selvästi –
pahoja puoliaan? Kuinka rehellinen itselleen – ja
toimittajalle – uskaltaa olla?

Toinen lähestymistapa lapsuusmuistojen kokoelmaan
on miettiä sitä, miksi kertojat ovat ryhtyneet
tämäntyyppiseen projektiin. Kylänpään mielestä
kyseiset henkilöt ovat tottuneet käyttämään
persoonaansa materiaalina työssään ja siksi he paitsi
ovat hyviä muistelijoita, uskaltavat ottaa esille
vaikeitakin asioita. Oma kyyninen uteliaisuuteni keskittyi
lähinnä poliitikkojen tarinoihin. Pystynkö samastumaan
Pikku-Eskoon, joka raataa heinätöissä? Löydänkö
keinoja, joilla päättäjiä inhimillistetään? Alanko tuntea
yllättäviä sympatioita?

Toimittajan haastattelun kohteille esittämät kysymykset
on paikoin luettavissa suoraan rivien välistä, niin
suoraan samat teemat toistuvat kaikkien tarinoissa.
Jos toimittaja kuulikin vastaajan äänen omassa
tekstissään, minä kuulin toimittajan kysymykset: mikä
on ensimmäinen muistikuvasi, millainen oli suhteesi
vanhempiisi ja sisaruksiisi, mitä pelkäsit, millainen
tapahtuma oli seksuaalisuuden herääminen
kohdallasi, ensimmäiset ihastumiset, millainen oli
suhteesi kuolemaan ja yliluonnolliseen.

Eräs Kylänpään keskeisistä teemoista on sen
selvittäminen, missä vaiheessa kyseisestä henkilöstä
alkoi kehittyä nykyinen minä, se luova poikkeushenkilö,
josta tuli menestyjä ja vaikuttaja. Teoksesta voi hakea
selittäviä tekijöitä: tällainen lapsuus – tällainen minusta
tuli. Joillakin itsensä tietoinen tajuaminen tuli lukemaan
oppimisen myötä, toisilla siihen liittyi vain joku tietty
ajatus tai pohdintaprosessi.

Sukupolvien välinen kuilu on havaittavissa melkein joka
tarinassa: on asioita joissa lapsen ja vanhempien
ymmärrys ei kohtaa. On asioita, joita lapset eivät kerro
vanhemmilleen. Rakkauden ja tunteiden osoittamisen
vähyys on ollut aika yleistä, ei tosin säännönmukaista.
Alkoholismista on melkein jokaisella jonkinlainen
kokemus – liittyi se sitten omaan perheeseen tai
muutoin lähiympäristöön. Yhteistä on yksinäisyyden ja
erilaisuuden kokemus. Tämä oli niin toistuvaa, että
kieltämättä mieleen tuli, tuntevatko kaikki lapset itsensä
todellakin näin yksinäisiksi ja erilaisiksi, vai onko tässä
kyse poikkeushenkilöiden, erityisen luovien ihmisten,
kokemuksista.

Tarinoita yhdistivät myös yllättävät seikat.
Lapsuusmuistoissa esiintyi yllättävän paljon
yliluonnollisia ja erikoisia kokemuksia; oli näkyjä ja
ääniä pään sisällä. Kun eräs jutteli vainajien kanssa ja
muutamat näkivät vainajien lisäksi myös enkeleitä,
jotkut vain uneksivat oman syntymänsä. Hyvin alkanut
samastuminen tarinan henkilöihin vaikeutuu näissä
kohdissa: ei minulla ole yliluonnollisia kokemuksia!
Ilmeisesti elämässään menestyneet ja julkisuuteen
yltäneet ovat kaikki kokeneet jotain ylimaallista. Mikä
vika minussa oikein on kun enkelit eivät minulle ole
ilmestyneet?

Kylänpään kuvaus on elävää, kieli helppolukuista ja
viihteellistä. Omien lapsuusnostalgioiden laukaisijana
kirja on mitä erinomaisin. Lapsuusmuistojen
kokoelmaa voisi suositella paitsi niihin ehkä jo
törmänneisiin naistenlehtien lukijoille, miksei myös
tekstianalyysia harrastaville kirjallisuuden ja
folkloristiikan opiskelijoille. Teksteistä voi analysoida
paitsi kehityspsykologista prosessia, myös kulttuuriin
sosiaalistumista; missä suhteessa normeja
noudatetaan, missä suhteessa niitä vastaan
kapinoidaan. Lohduttavaa tavalliselle lukijalle on
havainto siitä, että ei ole yhtä oikeaa tapaa luoda
onnellista lapsuutta omillekaan lapsilleen. Kun yksi
lapsi nauttii siitä että ympärillä on koko ajan elämää ja
ihmisiä, toinen kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta. Ja
loppujen lopuksi lapsista tulee mitä tulee: toisista
hiihtäjiä, toisista kirjailijoita.