Masha Gessen syntyi Neuvostoliitossa 1960-luvun lopulla ja muutti vuonna 1981 vanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen hän palasi synnyinmaahansa ja tapasi jälleen isoäitinsä. Pitkistä keskusteluista isoäitien kanssa rakentui kirja, joka kertoo Gessenin kahden isoäidin tarinan: Ester ja Ruzja – Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta (Ester and Ruzya: How my gradmothers survived Hitler’s war and Stalin’s peace). Muistot ovat isoäitien, mutta niiden työstäminen kirjalliseen muotoon ja sovittaminen historiallisiin kehyksiin on toimittaja Gessenin ansiota. Kirja onkin vaatinut runsaasti taustatyötä, muun muassa tutustumista moniin kirjallisiin ja suullisiin lähteisiin.

Vaikka Masha Gessenin suku on molemmilta puoliltaan juutalainen, näyttäytyi maailma hänen isoäideilleen eri tavoin. Gessenin isänäiti Ester syntyi 1920-luvulla elinvoimaiseen juutalaiseen yhteisöön Puolan Bialystokiin. Ester kasvatettiin juutalaiseksi, ja juutalaisuus oli kyseenalaistamaton osa hänen identiteettiään läpi elämän. 1930-luvulla yhä rajumpia muotoja saanut antisemitismi johti Puolassa sionistipuolueiden radikalisoitumiseen, jolloin monien puolanjuutalaisten katseet kääntyivät kohti Palestiinaa. Todellista valinnanvaraa heillä ei kuitenkaan ollut; tilanne Palestiinassa oli hankala eikä matkustusluvan saaminen Yhdysvaltoihin, saati sitten useimpiin muihin maihin, ollut tuolloin yksinkertaista.

Puolan naapurimaa Neuvostoliitto oli toistaiseksi tuntematonta maaperää, joka kiehtoi toisia ja jota toiset kammoksuivat. Vaikka oikeistolehdistö raportoikin Stalinin näytösoikeudenkäynneistä, vasemmistolaisia ajatus yhteiskunnallisesta tasa-arvosta houkutteli. Ester kuului nuoruudessaan vasemmistolaiseen sionistiseen järjestöön mutta israelilaisesta kommuunista ei tullut hänen suojapaikkansa vaan, kuten Gessen kirjoittaa: ”Ennen toista maailmansotaa monet Puolassa asuvat juutalaiset pitivät sionismia epätoivon politiikkana ja itse Israelia vain unelmoituna turvapaikkana. Vaikka juutalaiset puhuivat kohtalosta, Erez Israel oli vain määränpää, joka voitiin vaihtaa – Uuteen-Seelantiin, Moskovaan tai mihin tahansa paikkaan, jossa tuntui tarjoutuvan tulevaisuus.” Stalinin Neuvostoliitto pelasti Esterin hengen, vaikka ei tarjonnutkaan hänelle jatkuvaa henkivakuutusta. Ester sai Moskovasta opiskelupaikan, ja alun perin sattumalta valikoidusta kohteesta tuli hänen elinikäinen asuinmaansa.

Gessenin äidinäiti Ruzja syntyi 1920-luvun Neuvostoliittoon keskelle voimakasta tulevaisuususkoa. Hänen vanhempansa olivat hyvin koulutettuja, eikä perhe kärsinyt merkittävää aineellista pulaa. Ruzja varttui maallistetussa Neuvostoliitossa, eikä juutalaisuus ollut hänelle juuri enempää kuin merkintä passissa. Historiallista taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi juutalaisuus oli Ruzjalle pikemminkin kiusallinen asia – leima otsassa -, ja miksi puheet Israelista tuntuvat varsin etäisiltä. Masha Gessenin kertomus osoittaa selvästi, kuinka identiteetti määritellään usein ulkopuolelta. Juutalaisuuden, aivan kuten monen muun ominaisuuden tai identiteetin, korostaminen ei aina ole ”omistajansa” valinta, eikä siitä voi vapaasti irtisanoutua. Esterin ja Ruzjan mukaan Neuvostoliitto oli ennen toista maailmansotaa juutalaiselle hyvä paikka. He kokivat, ettei silloin ollut valtion lietsomaa antisemitismiä, kuten oli ollut ennen vallankumousta ja jälleen toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka juutalaisen kulttuurin tukipilareita tuhottiin, se liittyi vallankumoukseen yleensä ja kohdistui kaikkiin ryhmiin eikä nimenomaan juutalaisiin.

Toinen maailmansota oli merkittävä käännekohta molempien naisten elämässä. Se merkitsi heille sekä neuvostoliittolaisina että juutalaisina käsittämätöntä tuhoa. Toisaalta se tuotti henkilökohtaisia traumoja ja muistoja, jotka yhdistivät sodan kokeneita: nälkää, pulaa, rintamalla kaatuneita rakastettuja ja lopulta – uuden elämän alkua. Sodan aikana Ruzjan mies Samuil kuoli ”turhan kuoleman” ja Masha Gessenin äiti Jolotška syntyi. Esterin äiti Bella selvisi Puolasta Hitlerin joukkojen alta Siperian-junaan. Äiti ja tytär löysivät toisensa, yhdessä he itkivät kuolleita ystäviään ja sukulaisiaan.

Esterin isän kohtalo on tärkeä lisä kertomuksen moraalisiin ulottuvuuksiin. Jakub Goldberg oli Bialystokin geton juutalaisneuvoston puhemiehistön jäsen, vastuussa elintarvikkeiden ja lämmön jakelusta. Ilmeisesti hän joutui myös laatimaan nimilistoja keskitysleireille kuljetetuista. Historialliset todisteet eivät paljasta isän todellisia motiiveja, mutta Masha Gessen on taipuvainen uskomaan, että Jakubin valinta oli järkiperäinen. Gessenin mukaan hän luultavasti ajatteli, että yhteistyö natsien kanssa saattoi pelastaa mahdollisimman monen elämän. Jakub itse kuoli myöhemmin Majdanekin keskitysleirillä. Gessen on päätynyt rohkeaan valintaan käyttäessään isoäidinisäänsä esimerkkinä vaikeasta historiallisesta ilmiöstä. Vaikka Gessen pyrkiikin sen avulla selittämään miehen valinnat moraalisesti hyväksyttävinä, hän kuitenkin samanaikaisesti nostaa esiin toisen mahdollisen tulkinnan: Hannah Arendtin argumentin juutalaisneuvostojen haitallisesta luonteesta. Ilman juutalaisneuvostoja eli yhteistoimintaa natsien kanssa ei juutalaisten tuho olisi Arendtin mukaan saanut niin valtavia mittasuhteita kuin todellisuudessa tapahtui.

Masha Gessenin isoäitienkin elämä oli useiden eettisten pohdintojen sävyttämää. NKVD:n upseeri näki Esterissä lupaavan ilmiantajan. Ester – puolalaissyntyinen yliopisto-opiskelija, Neuvostoliiton kansalainen ja Komsomolin jäsen – oli hylännyt yliopisto-opintonsa ja lähtenyt Siperiaan. Omaa sekä äitinsä henkeä uhmaten Ester kuitenkin kieltäytyi ryhtymästä ilmiantajaksi. Tämä tapahtumasarja teki Gessenin mukaan Esteristä perhepiirin sankarin. Esterin oma näkemys on astetta vaatimattomampi: ”Pidin kiinni tinkimättömästä asenteestani, mutta minun on myönnettävä, että he väsyttivät ja kiduttivat minua niin paljon, että ellei äitini olisi tukenut minua, en varmaankaan olisi kestänyt.” Myöhemmin, sodan jälkeen Ester oli kuitenkin pakon edessä valmis työskentelemään NKVD:lle. Koska hän ei läpäissyt lääkärintarkastusta, työpaikka löytyi lopulta toisaalta. Gessen ei onneksi arvota isoäitiensä ratkaisuja vaan tunnustaa Esterin sankaruuden olevan suvun yhteistä legendaa totuuden ollessa astetta monimutkaisempi. Gessenin moraaliset pohdinnat ovat tärkeitä ja kiinnostavia. On viisautta ymmärtää, ettei lopullista totuutta aina löydy, sillä autenttiseen tilanteeseen ja valintaan vaikuttaviin tekijöihin on myöhemmin hankala samaistua. Kumpi on rakkaampi – henki vai omatunto?

Luonne-erojen lisäksi isoäitien erilaiset taustat selittävät suhtautumista ympäröivään todellisuuteen sekä moraalisiin valintoihin. Ruzja on kasvanut Neuvostoliitossa ja oppinut jo lapsena pelkäämään. Ilmiantamisen pelko kasvoi sodan jälkeen ja sai antisemitistisiä muotoja: vaikka juutalaisuutta ei mainittu suoraan, kaikille oli selvää, keitä ”juurettomilla kosmopoliiteilla” erityisesti tarkoitettiin.

Molemmat isoäidit olivat saaneet koulutuksen, joka yhtäältä antaa heille mahdollisuuden sivistää itseään ja toisaalta kytkee heidät kiinteäksi osaksi järjestelmää, kuten Ruzjalle ammattinsa kautta tapahtui. Ruzja hankki historianopettajan koulutuksen. Opettajaksi hän ei halunnut, mutta koska uravaihtoehtoja ei opettajantyön lisäksi juuri ollut, Ruzjasta tuli sensori. Hänen työnään oli sensuroida ulkomaalaisten toimittajien kirjoituksia. Vaikka hän ei pystynyt katsomaan isäänsä silmiin puhuessaan työstään, hän kuitenkin piti sitä pienempänä pahana, kuin mahdollista opettajantyötä. Lapsille valehtelemisen asemasta Ruzja sentään vain suodatti totuutta. Ruzja ei kokenut työtään vallankäyttönä vaan henkilökohtaisesti nautti siitä, että hän saattoi tutustua laajasti maailmankirjallisuuteen, jota ei hyväksytty yleisesti julkaistavaksi.

Ruzjan ja Esterin kautta Gessen kuvaa Stalinin aikaisen valtiokoneiston kafkamaisia ja jatkuvasti räikeämpiä antisemitistisiä käytäntöjä: Ruzjalta edellytettiin Puolueen jäsenyyttä, mutta hakemuksesta huolimatta sitä ei myönnetty vaan Ruzjasta tuli, ilmeisesti hänen juutalaisuutensa vuoksi, ikuinen kokelas. Esterillä oli suuria vaikeuksia löytää työpaikkaa, hänen äitinsä menetti työnsä ja Esterin poika, Masha Gessenin isä Saša – tuolloin pikkupoika – kärsi aliravitsemuksesta.

Kirja ei kuvaa ainoastaan omantunnon kolkutusta ja pelkkiä vaikeita kompromisseja. Tavallinen arki koostui töistä, lomista, lapsien kasvusta ja ihmissuhteista. Gessen kuvaa arkipäivän historiaa ja sen asteittaisia muutoksia Stalinin kuoleman jälkeen. Kirjoittajan itsensäkin kannalta tärkeä teema on isoäitien pitkään jatkunut ystävyys – tärkein ja pysyvin seikka heidän elämässään. Ystävyys on Gessenin mukaan venäjän kielessä ”ylevä käsite, kenties kaikkein latautunein sana sivumerkityksiä täynnä olevassa kielessä”. Ystävyys oli heille kuin perhe: ”kun side oli kerran luotu, sen uskottiin olevan pysyvä”. Näille kahdelle naiselle ystävyys ei merkinnyt yksimielisyyttä tai samankaltaisuutta. He väittelivät ja nauroivat toistensa tavoille. Ei liene sattumaa, että tärkeintä ja olennaisinta heidän ystävyydessään näyttäisi olleen keskinäinen luottamus.

Masha Gessen on osaava tarinankertoja, ja kieli on sujuvaa. Paikoin lukijan on kuitenkin työlästä seurata kahta rinnakkain pulppuavaa tarinaa ja lukuisia erisnimiä vaikka kronologia säilyykin. Joitain kömmähdyksiä kirjassa niin ikään on: lievätkö sitten suomentajan, toimittajan vai kirjoittajan tekemiä? (esim. sivulla 371 isoäitien nimet menevät sekaisin, joka muuttaa olennaisesti tosiasioita)

Enemmän kuin tavallinen (kaksois-)elämäkerta, Masha Gessenin kirja on ennen muuta kertomus moraalista ja ihmisyydestä sekä yksittäisen ihmisen liikkumatilasta suurten tapahtumien pyörteissä. Gessen ei onneksi syyllisty jälkiviisauteen vaan ymmärtää, että korkeaa moraalia on helpompi ylläpitää suhteellisessa vapaudessa. Kirjan oleellisin anti tiivistyy kysymykseen siitä, kuinka paljon eettisiä periaatteita voidaan venyttää, tai kuinka lujasti niistä on pidettävä kiinni, kun samalla halutaan säilyttää inhimillisyys.