Mutta jos ajattelee pääsevänsä Kadonneiden askeiden mukana viilettämään museoiden käytäville, pettyy. Björkman ei halua sortua minkäänlaiseen pinnallisuuteen. Kirjan esipuheessa, joka on otsikoitu ”Hengellisen muistin menetys”, hän kritisoi ja säälii klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä irronneita ihmisiä. Näiden Björkman näkee kelluvan ”tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana”.

Kirjan laajin essee tarkastelee Matthias Grünewaldia ja hänen Isenheimin antoniittaluostariin maalaamaansa alttaritaulua. Björkman on katsonut maalausta kauan ja lukenut suuren joukon tekstejä. Hän taustoittaa maalauksen elementtejä tekstuaalisilla retkillä, joilla kaikilla on tarkoituksensa. Tekstin lomassa on otteita maalauksen kuvista, joka helpottaa lukijan ymmärrystä.

Kirjan jälkimmäinen essee käsittelee Rax Rinnekankaan elokuvaa Zahara & Urga, hyppää Vermeerin maalauksiin, vierailee da Vincin Viimeisen ehtoollisen luona ja päätyy Björkmanin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Kelluvan ihmisen rakenteella varustettu lukija jää rannalle.

Molemmissa teksteissä Björkman tekee paljon viittauksia toisiin teksteihin ja ajattelijoihin. Näitä myös lainataan suoraan useampaan otteeseen. Alkuperäisten tekstien pariin pääsee kirjallisuusluettelon avulla, mutta niiden sisältöä tuntematta on vaikea sanoa, minkä verran kirjassa on Björkmanin omaa ajattelua.

Määrän arviointia vaikeuttaa myös omalta osaltaan kirjan taitto, joka antaa tilaa valkoiselle pinnalle. Kirjan esipuhe, kaksi esseetä ja jälkisanat, olisivat mahtuneet pienempäänkin tilaan. Mutta ehkä se ei olisi antanut tilaa rauhalliselle lukemiselle, jota varten kirja oli selvästi tehty. Sujuvalle tekstille varmasti löytyy arvostaviakin lukijoita.