Automuistoja Suomesta on toimittaja Timo Kiisken kokoama teos suomalaisten erilaisista autoilumuistoista sotien jälkeiseltä ajalta 2000-luvulle asti. Kirjan syntyyn on vaikuttanut mitä ilmeisimmin tekijän henkilökohtainen kiinnostus ja innostus autoja ja autoilua kohtaan, sillä teoksen yhteydessä hän tunnustaa olevansa todellinen Automies ja korostaa, miten paljon erilaisia autotarinoita ihmisiltä eri aikakausina löytyy. Kiisken teokseen on koottu noin kuudenkymmenen suomalaisen autokertomuksia. Sitä, miten näitä muistoja on ihmisiltä kerätty ja mitä heiltä on täsmällisesti kysytty, ei kirjassa kerrota. Muistot on kuitenkin kirjoitettu suhteellisen lyhyesti ja ytimekkäästi, ja jotkut kirjoittajista ovat halunneet kertoa useampiakin tarinoita. Muistelijoiden joukossa on omilla nimillään esiintyviä miehiä ja naisia ympäri Suomen, ja muistot jakautuvat kuudelle eri vuosikymmenelle. Oleellinen ja tärkeä osa kirjaa ovat muistojen yhteydessä olevat valokuvat, joita niitäkin jotkut ovat lähettäneet useampia.

Kirja on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen on otsikoitu ”Päiväunet hattuhyllyllä”. Tähän osioon kootut muistot ja valokuvat korostavat suomalaisen arkiautoilun perhekeskeisyyttä, sekä sitä, että autoa useimmiten 1950-1970-luvuilla käytettiin vapaa-ajan matkailuun ja sukulaisvierailuihin. Nykyaikaiselle tila- tai farmariautoilijalle on varmasti vähintäänkin hauskaa huomata, kuinka pieniin autoihin 4-5-henkiset perheet kaikkine tavaroineen ennen mahtuivat lähtiessään lomamatkoille. Monissa muistoissa mainitaan ensimmäisenä auton merkki ja vuosimalli, sekä kuvaillaan sen ulkomuotoa ja teknisiä ominaisuuksia. Monilla oli autoilleen myös lempinimiä.

Toinen osio, jonka otsikkona on ”Ainakin 50 wunderbaumia”, jatkaa ensimmäisen osion linjaa, mutta keskittyy enemmän ihmisten henkilökohtaisiin muistoihin tietyistä autoista tai autoilutilanteista. Monet tarinoista ja valokuvista kertovat, kuinka alun perin huonokuntoisista autoista kovalla työllä ja tahdolla oli saatu hienoja menopelejä aikaiseksi. Nämä muistot kertovat ihmisen todellisesta tunnesiteestä autoonsa, vaikkei autoilu aina ollutkaan pelkkää vauhdin hurmaa.

Kirjan kolmas osio, ”Korhoselta Korhoselle”, keskittyy erilaisiin auton omistajuustarinoihin. Näissä tarinoissa kerrotaan, miten ja mistä auto on hankittu, ja millaiseen omistukseen se on mahdollisesti myöhemmin siirtynyt. Mukana on jopa suomalaisissa elokuvissa esiintyneitä ”filmitähtiä”. Eräässä tarinassa perheen poika jäljittää vanhempiensa vanhan auton ja onnistuu hankkimaan sen itselleen. Nämäkin tarinat kertovat siitä, kuinka tärkeitä autot ovat ihmisille olleet, ja kuinka vaikeaa niistä on ollut luopua.

Viimeisen, ”Morsian Minissä” -osion, tarinat ovat ihmisten muistoja hääpäivästään ja -autoistaan. Suomalaisten hääautoina ovat toimineet monenlaiset autot, aina pikkuriikkisestä Ministä valtavaan Cadillac-limusiiniin. Tuntuu ehkä jopa yllättävältä, että näin suuri osa automuistojen kirjoittajista on halunnut omana automuistonaan muistella hääautoaan. Toisaalta, tämä on juuri kirjan paras anti; se kertoo meille ihmisten tärkeistä muistoista ja kokemuksista – niistä, joita he ovat itse valinneet kerrottavaksi. Kirjan loppuun Kiiski on koonnut vielä omia automuistojaan niin perheensä kuin omista autoistaan. Näissäkin muistoissa tärkeäksi osaksi nousevat autojen lisäksi kanssaihmiset. Kiisken omat muistot sopivat mainiosti kirjaan mukaan, on oikeastaan luonnollista, että tällaisessa kirjassa on myös Automiehen omia muistoja. Kirjassa on myös sekä henkilö-, että merkkihakemisto.

Kiisken kirja on selkeästi nostalgiaan rakentuva ja sitä kautta suurelle yleisölle suunnattu teos, mutta samalla se kuitenkin rakentaa kuvaa suomalaisesta autoilun historiasta. Esimerkiksi sotien jälkeinen itäautojen kausi, maan teiden huono kunto, ajoturvallisuusasiat ja suomalaisten autoilukäytännöt ilmenevät erinomaisesti kirjoitettujen muistojen ja valokuvien avulla. On selvää, että Kiisken teoksessa esitetään tärkeää tietoa ihmisten arkipäiväisistä, mutta monenkirjavista kokemuksista ja muistoista, jollaista historiantutkimus tarvitsee lähdeaineistokseen. Kirjassa myös painotetaan sitä, että autoilu oli Suomessa erityisesti sotien jälkeisenä aikana merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö, johon suhtauduttiin suurella intohimolla. Kirjan ehdottomia helmiä ovat valokuvat, jotka ehdottomasti ansaitsevat paikkansa kirjassa. Itse asiassa ne voisivat olla kirjassa myös ilman tekstejä ja silti niistä voisi tunnistaa niitä samoja tunteita rakasta perheenjäsentä kohtaan, joita teksteistä voi lukea; innostusta, ylpeyttä, rakkautta, yhteenkuuluvuutta ja haikeutta. Kiisken kirja on visuaalisesti mukavaa luettavaa, tuntuu kuin todella selaisi valokuva-albumia. Kirjaa voikin siis ehdottomasti suositella luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneita autoilusta, tai ylipäätään ihmisten arkipäiväisistä kokemuksista. Wunderbaumin voi suorastaan haistaa ja kasikoneen hurinan kuulla.