YTT Jouni Tillin väitöskirja The Continuation War as a Metanoic Moment. A Burkean Reading of Lutheran Hierocratic Rhetoric palkittiin vuonna 2013 Jyväskylän yliopiston parhaana väitöskirjana. Seuraavana vuonna saksalainen Peter Lang -kustantamo julkaisi sen; tutkimuksella sodan ajan uskonnollisesta retoriikasta arvioidaan olevan ilmeisesti ainakin Euroopan, ellei maailmankin, laajuista menekkiä. Suomenkielistä painosta on kaiketi jo ehditty odotella, ja kun se vihdoin tämän vuoden syyskuussa ilmestyi, Agricolan keskustelupalstoilla syntyi pitkä ja lainehtiva keskustelu, joka kyllä alkoi kirjan aihepiiristä, mutta laajeni siitä sitten suuntaan jos toiseen.

Helsingin kirjamessuilla Tillin teos Suomen pyhä sota valittiin 2014 Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Voittajan valitsi kirjailija Pauliina Rauhala; hän on kirjoittanut lestadiolaisyhteisöön sijoittuvan romaanin Taivaslaulu, joka puolestaan oli edellisvuoden voittajakirja.

Aiempaa tutkimusta vain vähän

Kirjan alaotsikko Papit jatkosodan julistajina paljastaa, mistä tässä teoksessa varsinaisesti on kysymys. Nyt ei käsitellä pappeja rintamamiesten sielunhoitajina, kaatuneiden evakuointitehtävissä eikä sankarivainajien omaisten lohduttajina – kaikki nämä osa-alueet toki kaipaisivat tutkimusta, sillä suomalaisten pappien toimintaa sodassa on ylipäänsä käsitelty melko vähän.

Jotakin sentään löytyy: Tampereen hiippakunnan emerituspiispan Erkki Kansanahon (1915–2003) Papit sodassa (WSOY 1991) on kirkkohistoriallinen tutkimus jatkosodan ajasta, teologian tohtori Niko Huttusen Raamatullinen sota (SKS 2010) ajoittuu sisällissotaan. Touko Perkon ja Esko Salmisen 1970-luvulla ilmestyneissä propagandatutkimuksissakin pappeja sivutaan, mutta niissä heidät nähdään valtion propagandakoneiston yhtenä osana. André Swanströmin De finländska militärprästerna och krigspropagandan 1941–1944 (Kyrkohistoriska arkivet vid Åbo Akademi 2014) taitaa sijoittua lähimmäs Tillin näkökulmaa.

Tilli sanoo kuitenkin, ettei hän halua lähestyä pappien puheita ja kirjoituksia ”pelkkänä propagandana”, vaan haluaa ”katsoa niitä silmästä silmään”. Hänen nähdäkseen ne kumpuavat tekijöidensä syvällisestä vakaumuksesta, ja luultavasti moni pappi mietti jatkosodan alkaessa kirjan alussa siteeratun Voitto Viron (1914–1999) tavoin, miten suhtautua sotimiseen. Kirjan mukaan Viro jouduttiin palauttamaan talvisodasta Niinisalon varuskuntaan, koska hän ei osannut päättää, oliko kristityllä ihmisellä lupa puolustaa isänmaataan.

Kolmannes maan papistosta puolustusvoimien palveluksessa

Aineistonaan Tilli on käyttänyt vuosina 1941–1944 ilmestyneitä lehtiä ja rintamalehtiä sekä erilaista kirkollista valistusmateriaalia. Lehdistä tutkimukseen ovat valikoituneet sotilaspappien julkaisema Koti ja kasarmi, jonka tarkoituksena oli olla yhdysside kodin ja rintamajoukkojen välillä sekä Tunnussana, joka oli niin ikään suunnattu sotilaille. Sotilaspapeilla oli oma lehtensä, Sotilaspappi. Sitä julkaisi kenttäpiispantoimisto. Hengellisistä lehdistä ovat mukana Lähetyssanomia, Sanansaattaja ja Vartija sekä luterilaisen kirkon pää-äänenkannattajana pidetty Kotimaa – muutamia muita on lainattu joitakin kertoja.

Kuva: Koti ja kasarmi -lehden etusivu 1944.

Rintamalehdistä tutkimuksessa on mukana yksi, Karjalan Viesti. Se oli armeijan julkaisema ja kustantama; lehteä tehneet tiedotus- ja valistusupseerit kuuluivat joko päämajan tiedotusosaston tai armeijakunnan esikunnan komentoon. Levikki nousi korkeimmillaan 30 000 kappaleeseen ja lehteä jaettiin Aunuksen ja Maaselän ryhmien alueella, lähinnä Itä-Karjalassa. Tyypillisenä ”virallisena” rintamalehtenä Karjalan Viesti on hyvä valinta lähdeaineistoksi; kirjoitusten ja puheiden kuva tuskin muuksi muuttuisi, vaikka niitä tarkasteltaisiin laajemmallakin skaalalla.

Jatkosodan aikana nimittäin jokainen rintamalehti sisälsi hartauskirjoituksen. Ne taitettiin lehdissä näkyville paikoille – juhlapyhien alla mieluusti etusivulle, muulloin arvokkaasti pääkirjoituksen viereen. Kaikki julkaisivat vähintään ”sanan sunnuntaiksi” – kuusipäiväisessä Karjalan Viestissä tuo ”Päivän tunnussana” ilmestyi useamman kerran viikossa.

Jopa pienissä, korsujen nurkissa toimitelluissa ja monistuskoneella painetuissa joukko-osastojen julkaisuissa oli pastorin palsta. Se ilmentää toisaalta suomalaisen 1940-luvun yhteiskunnan vahvaa uskonnollisuutta, toisaalta sitä, miten tiivistä hengellisen ja maallisen vallan yhteistyö oli. Miehet nimenomaan halusivat lukea lehdistään saarnoja ja Jumalan sanan selitystä, sotilassielunhoito oli Suomen armeijassa itsestäänselvyys, ja 1920–1930-luvuilla sotilaspappien tehtäviin kuului hengellisten tehtävien ohella raittiustyö sekä erilaiset opetusvelvollisuudet.

Kolmikymmenluvulla papit myös osallistuivat runsaslukuisesti valtiolliseen politiikkaan. Kokoomuksen kansanedustajista parikymmentä prosenttia oli pappeja, Isänmaallisen kansanliikkeen yli 30, ja maalaisliitossakin heitä riitti. Tilli ei ole tutkinut jatkosotaan osallistuneiden pappien puolue- tai muutakaan taustaa, mutta mainitsee, että ainakin parin papin tiedetään olleen joko pasifisteja tai ainakin lähellä rauhanaatetta.

Talvisodan jälkeen puolustusvoimien sielunhoito, kuten tiedotus- ja valistustoiminta yleensäkin, järjesteltiin uudelleen. Organisaation johdossa toimineesta sotarovastista tuli kenttäpiispa – nimitys tosin tuli voimaan vasta jatkosodan alettua, heinäkuussa 1941. Vuoden loppuun mennessä armeijan palveluksessa oli noin 500 pappia eli kolmannes koko maan papistosta.

Kuva: Papit Latvan sotilaskodin edustalla. Piispa keskellä. Kuvaaja Tauno Norjavirta, Latva 1942, SA-kuva.

Osa heistä toimi kotirintamalla suojeluskuntien alaisuudessa tehtävinään kaatuneiden huolto, hengellinen radiotoiminta ja sotavankien sielunhoito ynnä muut vastaavantyyppiset tehtävät.

Kenttäarmeijassa pappien tehtäviin kuului hengellinen työ eli kristillinen opetus ja sananjulistus sekä yksityiset keskustelut miesten kanssa sekä kaatuneiden huoltoon osallistuminen. Tyypillistä oli, että kaatuneen omaiset saivat osanottokirjeen kyseisen joukko-osaston pastorilta. Ongelmia tuotti niin sanottu maallinen valistustoiminta: kaikki rintamilla palvelevat papit eivät halunneet osallistua viihteellisiin tilaisuuksiin, joita alettiin järjestää heti kun taistelutilanne sen suinkin salli. Rintamatehtävissä työskenteli 280 pappia – 23 heistä sai surmansa.

Tillin mukaan rintamamiehet arvostivat nimenomaan niitä pappeja, jotka olivat valmiit jakamaan heidän kanssaan sodan arjen. (Aseeseen tarttumista ei edellytetty, mutta jotkut tekivät senkin, ja pappeja myös kaatui jatkosodan sotatoimissa.)

Kuva: Pastori on tullut pitämään hartaustilaisuutta. Sammatus 1942, kuvaaja Aavikko, SA-kuva.

Ristiretki luvattuun maahan vaihtui valitusvirsiin ja ”Jumalan kouluun”

Jatkosodan alkukuukausina kaikkea suomalaista julkista puhetta, siis myös uskonnollista, leimasi voimakas ristiretkiretoriikka. Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssään mainitsema ”pyhä sota” innoitti myös pappeja. Bolsevismista puhuttiin ruttona, Neuvostoliiton johtomiehistä antikristuksen tai itsensä saatanan lähettiläinä ellei suorastaan hänen veljinään. Kyse oli hyvän ja pahan taistelusta, jossa Suomi oli hyvän puolella. Näin siis myös vihollisten tappaminen oli oikeutettua, vaikka se jo kymmenessä käskyssä – saati sitten Jeesuksen puheissa Uuden testamentin puolella – kiellettiinkin.

Niin kauan kuin suomalaisten sotatoimet sujuivat hyvin, kysymyksessä oli jumalallinen johdatus. Tilli esittää kirjassaan runsaasti esimerkkejä myös siitä, miten Itä-Karjala rinnastui pappien puheissa ja kirjoituksissa Israelin kansalle luvattuun maahan. Koska Raamatusta löytyi lause ”Jumala sijoittaa kaikki kansat omille asuma-alueilleen”, katsottiin ettei ollut maallisen vallan – eikä etenkään Neuvostoliiton! – tehtävä vetää rajaa suomenheimoisten välille.

Kun tuo luvattu maa sitten oli otettu haltuun, siitä aiheutui monenlaisia ongelmia, kuten esimerkiksi ortodoksien ja luterilaisten vastakkainasettelu. Tiukimmissa tilanteissa pappeja jouduttiin vapauttamaan tehtävistään tai siirtämään heidät paikkaan, jossa eivät voineet pakkokäännyttää paikallisväestöä tai riidellä toista valtionkirkkoa edustavan virkaveljen kanssa.

Asemasodankin ajassa nähtiin jumalallista johdatusta, joskin saarnamiesten näkökulma kääntyi yhteiskunnasta yksilöön. Elettiin etsikkoaikaa, jolloin kansan – ja tietysti myös jokaisen sotilaan sekä hänen kotirintamalla toimivien läheistensä – tuli tehdä parannus. Sodan pysähtymisen syynä nähtiin nimenomaan ihmisten vieraantuminen Jumalasta.

Kesä 1944 merkitsi papistollekin tasapainoilua tiukassa tilanteessa. Toisaalta armeijan ja kansan ainoa turva oli Jumalassa, kuten se oli ollut aikaisemminkin, eritoten talvisodan aikana, mutta toisaalta saarnoissa korostettiin, että Jumala saattoi käyttää myös vihollista välikappaleenaan. Luvattu maa, Itä-Karjala, oli otettu Suomelta pois kansan ja kansalaisten syntien tähden. Oltiin ”Jumalan koulussa” josta kuitenkin kuin ihmeen kautta selvittiin.

Asiat muuttuivat siis vastakohdikseen, ja Tilli osoittaa, että miltei mille tahansa tulkinnalle löytyi tukea joko Raamatusta tai aiempien kirkonmiesten, lähinnä Martti Lutherin, puheista ja kirjoituksista.

Oman käsittelynsä vaatii – ja myös saa Tillin kirjassa – sodan ajan sankariuhripuhe. Sitäkään ei ole juuri tutkittu: Ilona Kemppaisen (nyk. Pajari) väitöskirja Isänmaan uhrit (SKS 2006) saa toivottavasti seuraajia samoin kuin tämä nyt esillä oleva Tillin tutkimus.

Kuva: ”Ristiäiset. Nuori kenttäpappi siunaa karjalaisessa tuvassa ristittäviä lapsia.” Paateneen kauppala 1941, kuvaaja Sot.virk. Erkki Viitasalo, SA-kuva.

Jeesus, Martti Luther vai Mannerheim?

Jouni Tilli, joka on siis valtio-opin tutkija eikä teologi, on kirjoittanut mielenkiintoisen ja monitasoisen ”kansanpainoksen” ehkä hieman hankalasti avautuvasta väitöskirjastaan. Siinähän hän lähestyi aineistoa retoriikan tutkijan Kenneth Burken teorioiden pohjalta, ja totta kai Burken nimi ja ajatukset esiintyvät myös suomenkielisessä kirjassa.

Tillin lainaamat, useimmiten varsin lyhyet, saarnakatkelmat saattavat joidenkin nykylukijoiden mielestä olla hiuksia nostattavia. Ne esitetään lähes poikkeuksetta puhujan nimellä varustettuna ja mukana on tietysti viite alkuperäislähteeseen. Tilli ei moralisoi papistoa, vaan toteaa että ”kovina aikoina puheet voivat joskus olla kovia” ja kärjistää: ”luterilaiset papit seurasivat Jeesuksen ja Lutherin sijaan Mannerheimia”.

Toisin sanoen esivallan totteleminen nousi korkeimmaksi arvoksi; kriittinen suhtautuminen sotaan näkyi ja kuului papiston julkisissa puheissa ja kirjoituksissa vain harvoin. Kyse on siis nimenomaan heidän julkisesta esiintymisestään. Mielessä kieltämättä kävi, että osa sotapapeista saattoi olla ns. leipäpappeja, joskaan papistoa ei käsittääkseni ohjeistettu niin tiukasti kuin valistusupseereita ja tiedotusmiehiä.

Jouni Tilli on kirjoittanut kiinnostavan, ajatuksia herättävän ja osin varsin kärkevän teoksen. Erityisesti loppuluvun pohdiskelut ja oivallukset siitä, millaisin ajatuskuluin sota pystyttiin osoittamaan oikeutetuksi, vaikka Jeesuksen vuorisaarna, kymmenen käskyä ja muutama muukin raamatunkohta sen kieltää, ovat lukemisen arvoisia.

Kuva: Kenttäpiispa pitää hartaushetken panssarilaivan kannella 1941, kuvaaja Vilho Heinämies, SA-kuva.