Juristi K. J. Ståhlberg

Elämäkertojen osuus erityisesti poliittisen historian tutkimuksessa on tunnetusti vahva. Sen sijaan varsinkaan suomalaisessa oikeushistorian tutkimuksessa se ei ole ollut kovinkaan harrastettu laji - tutkimuksellisesti ohuita juristielämäkertoja on kylläkin ilmestynyt. Lajityypin vähäisyyteen ovat osaltaan johtaneet alalle pitkään ominaisten tutkimustehtävien luonne ja painotukset: esimerkiksi jonkin normikokonaisuuden synnyn ja taustojen selvittämiseen biografinen tutkimusote ei useinkaan luontevasti istu. Syynä biografiaotteen vähäisyyteen lienee ollut sekin, että ei ole välttämättä mielletty sen mahdollistaman tutkimusproblematiikan laajuutta - biografian kautta kun on mahdollista tarkastella laajoja välittömän henkilöllisen kohteensa ylittäviä tutkimusongelmia.

Inha, Jyri: Elämä ja oikeus - K. J. Ståhlberg oikeusajattelijana. K. J. Ståhlbergin oikeusajattelun pääpiirteet. Suomalainen Lakimiesyhdistys, 2004. 256 sivua. ISBN 951-855-221-5.

Elämäkertojen osuus erityisesti poliittisen historian tutkimuksessa on tunnetusti vahva. Sen sijaan varsinkaan suomalaisessa oikeushistorian tutkimuksessa se ei ole ollut kovinkaan harrastettu laji – tutkimuksellisesti ohuita juristielämäkertoja on kylläkin ilmestynyt. Lajityypin vähäisyyteen ovat osaltaan johtaneet alalle pitkään ominaisten tutkimustehtävien luonne ja painotukset: esimerkiksi jonkin normikokonaisuuden synnyn ja taustojen selvittämiseen biografinen tutkimusote ei useinkaan luontevasti istu. Syynä biografiaotteen vähäisyyteen lienee ollut sekin, että ei ole välttämättä mielletty sen mahdollistaman tutkimusproblematiikan laajuutta – biografian kautta kun on mahdollista tarkastella laajoja välittömän henkilöllisen kohteensa ylittäviä tutkimusongelmia.

Tutkimusintressien monipuolistuessa myös tutkimusotteiden kirjo lavenee. Lundin yliopiston oikeushistorian professori Kjell Åke Modéer on muotoillessaan ehdotusta oikeushistorian tutkimusohjelmaksi esittänyt biografisen tutkimuksen lisäämistä, mm. juristikulttuurin ja -identiteetin kansallisten ja kansainvälisten piirteiden selvittämiseksi. Modéer toteaakin, että anglo-amerikkalaisessa oikeuskulttuurissa varsinkin yksittäisten tuomioistuinjuristien suuri vaikutusvalta on tehnyt biografiasta luontevan ja suositunkin lähestymistavan. (Kjell Åke Modéer: Rättshistorieämnets uppgifter – Reflektioner inför ett rätts- och forskningspolitiskt paradigmskifte, Svensk Juristtidning 1996, 543-544; ks. myös Jukka Kemppinen: Yhdysvaltain ytimessä, Helsingin Sanomat 25.2.2004, C 7.)

Jyri Inhan tutkimus K. J. Ståhlbergista on uusin kotimainen kontribuutio oikeudellisen biografian saralla. Tutkimus on erittäin tervetullut monestakin syystä. "Puhtaan" oikeustieteellisestä näkökulmasta Ståhlbergin oikeusajatteluun perehtyminen on hyvin perusteltua, onhan hänen roolinsa kiistatta ollut erittäin merkittävä niin hallinto- kuin valtiosääntöoikeudessakin. Esimerkiksi monet perustuslakeja koskevat valinnat, joissa Ståhlbergin osuus on ollut olennainen, tunnetusti ehdollistavat valtiollista elämäämme edelleenkin. Ståhlbergin tarkastelu vihdoinkin nimenomaan juristina on aiheellista, jotta myös hänen poliittisesta toiminnastaan saadaan syvempi kuva.

Kun oikeudellisista elämäkerroista ei niiden vähäisyyden vuoksi ole syntynyt mitään varsinaista lajityyppiä, on mielenkiintoista analysoida sitä, millaisia tutkimuksellisia valintoja Inha on työssään tehnyt. Tukea tutkimusotteen muodostamiselle tarjoutuu runsaasti historiatieteen puolelta, kuten – jo määritelmän mukaisesti – oikeudellisesta maailmasta tutkimuskohteensa hakevalla ja tutkimusotteensa historian alalta etsivällä oikeushistorian tutkimuksella yleensäkin. Tässä arviossa keskitynkin tutkimuksen metodologisiin valintoihin ja erityisesti biografisen tutkimusotteen soveltamiseen.

Tutkimuksen kysymyksenasettelu ja lähtökohtien muodostaminen

Lähtiessään muodostamaan tutkimusproblematiikkaa ja kysymyksenasettelua Inha toteaa, että "Ståhlbergin toiminta tiedemiehenä, virkamiehenä ja poliitikkona yhdistää hänet tapahtumiin, joita on laajalti ja yksityiskohtaisesti tarkasteltu mm. aiemmassa hallinto- ja valtiosääntöoikeudellisessa, oikeushistoriallisessa ja poliittisen historian tutkimuksessa" (s. 3). Kattava ja kokonaisvaltainen tutkimus on kuitenkin puuttunut Ståhlbergin oikeudellisesta ajattelusta, jonka voi asettaa hänen eri toiminta-alueidensa taustaksi ja yhteiseksi nimittäjäksi. Tutkimuskysymykset muotoutuvat seuraaviksi:
"1) millaista ja mistä syistä Ståhlbergin oikeusajattelu on eri kehitysvaiheissaan hänen henkilöhistoriassaan sekä
2) millaisina ja mistä syistä oikeusajattelun piirteet ilmenevät Ståhlbergin toiminnassa ja mitä vaikutuksia niillä on" (s. 5).

Tämä kattotematiikka on kannatettava, eritoten aikaisempi Ståhlberg-tutkimus huomioon ottaen. Oikeusajattelusta juuri kokonaisvaltaisena ilmiönä on tärkeää saada tietoa. Mutta miten se käytännössä tavoitetaan? Tavoitteenasettelu on siis hyvä ja vaativa, mutta mielestäni kysymyksenasettelu jää liian yleiselle tasolle. Havainnollistan tarkoittamaani esimerkillä.

Antero Jyränki ottaa Paavo Kastarin oikeusajattelua käsittelevässä artikkelissaan yhdeksi osaksi lähtökohtiaan Kastarin toteamuksen siitä, että "juristin pitää katsoa yhteiskuntaa myös sosiologin silmällä nähdäksensä ylipäänsä jotakin" (Jyränki siteeraa Kastarin artikkelia Eräitä Hans Kelsenin oikeusteoriaa koskevia näkökohtia, Lakimies 1936, 96). Kastarin oikeusajattelun päälinjoja ja niiden kehittymistä kuvaavia osakysymyksiä Jyränki listaa seuraavasti: pohdittavaksi tulevat Kastarin käsitykset siitä, "mitä oikeustieteen pitäisi olla, millä keinoin perustuslaki muuttuu, miten ja mihin suuntaan sitä pitäisi muuttaa, mikä on oikeustieteilijän rooli tässä muutosprosessissa, mitkä ovat oikeudellisen tulkinnan mahdollisuudet ja mikä on oikeudellisten tekijäin vaikutus valtiollisten instituutioiden toiminnassa. Tarkastelua yhdistävänä tekijänä olkoon Kastarin jo esitelty ’myös sosiologin silmällä’ -teesi." Kuten Jyränki toteaa, hänen esityksensä ei rakennu systemaattisesti osakysymysten kautta, vaan etenee kronologisesti. (Ks. Antero Jyränki: "(…) katsoa yhteiskuntaa myös sosiologin silmällä (…)" – Piirteitä Paavo Kastarin (1907-1991) toiminnasta ja oikeusajattelusta. Teoksessa Oikeustiede – Jurisprudentia XXXII, Suomalaisen lakimiesyhdistyksen vuosikirja 1999, 157 (sitaatti Kastarilta), 159 (sitaatti Jyrängiltä).)

Myös Ståhlbergin kohdalla on tarjolla useita erittäin mielenkiintoisia oikeusajattelun osakokonaisuuksia haarukoivia kysymyksiä. Jyrängin tavoin liikkeelle voi lähteä oikeustieteen sisältä. Miten Ståhlbergin ajattelu suhteutui muihin ajan oikeustieteilijöihin niin hänen omilla aloillaan kuin yleisemminkin? Millaista oli Ståhlbergin yhteiskunnallisesti suuntautuneen oikeusajattelun suhde muihin samankaltaisesti orientoituneisiin (vrt. Heikki Pihlajamäki: Rättskämpar och protorealister – den tidiga kritiken mot konstruktivismen i Finland, Tidskrift utgiven av Juridiska Föreningen i Finland 2000, 338-350)? Miten Ståhlbergin oikeudellinen ajattelu sijoittui nuorsuomalaisten ja myöhemmin Kansallisen Edistyspuolueen sisällä (vrt. esim. Svinhufvud) – tai suhteessa muuhun puoluekenttään, vaikkapa vanhasuomalaisiin tai ruotsalaisiin?

Nämä ovat vain joitakin ehdotuksia, paljon muitakin ja monipuolisemmin Ståhlbergin toimintaa haarukoivia kysymyksiä voi asettaa. Edellämainittuja ja monia muita teemoja tutkimuksen varrella käsitelläänkin. Osakysymysten nimenomainen eksplikointi olisi kuitenkin mielestäni kiinteyttänyt ja monipuolistanut tutkimusraporttia, ja tehnyt siitä entistä ongelmakeskeisemmän. Kokonaisvaltaisen Ståhlbergin oikeusajattelun tutkimisen kanssa tämä tarkastelutapa ei ole ristiriidassa. Toisaalta se on yhdensuuntainen tutkimuksen alaotsikonkin (K. J. Ståhlbergin oikeusajattelun pääpiirteet) kanssa.

Muodon sisältö

Tutkimus on tiivis. Karsintaa on työn aikana tehty paljon. Esimerkiksi tutkimuksen lähtökohtien määrittely mahtuu muutamalle sivulle, ja se sulkee ulkopuolelleen mm. biografista tutkimusta koskevien metodisten valintojen yksityiskohtaisen aukipurkamisen ja aihepiirin aiemman tutkimuksen esittelyn. Näin ollen aiempaa tutkimusta ei käytetä hyväksi kysymyksenasettelun rakentamisen apuvälineenä tai lukijan saattamiseksi Ståhlbergia koskevalle tutkimusalueelle. Myöskään lähdepohjaa ei esitellä, ja näin ollen varsinkin Ståhlbergin Kansallisarkistossa sijaitsevan yksityiskokoelman luonne (järjestetty/järjestämätön kokoelma, laajuus, luonne -> minkälaatuisiin kysymyksiin sieltä on saatavissa tietoa, ajalliset painotukset) ei käy lukijalle selväksi. Tutkimuksen varrella on tietysti mahdollista lähdeviittausten kautta tehdä päätelmiä kokoelman luonteesta.

Inhan tutkimus poikkeaa biografiselle tutkimukselle yleensä ominaisesta, kauttaaltaan kronologisesta muodosta. Tämän työn kohdalla päätarkastelu toteutetaan kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen puolisko käy kronologisesti läpi Ståhlbergin henkilöhistoriaa kooten hänen oikeusajattelunsa puitteita. Tavoitteena on tarkastella Ståhlbergin oikeusajattelun piirteiden kehitystä osana hänen henkilöhistoriaansa. Ensimmäisessä vaiheessa hahmotettujen kehityspiirteiden ohjaamana käsittelyä tarkennetaan toisessa vaiheessa kolmeen Ståhlbergin toiminnalle keskeiseen oikeudenalaan, hallinto-oikeuteen, valtiosääntöoikeuteen ja rikosoikeuteen.

Varsinkin ensimmäisellä lukukerralla tämä rakennevalinta tuntui häiritsevältä. Kaksivaiheisesta toteutuksesta on seurauksena muun muassa runsaasti toistoa. Lankojen pitäminen yhdessä on vaikeaa, kun esimerkiksi hallinto-oikeutta koskevaa syventävää osuutta lukiessaan pitäisi synteesin saadakseen oikeastaan mennä samanaikaisesti sekä taaksepäin kronologisesti rakennettuun osuuteen että myös eteenpäin valtiosääntöoikeutta ja rikosoikeutta koskevaan käsittelyyn. Hahmottamista helpottamaan tekijä on kiitettävän runsaasti maininnut sivuviittauksia. Samoin liitteeksi kootut Ståhlbergin uran vaiheet ja julkaisuluettelo auttavat hahmottamaan hänen toimintansa linjoja.

Jyri Inhan vahvuusaluetta on varsinkin saksalainen hallinto- ja valtiosääntöoikeuden ja sen tutkimuksen historia. Tämä saakin suuren painon tutkimuksessa, ja johtaa käytännössä vaikutesiirtymien käsittelyn huomattavaan osuuteen työssä. Tästä näkökulmasta valittu rakenne onkin hyvin ymmärrettävä. Tutkimustehtävän reseptiotutkimukseen painottunut luonne olisi mielestäni kuitenkin kannattanut tuoda selvästi esiin jo lähtökohtien muodostamisvaiheessa. Lisäksi kronologisesti jäsennetyn kappaleen periodisoinnilla olisi voinut enemmän tukea jatkokäsittelyä. Periodisointi on nyt tehty ammatillisten asemien muutosten mukaisesti, jotka nekin tietysti osaltaan muokkaavat ja kohdentavat oikeudellista ajattelua. Enemmän oikeusajattelun vaiheista lähtevä esittely olisi kuitenkin voinut muodostaa vielä enemmän tukea ja jonkinlaista muotovastaavuutta oikeudenalakohtaisille luvuille.

Kuten sanottu, biografiatutkimuksissa on tottunut näkemään kronologisen jäsennyksen. Pohtiessani Inhan epäkonventionaalista rakennevalintaa jouduinkin miettimään sitä, mikä merkitys tällä tottumuksella on toisenlaisten valintojen arviointiin. Konventio ei sinänsä pyhitä mitään, eikä sitä toiselta puolen tee konvention rikkominenkaan. Kuten mainitsin, Inhan kaksivaiheiselle toteutukselle on hyviä syitä, ja ensimmäisen lukukerran jälkeen valinta alkoi tuntua aiempaa perustellummalta. Jäin kuitenkin miettimään sitä, olisiko biografiatutkimuksen yksi parhaista mahdollisuuksista ollut sittenkin tavoitettavissa vain kronologisen jäsennyksen kautta. Yritän seuraavassa perustella tätä hypoteesia.

Biografiatutkimuksella ja mikrohistorialla on monia yhtymäkohtia – ei vähiten sen vuoksi, että monet mikrohistorialliset tutkimuksethan on tehty yhden ihmisen toiminnan analysoinnin kautta. Natalie Zemon Davisin sanoin "[m]ikrohistorian edut ovat samanlaisia kuin mikrobiologian: vähäiset ja usein näkymättömät vuorovaikutukset ja rakenteet voidaan ’nähdä’ ja historioitsija voi sohia niitä kynällään selvittääkseen miten ne toimivat. Jos aineisto on monipuolinen, voi olla mahdollista hahmotella kokemuksen dynamiikkaa, johon niin toistuva kuin uusikin jättävät jälkensä". (Natalie Zemon Davis: Sosiaalihistorian haasteet, teoksessa Marjatta Rahikainen (toim.): Matkoja moderniin, SHS 1996, 12; kursiv. Davisin).

Mielestäni K. J. Ståhlbergin oikeusajattelun analysoinnissa olisi ollut erityisen mielenkiintoista seurata kronologisesti sitä hyvin eriaineksisista, eritasoisista ja eriaikaisesti toimivista osista koostunutta kokonaisuutta, joka vaihtelevin muodoin ja kokoonpanoin tiivistyi hänen toiminnassaan monissa eri tehtävissä. Tällöin tarkastelu nivoutuisi koko ajan tiiviisti toimintaympäristöönsä, ja mahdollistaisi erilaisten vuorovaikutusprosessien konkreettisen analysoinnin. Tällä tarkoitan niin eri oikeudenalojen välistä vuorovaikutusta kulloisessakin toimintatilanteessa, kuin esimerkiksi oikeudellisen ja poliittisen päätöksenteonkin suhteita. Lisäksi voidaan myös korostaa mahdollisuuksia seurata Ståhlbergin omaksumien reseptioiden ’käyttäytymistä’ mahdollisimman konkreettisella tavalla, tai vaikkapa pohtia rinnakkain oikeusdogmatiikkaa ja oikeuspolitiikkaa koskevien ajattelutapojen ominaispiirteitä ja keskinäissuhteita. Näitä elementtejä työssä toki onkin, mutta tässä ehdotetun jäsennyksen etuna olisi keskitetty synteesi ja tarkastelun kohdentuminen yhdelle aikajanalle (vs. kahteen, kolmeen tai neljään kronologiseen käsittelykokonaisuuteen sijoittuva, niin jo läpikäytyyn kuin tulevaankin käsittelyyn viittaava esitystapa). – On selvää, että näin moniaineksisen ja monikerroksisen tutkimustekstin tuottaminen olisi lievimmin sanottuna vaikeaa, ja tuskin senkään seuraamisesta ongelmia puuttuisi. Summa summarum: suo siellä, vetelä täällä.

On syytä muistaa, että kronologisella jäsennyksellä on muitakin ongelmia. Elämäkertatutkimusta on täydestä aiheesta kritisoitu siitä, että siinä kohdehenkilön elämänkulusta annetaan turhan lineaarinen kuva. Helposti kootaan jouhevasti etenevä tarina, jossa palat loksahtavat jälkimaailman viisaudella luontevasti kohdalleen. Katkokset, harhailut, sattumat, avoimet tulevaisuudet ja ihmiselämään kuuluvat irrationaalisuudetkin tuolloin helposti peittyvät. Tämän tutkimuksen rakenteessa on ominaisuuksia, jotka ovat omiaan välttämään tätä vaaraa, kuten osin temaattinen tarkastelu ja kahta poikkeusta lukuunottamatta päälukujen sisällä vain yksitasoisten otsikkojen käyttö.

Kuitenkin edellä kuvatulla kritiikillä on sijaa tässäkin tutkimuksessa, jossa tekijä monasti antaa merkin lukijalle siitä, että kyseisessä kohdassa on jo nähtävillä tulevan siemenet. Tällöin tieto tulevasta ohjaa tulkintoja (esim. luonnehdinta vasta yliopisto-opintonsa aloittaneesta, Valvoja-ryhmään liittyneestä Ståhlbergista: "Siten valinnassa häivähti jo piirteitä Ståhlbergin elämäntyölle sittemmin niin tyypillisestä pyrkimyksestä aatteellisuuden eetoksen yhdistämiseen olosuhteittain tehokkaaseen käytännön toimintaan, reaalipolitiikkaan, jonka tilannekohtaisen käytännöllisyyden aatteellisuus oikeuttaa" (s. 15)). Varsinkin biografiatutkimukselle olennaista tutkimuskohteen oman kokemushorisontin tavoittamisen tärkeyttä ajateltaessa yhteydet ja linjat kohdehenkilön oman toiminnan sisällä olisi muutenkin parempi rakentaa taakse- kuin eteenpäin.

Monet kontekstit

Biografiselle tutkimusotteelle ominainen yhteen ihmiseen ja hänen toimintaansa keskittyminen on oikeastaan näennäistä: voidakseen sijoittaa tutkittava henkilö on pystyttävä muodostamaan myös kulloinkin relevantti laajempi viiteryhmä, johon peilaten on vasta mahdollista analysoida tutkittavan kohteen ominaispiirteitä. Vertailevaa työskentelyä onkin tehtävä vähintään kahteen suuntaan, sekä suhteessa muihin toimijoihin että vertailemalla kohdehenkilön omaa toimintaa sen eri vaiheissa.

Markku Hyrkkäsen tavoin voimme määritellä kontekstin sen etymologisen juuren mukaisesti yhteen kutomiseksi tai yhteen liittämiseksi. Hyrkkäsen sanoin "[m]erkityksellisen ja asianmukaisen kontekstoinnin rajat ovat historioitsijan tiedon, järjen ja varsinkin mielikuvituksen rajoja" (Markku Hyrkkänen: Aatehistorian mieli. Vastapaino 2002, 201, 218 (sit.)). Tästä voi muun ohessa päätellä sen, että koulutustausta on yksi kontekstin rakentamiseen vaikuttava tekijä.

On syytä muistaa, että usein oikeustutkimuksessa toimintakonteksti on rajattu hyvin oikeudensisäisesti. Tämän tutkimuksen tavoite ottaa huomioon sekä oikeudensisäiset että -ulkoiset tekijät onkin ehdottoman kiitettävää. Kuten sanottu, Inhan vahvuusalueisiin kuuluu saksalaisen hallinto- ja valtiosääntöoikeuden aatehistoria, jonka liityntöjä hän tarkastelee suhteessa Suomeen. Samoin tutkimus hyvin heijastelee tekijän vahvaa kulttuurihistoriallista orientaatiota, joka tuo lukijalle lähemmäs esimerkiksi kirjallisuuden virtauksia seuranneen Ståhlbergin ajattelumaailmaa.

Oma koulutustaustani on poliittisessa historiassa, ja erityisesti siltä puolen kaipasinkin vahvistusta Ståhlbergin toimintakontekstin rekonstruktioon. Ståhlbergin toiminnan merkityksenanto ja paikallistaminen olisi mielestäni kaivannut hieman leveämmän pensselin käyttöä sen henkisen ja aineellisen toimintaympäristön kuvaamisessa, jossa hän oikeusajatteluaan harjoitti vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Inha tukeutuu varsin painokkaasti Yrjö Blomstedtin Ståhlberg-biografiaan (K. J. Ståhlberg – Valtiomieselämäkerta, Otava 1969) ja Jukka-Pekka Pietiäisen Ståhlberg-osuuteen Tasavallan presidentit -sarjassa ilmestyneessä teoksessa Tasavalta perustetaan 1919-1931 (Weilin+Göös 1992, 9-101). Ståhlberg-biografioita ei näiden jälkeen ole ilmestynyt. Sen sijaan on julkaistu runsaasti monografioita, joissa muun ohessa sivutaan myös Ståhlbergin toimintaa. Niiden hyväksikäyttö olisi siis samalla päivittänyt myös yleensä Ståhlbergia koskevaa tutkimusta.

Tälle tutkimukselle relevantteja ja em. biografioiden jälkeen ilmestyneitä tutkimuksia ovat mm. ensimmäinen yleisesitys nuorsuomalaisuudesta, Vesa Vareksen Varpuset ja pääskyset – Nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918 (SKS 2000), Vareksen Kuninkaan tekijät (WSOY 1998) ja Jyrki Paaskosken laaja artikkeli Tavoitteena kansallinen yhtenäisyys – Nuorsuomalaisen ja Kansallisen edistyspuolueen sosiaalipolitiikan synty (Historiallinen Arkisto 109, SHS 1997, 91-144). Monet biografiatutkimukset käsittelevät nekin Ståhlbergin ja aikalaistensa vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Oikeustutkimuksen puolelta esimerkiksi jo mainittu Pihlajamäen artikkeli olisi luonut kontrastointipohjaa varsinkin Ståhlbergin oikeuspoliittiselle ajattelulle. Lars Björnen uusin teos pohjoismaisen oikeustieteen historiasta, Den konstruktiva riktningen – Den nordiska rättsvetenskapens historia, Del III 1871-1910 (Institutet för rättshistorisk forskning, 2002) mahdollistaa mm. suomalaisen oikeusajattelun yhdensuuntaisuuksien ja uniikkipiirteiden pohtimisen suhteessa muihin pohjoismaihin. Oikeustieteen osalta kuitenkin erityisesti olisi odottanut Aki Rasilaisen tuotannon reflektointia. Esimerkiksi hänen kaksi artikkeliaan, Oikeudellinen argumentointi politiikassa – Perustuslainvastaisten säädösten promulgointi 1899-1901 ja legalistinen historiatietoisuus (Lakimies 2001, 1272-1289) ja Oikeuskäsitys ja poliittinen valta 1917 (Lakimies 2002, 555-593) ovat kyllä erittäin relevantteja tämän tutkimuksen kannalta.

Lopuksi

Tutkimuksen tekeminen on tunnetusti aina vaikeaa. En tiedä, onko biografinen tutkimus erityisen vaikeaa – kenties. Ehkä sen vaikeusasteesta kertoo joka tapauksessa jotain Lytton Stracheyn toteamus, jolla biografiatutkijoiden sopii urakoidensa keskellä itseään muistuttaa: "Lienee yhtä vaikeaa kirjoittaa hyvä elämäkerta kuin elää hyvä elämä" (siteerannut Eino Lyytinen artikkelissaaan Brittiläisestä biografiaperinteestä, teoksessa Mari Koivunen – Timo Soikkanen (toim.): Yksilö ja yhteisö – Henkilöhistoriallisia artikkeleja (Poliittinen historia, Turun yliopisto, 1994, 80)).

Jyri Inhan ja tämän kirjoittajan ’tutkimusnäyt’ oikeudellisen biografian luonteesta eroavat ainakin tämän tutkimuksen tapauksessa toisistaan – ja hyvä niin. On hyvin tärkeää pitää tutkimussuuntaus avoinna monentyyppisille tarkasteluille ja monenlaisille mielenkiinnon kohteille ja painotuksille. On myös tärkeää olla tuputtamatta omia tutkimusnäkemyksiään. Syytä onkin korostaa, että osin edellä esitetty on kritiikkiä, osin pohdintaa muista vaihtoehdoista ja niiden mahdollisuuksista. Erilaiset tutkimusotteet, näkemykset metodologisten valintojen eksplikoimisen tiheydestä ja monet muut seikat ovat osaltaan – ei vähiten tieteenalojen ehdollistamia – makuasioita. On myös muistettava, että varsinkin poikkitieteellistä tutkimusta tekevälle täytettäväksi asettuu varsinainen toiveiden tynnyri, ja kaikkien toiveiden toteuttaminen on yksinkertaisesti sula mahdottomuus.

(Arvostelu on ilmestynyt Oikeus-lehden numerossa 2004:2, s. 241-246.)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *