Kadonnutta puolustuslinjaa etsimässä

Maantieteilijä Aleksi Rikkisen ja sotahistorioitsija Emil Kastehelmen runsaasti kuvitettu teos Sturmbock - tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin kertoo Lapin sodan unohdetusta historiasta ja siitä, miten kaksi asialleen antautunutta miestä kaivaa menneisyyttä esiin erämaasta.

Rikkinen, Aleksi, Kastehelmi, Emil: Sturmbock – tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin. Atena, 2022. 324 sivua. ISBN 978-951-1-42442-0.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset joukot – joita oli Suomen Lapissa enemmän kuin maakunnan omia asukkaita eli parhaimmillaan parisataatuhatta sotilasta – rakensivat hallussaan olleelle seudulle useita linnoitteita. Tärkein näistä oli massiivinen Käsivarren vaarojen ja suurtuntureiden läpi kulkenut Sturmbock. Massiivinen puolustuslinja oli kymmenien kilometrien pituinen ja joissakin kohdissa jopa useiden kilometrien levyinen. Se koostui korsuista, ampuma-asemista ja juoksuhaudoista, ja puolustuslinjan tarkoituksena oli turvata saksalaisten asema Pohjois-Norjassa, jos suomalaiset irtautuisivat sodasta.

Vaikka näin kävikin, Sturmbock jäi hyvin vähälle käytölle. Saksalaiset miehittivät linjaa operaatio Nordlichtin eli saksalaisten vetäytymisen aikana syksystä vuodenvaihteeseen vuonna 1944. Sen jälkeen puolustuslinjalle rakennetut linnoitteet jäivät vaille tehtävää – ellei lasketa sitä, että paikalliset asukkaat kävivät hakemassa tarpeisiinsa muun muassa puutavaraa ja piikkilankaa. Etenkin jälkimmäistä seudulta löytyi useammankin aitauksen tarpeisiin – ja löytyy yhä.

Maantieteilijä Aleksi Rikkinen ja sotahistorioitsija Emil Kastehelmi alkoivat vuonna 2017 suunnitella linjan tutkimista ja kartoittamista. Sturmbockin sijainti pääpiirteissään tiedettiin ja Lapissa oli vuosikymmenten ajan kerrottu kaikenlaista linnoitukseen ja linnoitustöihin liittyvää perimätietoa, mutta kenelläkään ei ollut tarkkaa tietoa siitä, missä linja oikeastaan kulki, saati sitten siitä, missä kunnossa se reilun seitsemän vuosikymmenen unohduksen jälkeen oli.

Sturmbock-aseman linnoitustilannetta lokakuun lopussa 1944 kuvaava kartta oli yksi tutkimuksen tärkeimmistä lähdeaineistoista. Kirjan kuvitusta.

Laserkeilaus, jolla voi tuottaa kolmiulotteisia malleja sekä maanpinnasta että sitä peittävästä kasvillisuudesta, oli tärkeä tutkimusmenetelmä. Tietoa karttui viiden kesän aikana tehdyillä maastoretkillä. Linnoitustöihin osallistuneita aikalaisia ei enää ollut haastateltavina, mutta muutamat tutkijat ja lähiseudun asukkaat osasivat kuitenkin valaista vuosien 1944–1945 tapahtumia Käsivarren Lapissa.

Sotilaiden ja tutkijoiden huikeat urakat

Ideastaan innostuneilla miehillä ei nähtävästi – ilmeisesti onnekseen – ollut aluksi selvää käsitystä siitä, miten suureen haasteeseen tuli tartutuksi. Taustatueksi eli tutkimuksen rahoittajiksi Rikkinen ja Kastehelmi saivat muutamia maanpuolustuksen parissa toimivia säätiöitä.

Projektin tavoitteena oli löytää kaikki saksalaisjoukkojen rakennelmat ja saada lisätietoa niiden käytöstä ja rakentajista. Saksalaissotilaiden lisäksi työssä oli ollut suomalaisia siviilejä ja venäläisiä sotavankeja. Arkistotutkimuksissa selvisi, että Sturmbock oli työllistänyt melkoisen miesjoukon: esimerkiksi syyskuussa 1944 Karessuvannossa työskenteli miltei 1200 sotilasta, lähes tuhat sotavankia sekä 144 Organisation Todtin työntekijää. (OT toteutti natsihallinnon rakennushankkeita Saksassa ja sen liittolaismaissa sekä Saksan valtaamilla alueilla.)

Entisöity teräskaarikorsu Järämän linnoitusalueella. Osa alueen korsuista on entisöity sodanaikaiseen kuntoonsa. Kirjan kuvitusta.

Urakka oli huikea: on arvioitu, että maata ja kiveä siirrettiin kaiken kaikkiaan noin 100 000 kuutiometriä ja korsuja rakennettiin yli 500, osa puusta ja osa kivestä. Koska puolustuslinja sijaitsi keskellä koskematonta erämaata, sinne piti tietenkin päästä jollakin keinolla. Tiettömään tunturimaastoon rakennettiin siis huoltoteitä yli 50 kilometriä. Osa niistä on nyt metsittyneitä tai kadonnut kokonaan, osa ajouria, joilla taitava mönkijäkuski pärjää, taitamaton juuttuu mutaan tai kivikkoon.

Rikkinen ja Kastehelmi aikoivat ensin kuvata kaikki korsut ja muut rakennelmat, mutta oivalsivat hyvin pian, etteivät tuhannet kuvat pusikoista, lahonneista hirsistä ja kiviraunioista palvele sen enempää tiedettä kuin mitään muutakaan käyttötarkoitusta. Siispä tyydyttiin kuvaamaan vain parhaiten säilyneet ja poikkeuksellisen mielenkiintoiset kohteet. Kuvia kertyi silti niin, että kirjan lähes joka sivulla on kuva, useilla parikin. Mukana on myös sivun ja aukeaman kokoisia otoksia. Tässä yhteydessä onkin syytä kiittää kirjan ulkoasun suunnittelijaa: Ville Lähteenmäki on oivaltanut, että vanhat rakennelmat ja erämaaluonto esiintyvät edukseen, kun lukijan ei tarvitse tiirata niitä postimerkinkokoisista kuvista.

Erämaaelämää ennen ja nyt

Jatkosodan aikana Lapissa operoi Saksan 7. vuoristodivisioona. Sotavankien olot piikkilanka-aitausten takana vaneriteltoissa ja parakeissa olivat karmeat – huonoa ruokaa, kesäisin hirveästi hyttysiä, talvisin ankara pakkanen, leirissä kova kuri ja kulkutauteja – mutta eivät asiat olleet juuri sen paremmin saksalaisilla sotilaillakaan, sillä erämaa oli armoton. Kun 218. vuoristojääkärirykmentti syksyllä 1944 tuli Uhtuan suunnalta Sturmbockiin, siirtyminen kesti kuukauden. Matka oli rankka, vaikka taisteluja ei paljon ollut. Käsivarren Lapissa talvi teki tuloaan, lepoon ei ollut aikaa vaan kaikkien oli ryhdyttävä kaivamaan asemia. Useimmiten kaiketi käsipelillä.

Kaikkia korsuja ei saatu valmiiksi. Massiiviset kuopat kertovat suurista, keskeytyneistä suunnitelmista. Kirjan kuvitusta.

Yli 70 vuotta myöhemmin tutkijat kaivavat esiin merkkejä jatkosodan aikaisesta asumisesta ja elämisestä. Valitettavasti osa korsuista ja juoksuhaudoista on sodanjälkeisinä vuosikymmeninä palvellut kaatopaikkoina ja saksalaisten asemiin jääneitä tavaroita on viety matkamuistoiksi ja paikallisten käyttöön. Kaikenlaista silti löytyy, ehjiä lasipulloja myöten. Saksalaisten alkoholinkäyttö oli näet vapaampaa ja sallivampaa kuin suomalaisissa rintamajoukoissa: viini kuului ainakin ajoittain muonitukseen, mutta likööriäkin naukkailtiin. Leirialueilta löytyy hurja määrä kaikenlaista tavaraa, kuten sodanaikaisia säilykepurkkeja ja hylsyjä. Yhdessä pensaikossa vaivaiskoivuun nojaavat puusukset, jotka tutkijat vievät Enontekiöön, Järämän linnoitusalueen museoon. Siellä esitellään Lapin sodan tapahtumia ja siviilien elämää sotavuosien Käsivarressa.

Kirja selvittää myös tutkijoiden työtä – ja tekee sen erittäin elävästi. Tekijät kuvailevat hikisiä päiviä, nestehukkaa, irtokivikoita joilta saattaa pudota muutamia metrejä alempana kasvavaan vaivaiskoivikkoon (jossa siinäkin on tietysti kiviä), hyttystentäyteisiä öitä ahtaassa teltassa. Ruokaa on riittävästi, mutta se on melko yksipuolista: purkkipapuja, sikanautaa, hernekeittoa joka syödään kylmänä suoraan tölkistä koska kumpikaan ei jaksa päivän vaelluksen jälkeen kasata retkikeitintä.

Unenpuute iskee, kun kolmenkymmenen kilometrin vaelluksen jälkeen jompikumpi oivaltaa että tuossahan on pari kohdetta ihan lähellä (tunturissa ”ihan lähellä” on hyvin suhteellinen käsite). Vähän väliä jompikumpi on rähmällään varvikossa tai uppoaa polvia myöten suohon. Oman haasteensa matkantekoon asettaa se, että maastossa on edelleen sodanaikaisia miinoitteita. Todennäköisesti ne eivät enää toimi, mutta parempi on, ettei kulkija mene kokeilemaan.

Viime hetkillä tehty työ

Lapin sodan taisteluista on kuvamateriaalia hyvin niukasti, sillä suomalaiset TK-kuvaajat ja rintamakirjeenvaihtajat kotiutettiin pääosin lokakuussa 1944. Vain muutama TK-mies seurasi tapahtumia Torniossa ja Kemissä, pohjoisimpaan Lappiin asti ei lähtenyt ketään. Niinpä tämän kirjan sodanaikaisista kuvista pääosa on saatu Saksasta; arkistotutkimuksia on tehty useissa maissa eli Suomen lisäksi Saksassa, Venäjällä, Norjassa ja USA:ssa.

Kilpisjärvellä oli saksalaisten viimeinen linnoitettu puolustusasema Suomen puolella. Asemia pitivät hallussaan Litsajoen rintamalla karaistuneet 6. vuoristodivisioonan vuoristojääkärit. Kirjan kuvitusta.

Kastehelmi ja Rikkinen toteavat kirjassa, että vaikka tietoa kertyi runsaasti, paljon jäi silti selvittämättä. Alueella toimineiden ihmisten kohtaloista ei edelleenkään tiedetä juuri mitään, mutta joitakin sotatapahtumia onnistuttiin valottamaan. Kirjantekijät esittelevät tutkimustyötään ja tuloksiaan myös yli kymmeneen maahan myydyssä ja Saksassa palkitussa kuusiosaisessa suomalaisessa historiadokumenttisarjassa Vaietut arktiset sodat. Sarja on edelleen nähtävissä Yle Areenassa, mutta kirja Sturmbock – tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin täydentää sitä mainiolla tavalla. Erityisesti tutkijoiden oma työprosessi valottuu kirjassa hyvin, sillä kirjoittajat kertovat tapahtumista sekä myötä- ja vastoinkäymisten herättämistä tunteista avoimesti ja värikkäästi.

Sturmbockia on runnellut paitsi aika – luonto ottaa aina omansa, etenkin erämaaluonto – myös ihmisten toiminta. Lapin asukkaita ei siitä voi moittia; kun elämä on niukkaa, on kierrätys kunniassa. Parempi kai piikkilanka poroaidassa kuin kiepillä tunturin huipulla? Ilmastonmuutoksellakin on osansa linnoitteiden häviämisessä. Todennäköistä on, että joidenkin aikojen päästä tätä kirjaa ei olisi saatu tehtyä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *