Lauri Meren Pentti Siimes näyttämöllä, kotonaan kertoo näyttelijästä, jonka roolitöitä kaikki tietävät, mutta joka on pitänyt yksityiselämänsä tiukasti itsellään. Avain tähän julkisen työn ja yksityisen elämän vastakkain asetteluun löytyy Siimeksen luonteesta. Hän toteaa olleensa lapsesta lähtien kaksijakoinen persoona: toisaalta ujo, toisaalta innokas esiintyjä. Tällaisen henkilön haastatteleminen on vaikeaa, minkä on voinut lukea monista Siimeksestä tehdyistä haastatteluista. Hän puhuu kyllä työstään, mutta haastattelijan kysymysten kääntyessä tiukemmin häneen itseensä, alkaa valmiin haastattelun lukijakin aistia vaivautuneisuutta ja varautuneisuutta. Lauri Meri on käyttänyt kirjansa pohjana Siimeksen haastatteluja. Hän on kuunnellut Siimestä hienovireisesti ja rakentanut kuulemastaan onnistuneen kokonaiskuvan. Siimeksen persoona tulee esiin kirjan prologissa, jossa Siimes kiertää ilmeisen haluttomuuden ja vaikeuden aloittaa itsestään puhumisen puhumalla koiristaan.

Ujoudesta huolimatta esiintyminen ja teatteri kiehtoivat Pentti Siimeksen mieltä jo lapsena. Siimes sanoo olleensa 9-vuotiaana jo täysin vakuuttunut siitä, että hänestä tulisi näyttelijä. Innokkaasta harrastajanäyttelijästä tulikin ammattilainen Helsingin Ympäristöteatterissa 1948 – 1950 ja Suomen Teatterikoulussa 1951 – 1953. Koulun jälkeen hänet kiinnitettiin Suomen Kansallisteatteriin. Siimes näytteli Kansallisteatterissa yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1994. Sen jälkeenkin hänet on nähty näyttämöllä monissa produktioissa, esimerkiksi Helsingin Kaupunginteatterin Kvartetissa.

Siimeksen vaiheet kuvataan kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta alkaen. Monet muistikuvat ovatkin hauskaa ja viihdyttävää luettavaa, sillä Siimeksellä on kyky analysoida luonnettaan ja toimintaansa terävästi. Näkökulma on pääasiassa Siimeksen, mutta välillä puheenvuoron saavat myös ystävät ja työtoverit. Heidän luonnehdintansa ovat usein osuvia kuvauksia Siimeksen persoonasta tai työskentelytavasta. Vaikka näkökulma toisinaan vaihtelee hyvin nopeastikin, Meri on pystynyt pitämään kokonaisuuden hallittuna.

Useissa näyttelijäelämäkerroissa näyttelijäntyö sivuutetaan kevyesti, luettelemalla kohdehenkilön rooleja erilaisin kaskuin höystettynä. Meri on ottanut tehtäväkseen tarkastella Pentti Siimeksen näyttelijäntyötä ja tekee sen poikkeuksellisen perusteellisesti. Siimeksen näyttelemistä on eri lähteissä luonnehdittu pienieleiseksi, älykkääksi ja perustempoltaan nopeaksi. Hänellä on ollut hyvin erilaisia tehtäviä, mutta kenties parhaiten hänet tunnetaan absurdeista rooleistaan ja komediaosistaan. Siimeksestä on sanottu, ettei hän näyttele sankarirooleja vaan ajattelevia antisankareita. Koomikon leiman hän on saanut erityisesti televisioesiintymisistään, ja kirjassa käsitelläänkin monipuolisesti suomalaisen televisioviihteen 1960- ja 1970-lukujen klassikkoja.

Pentti Siimes analysoi näyttelijäntyötään ja roolin syntymistä ensimmäisistä harjoituksista lähtien. Uuden roolin harjoittelun mielenkiintoisin vaihe on Siimeksestä kokeiluaika, löytöretki, jossa on luomisen iloa. Hänen mukaansa näyttelemisen yksi teema on leikki siitä, kuka pystyy pisimpään vaikuttamaan todelta. Työtovereiden, muun muassa Maija Karhin, Tea Istan, Pia Hattaran ja Esa Saarion, muistikuvista välittyy käsitys Siimeksestä hyvän harjoitteluilmapiirin luojana. Siimes ei heittäydy rooleihinsa, vaan näyttelee ne koko ajan työnsä tiedostaen: ”Näyttelijä on tarinankertoja, ei siinä voi mihinkään nirvanaan vaipua”. Harjoitusvaiheessa voi Siimeksen mukaan kokeilla erilaisia asioita, mutta esitystilanteessa näyttelemisen tulee lähteä hyvästä olosta ja helppoudesta. Lukuisista radio-, elokuva- ja televisiotöistään huolimatta Siimes arvioi teatterin itselleen läheisimmäksi. Hänelle on tärkeää läsnäolo näyttämöllä, kontakti elävän yleisön kanssa. Hän myös viihtyy näyttämöllä ja on tuntenut teatterinäyttämön toiseksi kodikseen.

Pentti Siimes näyttämöllä, kotonaan on myös Suomen Kansallisteatterin taiteilijakunnan historiaa. Teatterityön luonteesta johtuen yksilön näkökulmasta avautuu kuva koko yhteisöstä, jossa samaan aikaan ovat läsnä monia eri näyttelemisen tapoja, tyylejä ja teatterityön käytäntöjä edustaneet taiteilijat. Yli neljänkymmenen vuoden aikana Siimes ehti näytellä useiden Suomen Kansallisteatterin eri taiteilijasukupolviin kuuluneiden näyttelijöiden kanssa. Vanhimpien työtovereiden kohdalla historian aikajänne ulottuu taaksepäin aina 1900-luvun alkuun: osa näytteli Kansallisteatterissa jo kauan ennen Siimeksen syntymää. Ja tietenkin, Siimeksenkin muistelmissa, näihin legendaarisiin näyttelijöihin liittyy useita tarinoita ja anekdootteja. Mutta ne eivät ole kirjassa vain lukijan viihdykkeeksi, vaan niiden kautta lukijalle välittyy käsitys monista Kansallisteatterin näyttelijöistä, työtavoista ja työyhteisön ilmapiiristä.

Siimeksen mukaan näyttelijän ja ohjaajan suhteeseen kuuluu ehdottomasti molemminpuolisen työrauhan antaminen, kumpikaan osapuoli ei saa pakottaa, vaan luovuuden on synnyttävä lepotilasta. Monista ohjaajista erityisasemaan nousee Jack Witikka, joka oli modernin draaman keskeisimpiä suomalaisohjaajia. Hän ohjasi 1953 Walentin Chorellin Matkamiehen, jossa Siimeksellä oli ensimmäinen suuri roolinsa Kansallisteatterissa. Witikan ohjaus oli myös Samuel Beckettin Leikin loppu vuonna 1957, jossa Siimes näytteli Clov’n roolin. Leikin lopusta tuli Siimekselle ilmeisen tärkeä, sillä hän sanoo pitävänsä näytelmää edelleen yöpöydällään.

Aiemmin Siimes on varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta. Tässä kirjassa käsitellään myös ehkä kaikkein yksityisimpänä pidettyä perhe-elämää. Pentti Siimes näyttämöllä, kotonaan on omistettu Elinalle, Elina Pohjanpäälle, joka tuli Siimeksen elämään 1950-luvun alussa. Kirjan loppuun Meri on kirjoittanut jakson, jossa otsikkonsa mukaisesti piirretään myös muotokuva hänestä. Pohjanpää teki pitkän uran Helsingin Kaupunginteatterissa, ja hänen kasvonsa ovat tutut myös monista elokuvista. Elina Pohjanpää olisi ansainnut oman elämäkertansa, mutta häntä käsittelevä osuus sopii myös hyvin tähän yhteyteen. Pohjanpään ja Siimeksen, kahden näyttelijän arkeen, kuuluneet lastenhoito-ongelmat, erilaiset rakennus- ja remonttiprojektit kuvataan kirjassa lämmöllä. Pariskunnan tunteneiden mukaan heidän avioliittonsa oli poikkeuksellisen hyvä, tätä korostavat monet ystävät ja myös pariskunnan lapset kirjassa esittämissään huomioissa. Elina Pohjanpää kuvataan valoisaksi ja vahvaksi luonteeksi, jonka lempilauseita oli ”mitään ei saa surra etukäteen, sillä se on hukkaan heitettyä energiaa”. Pentti Siimes näyttämöllä, kotonaan päättyy Elina Pohjanpään sairauteen, sen Meri on kirjoittanut kohdettaan kunnioittaen: riipaisevasti ja koskettavasti, mutta ilman tunnemaalailua ja tirkistelyä.

Koko kirjan valossa muodostuu kuva tinkimättömästä ja älyllisesti rehellisestä näyttelijästä. Omalla tyylillään Siimes arvioi omaa menneisyyttään, työtovereitaan ja erityisesti kirjan loppupuolella perhettään. Kohteena on näyttelijä, joka työskenteli yhtäjaksoisesti samassa teatterissa yli neljä vuosikymmentä. Siimeksen havainnot näyttelijäntyöstä ja teatterin arjesta ovat hyvin yksityiskohtaisia ja niihin eri aikojen työtovereiden kautta sulautuvat erilaiset käytännöt miltei sadan vuoden ajalta. Kirjassa olisi ehkä voitu arvioida myös sitä, miten nämä huomiot vertautuvat yleisimpiin käsityksiin näyttelijäntyöstä ja siinä tapahtuneista tyylillisistä muutoksista.

Pentti Siimes näyttämöllä, kotonaan on, kuten näyttelijäelämäkerrat yleensäkin, viihdyttävää luettavaa. Se on kirjoitettu hyvin etenevään tyyliin ja turhaa monimutkaistamista välttäen. Kirja on kohteensa näköinen, sillä Siimes itse arvioi suhdettaan näyttelemiseen kirjassa näin: ”Minä otan työn työnä, sillä miksi monimutkaistaa selvää asiaa.”