Kahden saamenkielisen joikutekstin käännöshistoriasta

Tutkimus käsittelee Schefferuksen Lapponiassa (1673) julkaistuja saamenkielisiä joikuja, jotka käännettiin useille eri kielille. Hollantilaisen antropologi Nellejet Zorgdragerin mukaan ”kahdella lyhyellä saamenkielisellä rakkauslaululla, jotka edustavat Euroopassa lähes tuntematonta kirjallisuutta ja kulttuuria, on eurooppalaisessa kirjallisuudessa oma käännöshistoriansa, joka itse asiassa kuvastaa käännösteorian koko kehitystä kaikkine näkökulmineen”.

Zorgdrager, Nellejet : Olof Sirmas joiketekster. Resepsjons- og oversettelseshistorien til to gamle samiske sanger . Fagbokforlaget, Bergen, 2018. 467 sivua. ISBN 978-82-412-0748-8.

Johannes Schefferuksen teoksessa Lapponia (1673) on kaksi Olaus Sirmalta saatua saamenkielistä joikua, jotka käännettiin seuraavilla vuosisadoilla kymmenille kielille. Kääntäjien joukossa olivat muun muassa suomalaiset Franzén, Runeberg ja Lönnrot sekä monet muut. Sirman joikutekstejä tutkinut hollantilainen antropologi Nellejet Zorgdrager toteaa kirjassaan, että ”kahdella lyhyellä saamenkielisellä rakkauslaululla, jotka edustavat Euroopassa lähes tuntematonta kirjallisuutta ja kulttuuria, on eurooppalaisessa kirjallisuudessa oma käännöshistoriansa, joka itse asiassa kuvastaa käännösteorian koko kehitystä kaikkine näkökulmineen”. Tässä tutkimuksessa Sirman etunimi on norjankielisessä muodossa Olof.

Johannes Schefferus ja Olaus Sirma

Strasbourgissa syntynyt ja opiskellut Johannes Schefferus (1621–1679), yksi aikansa tunnetuimmista tiedemiehistä, kutsuttiin vuonna 1648 Uppsalan yliopiston professoriksi. Hänen vuonna 1673 ilmestynyt latinankielinen kirjansa Lapponia esitteli saamelaisuutta lähinnä keskieurooppalaiselle yleisölle.

Sodankylän Orajärvellä syntynyt Olaus Sirma (n. 1655–1719), jonka äidinkieli oli keminsaame, aloitti pappisopintonsa Uppsalan yliopistossa vuonna 1672. Schefferus, joka juuri tuolloin kirjoitti kirjaansa, sai Sirmalta apua muun muassa tietojen tarkistamisessa.

Lapponian englannin-, saksan- ja hollanninkielisten käännösten kansilehdet 1600-luvulta. Kirjan kuvitusta.

Vanhat saamelaiset lemmenlaulut

Schefferus julkaisi kirjassaan kaksi Olaus Sirman muistiinmerkitsemää joikua; ne ovat sekä saameksi että suorasanaisina, latinankielisinä käännöksinä. Joiut tunnetaan myös kesä- ja talvijoikuina. Lapponia ilmestyi Suomessa Tuomo Itkosen käännöksenä vuonna 1963 (2. painos 1979). Kirjassa olevat joiut ovat Erkki Itkosen suomennoksia. Talvijoikua ”Kulnasadž vaatimeni” nuoret miehet joikasivat varsinkin porolla ajaessaan. ”Tämä on lappalaisten lemmenlaulu, jolla he hoputtavat porojaan juoksemaan nopeammin. Sillä jokainen viivytys, olkoon kuinka lyhyt, on rakastavaisista pitkä”, kirjoitti Schefferus (1963, 379). Erkki Itkonen aloittaa suomennoksensa näin:

Kulnasadz vaatimeni, emmekö jo hankkisi eteenpäin,
etelää kohti lähtemään suorisi,
aapoja pitkin ajelemaan,
lemmenlauluja laskettamaan?

Kesäjoikuna tunnettu ”Morsianjoiku” alkaa seuraavasti:

Paistakoon päivä kirkkaasti Orajärveen!
Jos kuusten latvoihin kiipeäisin
ja tietäisin saavani nähdä Orajärven,
jonka kanervalaaksossa hän on,
niin kaikki nämä puut minä raivaisin,
jotka tässä kasvavat nykyisin,
ja kaikki nämä oksat karsisin,
jotka kantavat hyviä vihreitä lehviä.

Lapponiassa latinaksi julkaistu kesäjoiku. Kirjan kuvitusta.

Mikä sai tutkimaan joikujen käännöksiä?

Groningenin yliopistossa opiskellut ja työskennellyt antropologi Nellejet Zorgdrager (s. 1942) on erikoistunut saamelaistutkimukseen. Väitöskirjansa (1989) hän kirjoitti vuonna 1852 tapahtuneesta ja saamelaisaluetta syvästi järkyttäneestä Koutokeinon kapinasta. Paljon huomiota saanut tutkimus julkaistiin vuonna 1997 Norjassa nimellä De rettferdiges strid, Kautokeino 1852. Zorgdrager on myös suorittanut syventävät opinnot norjan kielestä sekä opiskellut pohjoissaamen kieltä. 1990-luvulla hän suoritti käännöstieteen maisteriopinnot Groningenissa. Olaus Sirman joiut olivat kiinnostaneet häntä jo pitemmän aikaa, joten hän valitsi ne lopputyönsä aiheeksi. Hollanninkielinen tutkimus valmistui vuonna 1999. Norjaksi kirja ilmestyi vuonna 2018.

Sirman joikutekstien käännöksiä on tutkittu jo 1800-luvun lopulla, jolloin ruotsalainen Richard Bergström (1885) kirjoitti niistä lyhyehkön artikkelin. Sen jälkeen aiheen parissa ovat olleet myös muutamat muut. Zorgdrager puolestaan on löytänyt useita tuntemattomaksi jääneitä käännöksiä, joita ei käsitellä aikaisemmissa tutkimuksissa. Hän kokosi erilaisin hakumenetelmin 55 versiota Olaus Sirman talvilaulusta ja 61 versiota kesälaulusta. Kielinä ovat latina, englanti, saksa, ranska, hollanti, ruotsi, norja, tanska, islanti ja suomi sekä venäjä ja unkari. Kaksi viimeksi mainittua eivät ole mukana tässä tutkimuksessa. Valmistunut työ ”ylitti kaikki tällaiselle opinnäytteelle asetetut tavoitteet ja rajat”, toteaa Zorgdrager kirjansa esipuheessa. Tuloksena ei ollut pelkästään gradutasoinen opinnäyte, vaan laajan kirjan käsikirjoitus.

Mikä käännöksissä kiinnostaa?

Olaus Sirman joiut herättivät aikanaan kansainvälistä huomiota. Zorgdrager on halunnut selvittää, mitä tekstiä tai tekstejä runoilijat/kääntäjät ovat käyttäneet lähtötekstinään. Usein he ovatkin sen ilmoittaneet, mutta tiedon puuttuessa Zorgdrager on etsinyt alkuperätekstin vertailevan tekstianalyysin keinoin. Lisäksi hän on tarkastellut sitä, miten kääntäjien kulttuurinen tausta ja heidän saamelaiskulttuurin tietämyksensä ovat vaikuttaneet käännöksiin. Mielenkiintoista on myös se, miten kääntämisestä vallinneet käsitykset ovat eri aikakausina näkyneet teksteissä.

Norjalaisen J.K. Qvigstadin saameksi kirjoittama talvijoiku 1885. Kirjan kuvitusta.

Käännösten kavalkadi yli kolmeltasadalta vuodelta

Tutkimuksen toinen osa (sivut 47–177) on katsaus erilaisiin käännöksiin alkaen Lapponiasta ja päätyen 1990-luvulle. Zorgdrager esittelee kääntäjät ja heidän tekstinsä maittain ja kielittäin. Muutamat henkilöt ovat tosin ulottumattomissa, sillä heistä ei ole löytynyt mitään tietoja. Zorgdrager osoittaa, miten edellisten vuosisatojen tutkijat, kääntäjät ja kirjailijat seurasivat kansainvälisiä virtauksia, lukivat erikielistä kirjallisuutta ja saivat vaikutteita toisiltaan. Osa heistä piti myös henkilökohtaisesti yhteyttä.

Kirjan kolmannessa osassa (sivut 179–306) tutkija esittelee eri aikakausien teoreettisia näkemyksiä ja käännöstieteen historiaa 1600-luvun puolivälistä lähtien. Sen jälkeen hän tarkastelee käännöksiä vertaillen niitä säe säkeeltä lähtöteksteihin. Hän näyttää minkälaisia ratkaisuja on tehty esimerkiksi silloin, kun joikuteksti on käännetty Schefferuksen latinasta ranskan kautta hollanniksi. Esimerkkejä on runsaasti, ja ne osoittavat, miten monin tavoin erikieliset tekstit ovat kytköksissä toisiinsa. Zorgdrager myös analysoi sellaisia tekstikohtia, joissa kääntäjä ei ole tuntenut saamelaiskulttuurin ominaispiirteitä ja on sen vuoksi päätynyt tekemään omia, erikoisiakin ratkaisujaan. Hän myös huomauttaa suoranaisista käännösvirheistä.

Jo 1600-luvun lopulla koko Lapponia oli käännetty englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja hollanniksi.  1700-luvulla mielenkiinto oli suurinta Englannissa ja Saksassa. Saamelaiset lemmenjoiut olivat erityisen suosittuja Englannissa sen jälkeen kun kirjallisuuslehti The Spectator (1712) oli julkaissut ne. Joikujen välityksellä levisi romanttinen käsitys saamelaisista. Myös monet saksalaiset kääntäjät innostuivat niistä. Tunnetuin oli Johan G. Herder, joka kirjoitti 1770-luvulla joikuteksteistä useita saksankielisiä versioita Schefferuksen latinankielisen tekstin pohjalta. Koska Herderiä luettiin paljon, käyttivät monet kääntäjät häntä omien käännöstensä lähtötekstinä aina 1900-luvulle saakka. Yksi heistä oli Henry W. Longfellow (1858) USAssa.

Zorgdrager on penkonut esiin myös 1800-luvulla kirjoitettuja Lappia käsitteleviä romaaneja ja matkakirjoja, joiden tekstiin on upotettu Sirman joikuja. Romaanikäännökset levittivät niitä Saksaan, Englantiin ja Amerikkaan, jossa Saamenmaa ja Pohjola edustivat romantiikkaa ja eksotiikkaa.

Pohjoismainen kiinnostus joikutekstejä kohtaan

Kesti reilusti toista sataa vuotta ennen kuin Sirman joiut saivat huomiota Pohjoismaissa. Suomalainen Frans Michael Franzén julkaisi runonsa ”Spring, min snälla ren” kirjassaan Emili eller en afton i Lappland (1810). Hän yhdisteli siinä kumpaakin joikua, mutta ennen kaikkea runo on versio talvijoiusta. Franzén näyttää tunteneen Schefferuksen latinankielisen tekstin ja ehkä myös The Spectatorin englanninkielisen tekstin, muttei ilmeisesti Herderiä. Zorgdragerin mukaan Franzénin ”Spring, min snälla ren” on 1800-luvun tunnetuin joikuversio, joka käännettiin ruotsin kielestä edelleen hollanniksi, englanniksi ja saksaksi.  Siitä tehtiin myös useita suomenkielisiä versioita. Suomessa sitä on myös luultu Franzénin omaksi runoksi. Herderin ja Franzénin tekstit ovat nykyisinkin mukana useissa antologioissa.

Franzénin runo ”Spring, min lilla ren” on myös sävelletty. Kirjan aukeamalla saksan- ja suomenkieliset laulut nuotteineen.

”Morsianjoiku” ilmestyi J.L. Runebergin ruotsintamana nimellä ”Färden till den älskade”. Hän julkaisi runon sanomalehdessään Helsingfors Morgonblad (1832) ja myöhemmin joissakin kokoomateoksissa. Lähtötekstinä hänellä oli Herderin saksannos kirjasta Stimmen der Völker i Liedern.  Noihin aikoihin myös Elias Lönnrot työskenteli saman kesäjoiun parissa ja julkaisi sen suomeksi Kantelettaressa. Hänkin käytti lähtötekstinä Herderiä. Runeberg ja Lönnrot olivat Herderin tavoin kiinnostuneita kansanrunoudesta ja -kulttuurista, joten hänen kirjansa innosti heitä.  Zorgdragerin mukaan heidän on täytynyt tietää, että Herder löysi Sirman joiut Lapponiasta. Mahdollisesti he myös tiesivät saamenkielisen alkuperäistekstin olevan kirjassa, mutta ”kumpikaan ei näytä avanneen Schefferuksen kirjaa”.

1800-luvulla voimistui mielenkiinto suomen sukukieliä kohtaan. Kielitieteilijä Otto Donner kiinnitti huomionsa Lapponian saamenkielisiin joikuteksteihin ja julkaisi ne suomeksi ja saameksi kokoelmassaan Lappalaisia Lauluja (1876). Ruotsissa Richard Bergström ja Norjassa Just Knud Qvigstad tekivät omia käännöksiään samoihin aikoihin.

Vuonna 1888 kielitieteilijä E. N. Setälä löysi Uppsalan yliopiston kirjastosta Lapponian alkuperäisen, käsinkirjoitetun aineistonipun, jossa olivat sekä Sirman saamenkieliset joikutekstit että hänen tekemänsä ruotsinkieliset käännökset. Tämä merkittävä löytö osoitti, että Schefferus oli käyttänyt Sirman ruotsinkielisiä tekstejä latinankielisen käännöksensä pohjana. Setälä tutki tekstejä yhdessä ruotsalaisen fennougristi K. B. Wiklundin kanssa ja julkaisi ne vuonna 1890.

1900-luvun alussa huomiota sai myös joikujen muistiinmerkitsijä eli itse Olaus Sirma, joka Uppsalasta valmistuttuaan työskenteli koko elämänsä Enontekiöllä pappina. Eräs hänen seuraajistaan, kirjailija ja pappi Arvi Järventaus kertoi Sirman värikkäästä elämästä esikoisromaanissaan Risti ja noitarumpu. Olaus Sirman tarina (1916). 1900-luvulla Sirman joiut ovat kiinnostaneet eniten pohjoismaisia fennougristeja. Setälän löydettyä alkuperäiset tekstit ryhtyi Erkki Itkonen ensimmäisenä tutkimaan niitä. Ruotsissa Björn Collinder käänsi molemmat joiut ruotsiksi ja kesäjoiun myös englanniksi. Hänenkin lähtökohtanaan olivat alkuperäiset saamenkieliset tekstit sekä Sirman omat ruotsinnokset.

Jo vuosisadan alussa saamelaisliikkeen pioneeri Isak Saba (1905) kirjoitti saamenkielisen version kummastakin joiusta. Saamelaisliikkeen voimistuessa toisen maailmansodan jälkeen on mielenkiinto pysynyt yllä, ja 1970-luvulta lähtien tekstejä on tutkittu myös saamelaisen kirjallisuushistorian näkökulmasta. Kirjallisuus- ja kielitieteilijät, joista useimmat ovat saamelaisia, ovat myös kirjoittaneet ja runoilleet joikuja nykyaikaisempaan muotoon. Runoilijoina ovat muun muassa Nils Jernsletten, Harald Gaski, Samuli Aikio ja Pekka Sammallahti. Uudet versiot osoittavat, että vanhoilla lemmenlauluilla on edelleen merkitystä.

Kirjan neljännessä osassa (sivut 309–445) on tekstikorpus eli kaikki suoraan tai epäsuorasti Sirman teksteihin palautuvat käännökset. Lopussa on vielä kolme sävellettyä tekstiä eli englannin-, saksan- ja suomenkieliset laulut nuotteineen. Viimeisin on monelle 1960-luvulla koulua käyneelle suomalaislukijalle tuttu ”Lappalaisten laulu”, joka on Ahti Sonnisen ja kumppaneiden koululaulukirjassa Laulan ja soitan.

Nellejet Zorgdragerin perinpohjainen tutkimus on tärkeä lisä Olaus Sirman joikutekstien tutkimukselle. Hän osoittaa, miten kääntäjien toiminnan taustalla ovat eri aikoina vaikuttaneet romantiikan ajan ihanteet, kansanrunousinnostus, kielitieteelliset intressit ja voimistunut saamelaisliike. Kirja on ennen kaikkea hakuteos, joka avaa näköaloja sekä oppihistoriaan että joikujen hyvinkin erilaisiin käännöksiin. Aihepiiristä kiinnostuneille se on melkoinen tietolähde.

Kirjan sisällysluettelo

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *