Ove Enqvistin ja Taneli Eskolan teos Obbnäs – elämää saaristokylässä kuuluu Kirkkonummen kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjaan. Se ansaitsee kyllä laajempaakin huomiota, sillä teos on varsin yksityiskohtainen sekä runsaasti ja kertovasti kuvitettu. Vanhoja kuvia on kaivettu kylässä asuneiden sukujen kätköistä, ja uudet kertovat miltä rannoilla ja lahdekkeissa näyttää nyt.

Hankalan matkan takana

Obbnäs on ollut pitkään syrjäseutua. Tie Kirkkonummelta Suomenlahden rannikolle on edelleen kapea ja mutkainen; 1930-luvulla sitä haukuttiin Uudenmaan huonoimmaksi. Vaikka niemeä ympäröivät vedet ovat paikoin matalia ja karikkoisia, kylää on ollut helpointa lähestyä mereltä päin. Sieltä ovat vuosisatojen varrella tulleet myös vainolaiset, jotka ovat tyhjentäneet köyhän kylän kerran toisensa jälkeen. Mutta kyllä kyläläisetkin osasivat omankädenoikeuden saariston asukkaiden ikiaikaiseen tapaan. Merihätään joutuneet hylyt tyhjennettiin vaivihkaa jos se suinkin mahdollista.

Helsingin herrasväet alkoivat 1900-luvun alussa katsella kesänviettopaikkoja Uudeltamaalta. Obbnäsiin asettui säveltäjä Robert Kajanus. Hän rakennutti kansallisromanttisen huvilan ja jyhkeän graniittisen saunan. Huvila on hävinnyt, mutta Eliel Saarisen suunnitteleman saunan muurit ovat edelleen jäljellä. Maisemat viehättivät myös kuvataiteilijoita: Akseli Gallen-Kallela perheineen asui Obbnäsissä muutamina kesinä, ja Signe Tandefelt on tehnyt sieltä useita maalauksia.

Tandefeltin töitä on kirjassakin. Niissä esiintyvä Obbnäsin kartano oli mittavine tiluksineen – 600 hehtaaria maata, 3500 hehtaaria kalavesiä, saariakin 50 – seudun keskipiste. Toinen mahtitekijä oli noin 500 miestä työllistänyt kivilouhimo. Molemmilla on sijansa Suomen historiassa. Kartanon isäntä Johan Selim Degerth joutui 1900-luvun alkuvuosina pakenemaan perheineen kiireen vilkkaa Ruotsiin, kun hänen poikansa oli herjannut Venäjän keisaria sekä Suomen kenraalikuvernööriä, ja toinen poika oli jäänyt pois kutsunnoista. Kivilouhimo, jonka toiminnan ensimmäisen maailmansodan syttyminen lopetti, oli sisällissodan aikana valkoisten piilopaikkana. Sisällissota kosketti muutenkin seutua, olihan Kirkkonummen Sigurdsin kartano valkokaartin tukikohtana läntisellä Uudellamaalla.

1930-luvulla Obbnäs alkoi olla suosittua kesänviettoseutua. Veneilijät ja telttaretkeilijät löysivät tiensä alueelle, ja majoitusta järjestyi tarvittaessa myös kalastajaperheiden aitoista. Seudun kalavedet olivat niin hyviä, että alueelle muutti kalastajia aina Turun saaristosta ja Ahvenanmaalta asti. Kylä sai oman koulun ja hautausmaan sekä bussi- ja höyrylaivayhteydet.

Saariston suojissa kukoisti salakuljetuskin

Kirkkonummen maatilat ja kartanot ovat yleensä melko pieniä. Lisätuloa on menneinä aikoina saatu kalastuksesta sekä vesilintujen ja hylkeiden pyytämisestä. Kieltolakiaikana, siis sisällissodan jälkeisenä vuosikymmenenä, tuloja hankittiin myös laittomin keinoin. Obbnäsin rannoilla takavarikoitiin parhaissa – tai pahimmissa – tapauksissa jopa tuhannen litran pirtueriä.

Läheiset saaret eli Stora Träskö, Järvö, majakkasaari Rönnskär sekä Bågaskär käsitellään kirjassa omissa luvuissaan. Samoin kallioinen, ulkomeren laidassa sijaitseva Mäkiluoto, joka oli aikanaan osa Pietari Suuren merilinnoitusta ja siirtyi sittemmin Suomen Puolustusvoimien käyttöön.

Kirkkonummen historiasta tuskin voidaan puhua mainitsematta Porkkalan parenteesia, vuosia 1944–1956, jolloin alue oli vuokrattuna Neuvostoliiton sotilastukikohdaksi. Välirauhan jälkeen kylät jouduttiin tyhjentämään todella nopeasti, vain kymmenessä päivässä. Epäjärjestykseltäkään ei vältytty: esimerkiksi Obbnäsin kartanon lehmät vietiin Siuntioon, hevoset Vihtiin ja kanat Espooseen. Kartanonisäntä itse majoittui Kauniaisiin nuorempien sisarustensa koulukortteeriin. Pian hän hankki Siuntiosta pienemmän tilan, jota viljeli, kunnes pääsi palaamaan kotiinsa. Kartanon päärakennus oli vielä pystyssä, joskin aika siivottomassa kunnossa kuten koko seutu muutenkin.

Kylä katosi osin varuskunnan alle

Neuvostoliitto sijoitti Obbnäsiin merivoimien joukkoja, joista suomalainen historiankirjoitus tietää melko vähän. Enqvistkään ei ole onnistunut saamaan selville joukkojen vahvuutta; hän kuvailee lähinnä rakennelmia, joita niemeen tehtiin ja joista osa tuhottiin ennen alueen luovutusta takaisin Suomelle. Alkuperäisistä kyläläisistä vain osa palasi, sillä Puolustusvoimat pakkolunasti alueen 1950-luvun lopulla asukkaiden vastustuksesta huolimatta. Viimeistään tällöin kylä katosi; kartanosta on jäljellä vain viljamakasiini, Kajanuksen huvilasta saunan graniittinen alakerta. Muutamia kalastajaperheitä alueella asui vielä 1970-1980-luvuilla, ja nykyään maastossa liikkuja saattaa nähdä rakennusten kivijalkoja tai muita merkkejä menneisyydestä.

Varuskunta-ajasta kirja ei kerro paljoakaan; alkusanoissaan tekijä viittaa parikymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen Suomenlahden meripuolustusalueen tukikohtaa käsittelevään teokseen. Mieluusti olisin varuskunnankin historiasta ja nykytoiminnoista lukenut edes lyhyen kuvauksen. Muutama valokuva varuskunnasta ja sen asukkaista kirjassa sentään on.

Ove Enqvist on tehnyt ilmeisen ison urakan Obbnäs-kirjassa kerrottuja tarinoita kasatessaan. Teos on lähteistetty varsin tiheästi ja hyvin. Osa tiedosta on peräisin vanhoista sanomalehdistä, osa kirjallisuudesta, mutta myös haastatteluilla ja muistitiedolla on saatu talteen aineistoa, joka kiinnostanee kirkkonummelaisten lisäksi myös muita historian ystäviä.

Kirjan alussa on kaksi karttaa, joista Obbnäsin ja lähialueiden sekä kirjassa käsiteltyjen saarten sijainti käy ilmi. Tarkempiakin karttoja olisi ehkä voinut kirjaan liittää, mutta oman mausteensa antavat kuvat menneiden vuosisatojen kylä- ja saaristokartoista. Vanhoissa valokuvissa näkyy sekä seudun maisema että sen entiset asukkaat, ja uudet värikuvat esittelevät tämän edelleen melko hankalasti saavutettavan seudun luontoa eri vuodenaikoina.

Sikäli kuin Obbnäsin naapurustoon suunniteltu Porkkalan kansallispuisto toteutuu, tätä kirjaa voi mainiosti käyttää matkaoppaana seudun menneisyyteen.