Klondiken kultaryntäyksestä on juuri kulunut sata vuotta. Kammottaviakin ihmiskohtaloita sisältänyt valloitus dokumentoitiin äskettäin televisiosta tulleella ohjelmalla, jonka perussanoma ei jäänyt epäselväksi: ihmiset eivät ole tajunneet, että kultaa ei ole ihan helppo saada. Lämpimiin ilmoihin tottuneita amerikkalaisia oli jopa huvittava ajatella Kanadan ja Alaskan tulipalopakkasissa. Jokin piti kuitenkin monia paikoillaan eivätkä kaikki suinkaan paenneet pakkasia. Osa jopa rikastui, mikä tietysti kiihotti alueelle jääneitä entistä enemmän.
Historiassa voidaan näin nähdä kertautuva narratiivinen vaikutus: alkuperäiset kertomukset helposti saatavasta kullasta aiheuttivat suuren ryntäyksen alueelle, josta luovuttiin toisten kertomusten vuoksi, jotka väittivät kultaa olevan jossain toisaalla, ja niin edelleen. Kertomukset, jotka alueella syntyivät, siirtyivät eteenpäin, jopa toiselle puolelle maailmaa, osa vaikutti Suomessakin.

Muodikas kulta

Kulta on jälleen muotia – sikäli kuin se nyt varsinaisesta on ollut poissa muodista. Åke Lindman tekee elokuvaa Suomen omista kultakuumeista ja onnistuu toivottavasti kertomaan asiasta jotain yleispätevän poeettista. Historiantutkimus kun ei yleensä pysty kertomaan kaikkea läsnäolleiden tuntemuksista.
Tämän on tajunnut myös jyväskyläläinen omakustannehistorioitsija Reijo Valta, joka on ryhtynyt julkaisemaan Pientä kultakirjastoa. Sarjassa on ilmestynyt kaksi pientä nidettä, joista ensimmäistä voi pitää jonkinlaisena kulttuuritekonakin. Siihen Valta on koonnut kaksi Suonion eli Julius Krohnin (1835-1888) kirjoitusta Lapin kultaryntäyksen suurilta vuosilta. Kirjoitukset ovat alunperin ilmestyneet Suomen Kuvalehdessä; itsessään ne eivät ole mitenkään erinomaisen kiinnostavia, mutta niistä voi tehdä joitain johtopäätöksiä siitä, miten kullasta on 1800-luvun lopun Suomessa ajateltu.
Ensimmäisen kirjoituksen, ”Pari kesää Ivalojoella” (1873), alussa Julius Krohn kirjoittaa Runebergiin vedoten siitä, kuinka köyhä maa Suomi on. Tilanne on kuitenkin muuttunut. Krohn kirjoittaa: ”ei (…) pitäisi kovin kummeksia, jos se, ”ken kultaa kaivaa” nyt saapi tyydykkeensä juuri Suomessa paljon pikemmin kuin monessa muussa maassa.” Myöhemmin suomalaiset kullankaivajat vertautuvat mm. Kolumbukseen ja Krohn puhuu ”Suomen Kaliforniasta”. Kaliforniassahan oli 1848 koettu hurja kultakuume, josta kertoo myös Blaise Cendrarsin upea romaani Kulta.
Lopulta Lapin kultakuume on ”Kalevalan kansan uusi Sampo-retki”. Krohn vertaa kaivajia Kalevalan sankareihin: ”Siinä oli joukossa muutamia Väinämöisiä, jotka tieteellisesti tunsivat kullanhuuhtomisen keinon, siinä oli muutamia Ilmarisia, jotka Kaliforniassa olivat sen käytännöllisellä tavalla oppineet; enin osa oli lieto Lemminkäisiä, jotka tehtävästä työstä eivät ymmärtäneet paljon mitään, menivät vaan kevytmielisesti sinne, kultaa muka niin kuin marjoja poimimaan.” Krohn päätyy moralisoimaan viimeksi mainittujen asennetta.

Wagneria ja kullan psykohistoriaa

Toinen kirjoitus ”Kultala Ivalojoen varrella” (1875) ei oikeastaan ole Krohnin käsialaa, vaan jonkun ”vuori-insinöörimme” – Valta epäilee asialla olleen Rahapajan apulaisjohtajan Johan Konrad Lihrin (1832-1913), joka vaikutti Kultalassa vuonna 1870. Lihr on saanut nimensä alueella olevaan Lihrinkallioon, joka sijaitsee aivan Kultalan kartanoa vastapäätä.
Krohnin/Lihrin kirjoitus on lyhyt ja melko vaatimatonkin matkakertomus. Paljoakaan kiinnostavaa siinä ei ole, paitsi maininta siitä, että kullanhuuhtojat ovat ”piccolo-huilulla, metsätorvella sekä huuhto-astialla [ruvenneet] soittamaan korvia raatelevaista ’Wagner’in tulevaisuusmusiikkia'”.
Enemmän tietoa löytyy Pienen kultakirjaston toisesta niteestä, joka on Reijo Vallan itsensä kirjoittama lyhyt essee Lapin kultakaivausten ja nimenomaan Oy Lapin Kulta Ab:n historiasta. Teksti vilisee nimiä ja selväksi tulee, että Lapin kullan historia on sekava. Varsinaisesti mitään uutta alan tutkimukseen Valta ei juurikaan tuo, ellei sinä pidä Vallan jonkinlaista psykoanalyyttista otetta.
Valta näkee kullankaivamisen ja kultakuumeen maskuliinisen ideologian eräänä ilmentymänä. Hän vertaa kullankaivajia psykoanalyytikko Vesa Mannisen jalanjäljissä Jules Vernen kapteeni Hatterasiin, joka seikkailun jälkeenkin vielä kulkee kulkemistaan kohti pohjoista.
Vallan teksti muistuttaa oikeastaan Sven Lindqvistin ns. aavikkotrilogian henkilökohtaista ja historiallista yhdistelevää otetta. Lindqvist vyöryttää lukijan eteen valtavan määrän ajan kaunokirjallisuutta, Valta siteeraa Jack Londonia, Verneä, Ambrose Biercea, C.G. Jungia, Pentti Haanpäätä ja Hans Biedermannin symbolisanakirjaa. Henkilökohtaisuuttakin löytyy: Valta kertoo kirjansa esipuheessa huuhtoneensa itsekin kultaa. Samanlaiseen lopputulokseen kuin Lindqvist Valta ei kuitenkaan pääse, jo pelkästään sen takia, että hänen aineistonsa on niin suppea. Laajentaminen ja henkilökohtaisen aineiston laajempi mukaanotto voisi tuottaa kiinnostavampia tuloksia.
Juri Nummelin