Kaikki erilaiset hiiteen – tai hirteen?

Närkästystä, paheksumista, inhoa, vihaa ja väkivaltaa. Näin ihmiset osoittavat, etteivät he suvaitse toisten aatteita, etnistä taustaa, kulttuuria, käyttäytymistä, ulkonäköä tai muita ominaisuuksia. Vallanpitäjät puolestaan säätävät lakeja ja määräyksiä, joilla ne osoittavat, etteivät hyväksy jotakin. Suvaitsemattomuutta lienee esiintynyt kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa. Kirjassaan Suvaitsematon Suomi Ari Haasio ja Markku Mattila selvittävät suvaitsemattomuuden ilmenemistä maassamme.

Haasio, Ari & Mattila, Markku: Suvaitsematon Suomi: Suvaitsemattomuuden historia. Avain , 2021. 269 sivua. ISBN 978-952-304-304-6.

Luettelo ihmisryhmistä, joita (ainakin jotkut) suomalaiset ovat paheksuneet ja joiden he ovat toivoneet häviävän ympäristöstään tai maailmasta, on pitkä. Listasin tähän mieleeni tulleita suvaitsemattomuuden kohteita niin monta, kuin pystyn yhdellä hengenvedolla luettelemaan. Sain kokoon nämä: ateistit, aviottomat äidit, helluntailaiset, homot, huorat, Jehovan todistajat, juopot, juutalaiset, lesbot, lestadiolaiset, lihansyöjät, kasvissyöjät, karjalaiset, kaupunkilaiset, katoliset, maalaiset, mielenterveyskuntoutujat, mopopojat, mormonit, muslimit, mustalaiset, narkkarit, neekerit, noidat, pakanat, punaiset, rokkarit, ruotsalaiset, ryssät, saamelaiset, savolaiset, somalit, tanssivat, uskovaiset, valkoiset, vammaiset, vegaanit, äpärät ja vinkuintiaanit. Sitten piti vetää henkeä. – Ihan kaikkia nimityksiä ei ole nykyisin soveliasta käyttää.

Suvaitsemattomuuden kohteet eivät tuohon lopu. Yliopettaja, FT Ari Haasio ja dosentti, FT Markku Mattila kertovat kirjassaan Suvaitsematon Suomi monista muistakin paheksunnan ja inhon kohteista. He myös toteavat, että suvaitsemattomuus voi olla yksilölähtöistä tai instituutiolähtöistä, esim. valtion, kunnan tai kirkon säätämää.

Suvaitsematon Suomi pohjautuu laajaan ja monipuoliseen tutkimusaineistoon. Erilaisia lähteitä kirjassa on yli 500 kappaletta. Varsinkin sosiologiassa ja historiassa vallitsee vahva erilaisuutta kokeva tutkimusperinne, joka on tuottanut suvaitsemattomuuttakin koskevaa aineistoa. Liekö kyseessä uusi (paheksuttava) trendi vai omintakeinen ratkaisu, että kaikki erilaiset lähteet – artikkelit, haastattelut, internet-sivustot, kirjat, kirjeet, lait, lakialoitteet, opinnäytteet, televisiouutiset, tilastot, valtiopäivien asiakirjat, verkkojulkaisut, äänitteet, ym. – ovat ryhmittelemättöminä yhdessä pötkössä? Viitteet löytyvät kirjan lopusta. Hakemistoa kirjassa ei ole. Kuvitus – kaksi Pertti Jarlan strippiä – on puolestaan loistava. Sitä vaan olisi saanut olla paljon enemmän. Teoksesta on varmasti hyötyä aihepiiristä opinnäytettä tekevälle. Iloa siitä on kenelle tahansa, jota suomalaisten suvaitsemattomuus kiinnostaa.

Niin kuin kunnon tutkijoiden kuuluu, tekijät aloittavat kirjansa määrittelemällä tutkimuskohteensa, suvaitsemattomuuden. He tekevät sen suvaitsevuuden kautta. Unescon yleiskokouksen Julistus suvaitsevaisuuden periaatteista vuodelta 1995 kuulostaa pätevältä vielä neljännesvuosisata myöhemminkin:

Suvaitsevaisuus on meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan monipuolisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. – – [S]e merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin he ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.

Määritelmän lähtökohtana on ajatus toisen ihmisen mielipiteiden ja vakaumuksen kunnioittamisesta. Meidän on siis hyväksyttävä erilaiset tavat toimia, käyttäytyä ja antaa kaikille oikeus elää, niin kuin he näkevät parhaaksi. Kaiken takana on tasa-arvoisuuden idea: ihmiset ovat yhdenvertaisia poikkeavuuksistaan huolimatta, olipa kyse uskonnosta, ajatuksista, elämäntavasta tai ulkomuodosta.

Julistukseen sisältyy myös ajatus, että on asioita, joita ei tule suvaita. Näitä ovat esim. epätasa-arvoon, rasismiin ja moniarvoisuuden vastustamiseen liittyvät näkemykset, jotka ovat ristiriidassa suvaitsevuusperiaatteen kanssa. Niin kauan kuin ihmiset eivät vahingoita tai loukkaa muita ihmisiä tai elollisia olentoja, emme voi tuomita heidän tekojaan, mutta meidän ei tule suvaita, että joku teoin tai sanoin loukkaa, halventaa tai kyseenalaistaan toisen henkilön elämäntavan tai olemuksen. Ylipäätään emme voi suvaita sellaista, mikä on ristiriidassa enemmistön hyväksymän lainsäädäntömme kanssa.

Suvaitsemattomuus voi ilmetä paheksuntana, loukkauksina, vihapuheena, jopa väkivaltana. Vihapuhe leimaa ja halventaa vähemmistöryhmiä ja voi yllyttää väkivaltaan. Se kohdistuu vähemmistöihin ja niiden edustajiin sekä henkilöihin, jotka suvaitsevat vähemmistöjä tai puolustavat heidän etujaan. Tietämättömyys, väärinkäsitykset tai ennakkoluulot ovat suvaitsemattomuuden taustalla.

Haasio ja Mattila toteavat, että suvaitsevainen yhteiskunta on moniarvoinen ja sallii erilaisuuden. Suvaitsevuus on länsimaisen demokratian peruspilari. Kirjoittajat nojautuvat myös filosofi Alexander von Humboldtiin (1769–1859), jonka mukaan suvaitsevuus on sivistystä ja että sivistynyt ihminen ei voi olla suvaitsematon. Viisaus, avarakatseisuus ja henkinen kehittyneisyys ovat keskeisiä sivistyksen kivijalkoja. Tästä voisi päätellä, että suvaitsemattomuus on sivistymättömyyttä ja että suvaitsematon ihminen on tyhmä, ahdasmielinen ja henkisesti kehittymätön.

Kirjan tekijät mainitsevat niin yksittäisiä henkilöitä, ihmisryhmiä, tiedotusvälineitä kuin instituutioitakin, jotka ovat osoittaneet suvaitsemattomuutensa. Mm. Sulo Aittoniemi, Aina Lagus, Zacharias Topelius ja Lauri A. Yrjö-Koskinen ovat ilmaisseet paheksuntansa. Torjuvan kantansa on ilmaissut milloin enemmistö, oikeistolaiset piirit, osa ihmisistä, papisto tai hallitseva luokka, milloin protestanttisen etiikan kyllästämä kansa, vanha valtaapitävä arvojärjestelmä, vanhoillisuuden linnake tai yhteiskunnan valtavirta. Myös Kirkko ja kansa -lehti, Lotta Svärd -järjestö, raittiusliike, työväenliike, uskonnolliset liikkeet tai yhteisöt, valtio ja Valtion filmilautakunta ovat tehneet tiettäväksi, mikä on sopimatonta.

Espanjalainen poliittinen piirros vuodelta 1875 vertaa moraalisen absolutismin ja suvaitsevaisuuden ja uskonnonvapauden vaikutuksia maailmassa. Wikimedia Commons.

Kun selvää suvaitsemattomuuden subjektia ei löydy, Haasio ja Mattila toteavat, että huolta kannettiin tai vedottiin moraaliin, Raamattuun tai terveydellisiin seikkoihin. Toisaalta myös suvaitsevuutta vaativat yksilöt saavat kirjassa nimensä julki. Heihin kuuluvat mm. Urho Kekkonen, Jukka Kuoppamäki, Miina Sillanpää ja A. F. Tanner. Kirjoittajat siteeraavat myös Suomen Kansan Vanhoja Runoja, joissa seksuaalisuutta koskeva sanakäyttö on kursailemattoman sallivaa.

Moninaisia kohteita

Suomen historiasta ja yhteiskunnasta Haasio ja Mattila ovat löytäneet uskomattoman määrän erilaisia suvaitsemattomuuden kohteita. Ajan myötä moraalisesti tuomittavat asiat ovat voineet muuttua yleisesti hyväksyttäviksi ja hyväksytyistä on tullut tuomittavia. Tekijät jaottelevat suvaitsemattomuuden kohteet viiteen ryhmään:

  • Ihminen fyysisten ominaisuuksiensa takia (esim. sairaus, vamma, etninen alkuperä)
  • Ihminen ajatustensa ja mielipiteidensä takia (esim. uskonnollinen tai poliitinen vakaumus)
  • Tapa tai toiminto (esim. alkoholin käyttö, tupakointi, kortinpeluu)
  • Esine tai asia (esim. tatuointi, pornografinen julkaisu, hakaristi)
  • Trendi (esim. musiikkityyli, kampaus, vaatetus)

Jaottelu kuulostaa toimivalta, mutta tekijät eivät käytä sitä käsittelynsä pohjana, vaan jäsentävät tekstinsä lähinnä erilaisten suvaitsemattomuutta ilmaisevien reaktioiden mukaan, joita kutakin he käsittelevät omassa pääluvussaan.

  • Hävytöntä ja iljettävää! (nuorison ulkoasu ja tavat, ruoka)
  • Kulttuuri ja kansa rappeutuu? (massakulttuuri, pahennusta herättävä taide, päihteet ja nautintoaineet)
  • Syntistä ja luonnotonta (uskonnon suvaitsemattomuus, taikuus, noituus, naispappeus, seksi ja sukupuolivähemmistöt)
  • Oman kansan puolesta (patriotismi, poliittinen suvaitsemattomuus, rasismi, vieraat tulijat).

Kirjan luettuani totesin, ettei kumpikaan jaottelu toimi täydellisesti, sillä kaikkia kohteita ei pysty sijoittamaan vain yhteen kategoriaan. Tekijät joutuvatkin mainitsemaan samoja asioita eri luvuissa.

Hävytöntä ja iljettävää!

Haasio ja Mattila tarkastelevat ensiksi nuorisoa, joka on saanut vanhemmat sukupolvet närkästymään tai paheksumaan tapojaan, pukeutumistaan, kampauksiaan, meikkaamistaan, tatuointejaan, kielenkäyttöään, kortinpeluutaan, musiikkiaan sekä alkoholin- ja päihteidenkäyttöään. Varsinkin 1900-luvulla on syntynyt monia, usein työväenluokan nuorten ryhmiä, joita aikuiset ovat karsastaneet: mm. sakilaiset, lättähatut ja villamyssymissit, hipit, punkkarit ja skinit. – Tekijät eivät huomaa kertoa, että nuoret ovat itsekin suhtautuneet suvaitsemattomasti niihin nuoriin, jotka eivät käyttäydy tai pukeudu samoin kuin he vaikkapa varojen puutteesta.

”Hävytöntä ja iljettävää!” -luvussa tekijät käsittelevät myös ruokaan kohdistuneita ennakkoluuloja; yksi ei syö lihaa, toinen kasviksia, kolmas äyriäisiä ja neljäs hyönteisiä. Aina näyttää olevan niitä, jotka inhoavat joitakin ruoka-aineita ja niiden valmistustapoja, ehkä myös syöjiä. – Ruokiin kohdistuva suvaitsemattomuus olisi kirjassa sijoittunut ehkä luontevammin nautintoaineiden seuraan.

Kulttuuri ja kansa rappeutuu?

Yksilöt, ryhmät ja instituutiot ovat osoittaneet suvaitsemattomuutta myös kulttuuria ja kansaa rappeuttavia asioita kohtaan. Näitä on ollut paljon. 1800-luvulla jopa lukemista on paheksuttu, jos se on paheksujan mielestä ollut liiallista. 1900-luvulla massakulttuuri on ärsyttänyt niitä, jotka eivät ole itse harrastaneet sitä. Mm. jatsivillitys, rock ’n’ roll, punk, sarjakuvat, elokuvat ja viihdekirjallisuus ovat joutuneet paheksujien hampaisiin.

Valtio on koettanut varjella kansalaisia turmelukselta ja rappiolta sensuroimalla elokuvista sopimattomia pätkiä. Kevyttä musiikkia on Yleisradio sensuroinut aina vuoteen 1972 asti. Sensuuri on iskenyt kyntensä myös kaunokirjallisuuteen mm. armeijanvastaisuuden, neuvostokriittisyyden, jumalanpilkan ja epäsiveellisyyden takia. Myös teatteri ja näytelmät ovat herättäneet pahennusta vielä 1970- ja 1980-luvullakin.

Harro Koskinen Sikavaakuna, 1969. Kansallisgalleria.

Odotin, että kirjassa olisi mainittu myös paheksuttu kuvataide. Herkullinen esimerkki siitä olisi ollut ainakin Harro Koskisen Sikamessias ja Sikavaakuna. Niiden takia tekijää syytettiin 1970-luvun alkupuolella jumalanpilkasta ja vaakunanhäpäisystä. Taiteilija selvisi silloin sakkorangaistuksella. Sikamessiaasta nousi 2017 uusi äläkkä, mutta se ei johtanut edes syytteisiin.

Alkoholin turmiollisuutta on saarnattu kansalle jo satoja vuosia, ja varsinkin naisten juopottelua on paheksuttu. Papit, raittiusjärjestöt ja työväenliikkeet ovat vedonneet moraaliin, Raamattuun sekä terveydellisiin ja taloudellisiin seikkoihin. Valtio on pyrkinyt rajoittamaan juopottelua kieltolailla (1919–1932) ja viinakortilla (1943–1970), anniskelumääräyksillä, verotuksella ja myyntirajoituksilla, mutta kansa juo yhä liikaa. – Nykylukija kaipaisi ehkä selitystä Turmiolan Tomille, joka mainitaan vain alaotsikossa.

Kahvi tuotiin Suomeen 1700-luvun alkukymmeninä. Kruunu ei paheksunut mutta koetti rajoittaa sen juontia estääkseen rahaa virtaamasta maasta ulos. Jotkut papit pitivät runsasta kahvin juontia turmiollisena ja tarpeettomana ylellisyytenä. Nykyisin lähinnä mormonit ja seitsemännen päivän adventistit pitävät kahvinjuontia syntinä.

Toinen nautintoaine, johon rahvas tuhlasi rahojaan, oli 1600-luvulta lähtien tupakka. Kemiön kirkkoherra Zacharias Forbus ei kai ollut ainoa pappi, joka piti tupakoimista paheena. Hän väitti 1728, että tupakka tuhoaa aivot, aiheuttaa päänsärkyä, vie muistin ja arvostelukyvyn. Hän totesi myös, etteivät hyveelliset naiset tupakoineet. Vuonna 1767 lainsäätäjäkin puuttui tupakointiin kieltämällä sauhuttelun alle 21-vuotiailta.

Savuke kuului erottamattomasti jazztytön kuvaan. Naisten tupakointia, varsinkin savukkeiden polttamista, pidettiin 1920- ja 1930-luvulla  merkkinä kevytkenkäisyydestä ja kyseenalaisesta moraalista.

Tupakointi oli yleistynyt 1950- ja 1960-luvulle tultaessa jo niin, melkein missä tahansa sai pössytellä. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla kouluissa oli oppilaille jopa erillisiä tupakointihuoneita. Vähitellen sauhuttelun terveyshaitoista alettiin puhua enemmän, ja 1976 tupakointia ryhdyttiin rajoittamaan. Siitä pitäen rajoituksia on vain kiristetty.

Huumeita ei suuri osa väestöstä hyväksy. Suomen virallinen huumausainepolitiikkakin on nykyisin tiukka: laki ei salli huumeiden käyttöä, hallussapitoa, valmistamista eikä myyntiä. Mutta aina ei ole ollut näin. Oopiumia on meillä käytetty 1700-luvulta 1900-luvulle niin lääkeaineena kuin huumeena. Kokaiinista tuli 1920-luvulla muotihuume, ja varsinkin taiteilijapiireissä sitä käytettiin yleisesti. Aineen käyttöä kritikoitiin vedoten terveydellisiin vaaroihin sekä tuomiten siveetön ja julkea käyttäytyminen, jonka katsottiin kuuluvan olennaisesti aineen käyttöön sekä johtavan haureuteen ja muihin synteihin. Heroiini yleistyi 1930-luvulla lääkintäkäytössä, ja toisen maailmansodan aikana siitä tuli ongelma, josta kärsivät myöhemmin varsinkin rintamalla riippuvaisiksi tulleet sotilaat. ”Höökipulveria” eli Pervitiniä käyttivät tosin monet muutkin. – Eräskin tuntemani sotaleski haetti ihmelääkettä apteekista 10-vuotiaalla tyttärellään.

Kannabiksen käytön yleistyminen 1960-luvulla johti Suomen huumausainepolitiikan kiristymiseen: aineen hallussapito kriminalisoitiin 1966, ja 1972 huumeiden käyttökin kriminalisoitiin. Sen jälkeen ”aineiden” laittoman kaupan ja käytön yleistyessä ovat yhä useammat alkaneet suhtautua ”ruohoon” suvaitsevasti, vaikka torjuvat vahvat huumeet. Muutamissa maissa kannabis on jo laillistettu. Saa nähdä, mitä Suomessa tehdään.

Syntistä ja luonnotonta

Ennen siirtymistä intiimimpiin aiheisiin Haasio ja Mattila käsittelevät uskontoon liittyvää suvaitsemattomuutta. Joku sana katolisesta kirkosta olisi ollut paikallaan ennen kuin he hyppäävät 1600-luvulle luterilaisen puhdasoppisuuden kauteen. Silloin ei Ruotsin valtakunnassa pakanoita siedetty, ja kirkon jäsenyys säädettiin pakolliseksi 1634. Suomi sai uskonnonvapauslain 1922 ja vuoden 1923 alusta lähtien ihmiset saattoivat erota kirkosta tai liittyä muihin uskontokuntiin. Islaminuskoiset tataarit saivat oman seurakunnan 1925, mutta juutalaiset olivat saaneet perustaa Helsingin seurakunnan 1918 heti maan itsenäistyttyä. Monissa asioissa kirkko on edelleen säilynyt vanhoillisuuden linnakkeena ja valtio on tukenut sen käsityksiä. Esimerkiksi taikuutta ja noituutta koskevissa asioissa ne ovat olleet samoilla linjoilla.

Uskonto ja kirkko on liittynyt myös siihen, miten homoliittoihin, itsemurhaan ja eutanasiaan on suhtauduttu. Homoseksuaalisuus oli lain mukaan rikos 1889–1971, virallisessa tautiluokituksessa sairaus vuoteen 1981 saakka ja uskovien mielestä synti vuoteen 1984 asti – jonkun mielestä yhä edelleen. Lopullisesti yhteiskunta tunnusti homoseksuaalien oikeudet antaessaan 2003 mahdollisuuden rekisteröidyn parisuhteen solmimiseen ja 2017 avioliittoon.

Myös itsemurha oli rikos Kristofferin maanlain (1442), vuoden 1571 kirkkojärjestyksen ja 1686 kirkkolain mukaan. Itseltään hengen riistäneet sai haudata kirkkomaahan vasta vuodesta 1889 lähtien, kun itsemurhaa ei enää pidetty rikoksena. Myös eutanasia eli ”armomurha” on Suomessa laiton, vaikka se muutamissa muissa maissa jo sallitaan. – Eutanasialla tarkoitetaan sitä, että lääkäri tarkoituksella ja potilaan pyynnöstä surmaa potilaan lääkkeitä käyttäen. Lähitulevaisuudessa tullaan varmasti keskustelemaan lisää eutanasian hyväksymisestä.

Kirjoittaessaan syntisestä seksistä tekijät tarkastelevat suhtautumista niin homo- kuin heteroseksiin sekä seksuaalisuuteen liittyviä kieltoja ja lainsäädäntöä. Yksilöiden lisäksi ovat valtio ja papisto paheksuneet mm. seksiä ennen avioliittoa ja sen ulkopuolella, homoseksuaalisia suhteita ja eläimiin sekaantumista. Esimerkiksi Taivassalon pappilan rengit, kaksi Heikkiä, ovat ensimmäiset suomalaiset, joiden homoseksuaalisesta suhteesta tuomiokirjoissa mainitaan. Heidät poltettiin roviolla vuonna 1665.

Aikojen kuluessa ovat soveliaina tai sopimattomina pidetyt seksuaalisen käyttäytymisen muodot vaihdelleet ja eri sukupuolille on asetettu erilaisia normeja. 1800-luku oli varsinkin porvarispiireissä kaksinaismoraalin aikaa. Prostituutiota paheksuttiin ja prostituoituja halveksittiin, mutta eri yhteiskuntaluokkien miehet käyttivät heidän tarjoamiaan seksipalveluja kuten aikaisemminkin. Viranomaiset taas kontrolloivat naisten toimintaa terveystarkastuksilla ja irtolaislailla.

Vaikka 2000-luvulla suhtautuminen seksuaalisuuteen on vapautunut, kohtaavat sukupuolivähemmistöt edelleen ennakkoluuloja ja syrjimistä. Suvaitsemattomat pyrkivät määräämään, mitä ihmiset saavat intiimeissä suhteissaan harrastaa. Kirjan tekijät kysyvätkin:

Miksi yhteiskunta tuomitsee ihmisen seksuaalisuuteen liittyvät mieltymykset, silloinkin kun ne monissa tapauksissa ovat vain eräänlaisia leikkejä ja pelejä ja niihin osallistuvat ovat täysi-ikäisiä ja osallistuvat vapaaehtoisesti?

Homo- ja lesbosuhteita on pidetty syntinä ja paheksuttu iät ja ajat. Vielä vuoden 1889 rikoslaissa ne kriminalisoitiin, mutta varsinainen homofobia on ajoitettavissa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistettiin vasta 1971. Helsinki Pride vuonna 2013. Amnesty Finland.

Nykyisin luterilainen kirkko suhtautuu melko vapaamielisesti seksuaalisuuteen, seksiin ja avioliittoon, mutta esim. helluntailiikkeellä, Jehovan todistajilla ja lestadiolaisilla on omia, ahdasmielisempiä sääntöjään.

Oman kansan puolesta

Haasio ja Mattila kirjoittavat välillä melko rankkaa tekstiä, mutta kaikkein tuiminta sanottavaa heillä on ”Oman kansan puolesta” -luvussa patriotismista, nationalismista, isänmaallisuudesta ja kansallistunteesta. Kun nämä menevät äärimmäisyyksiin, ne ovat pahanlaatuista suvaitsemattomuutta, eivätkä enää näyttäydy oman perinteen ja kulttuurin kunnioituksena, vaan ennakkoluuloina ja jopa vihana muita kulttuureja kohtaan. Oman kulttuurin ja historian kunnioittaminen ei siis tarkoita ahdasmielistä ja kiihkoilevaa muiden kulttuurien halveksuntaa. – On turha mainita, missä kansalliskiihko ja suvaitsemattomuus on joskus mennyt äärimmilleen.

Kiihkoilua on kyllä riittänyt Suomessakin. Äärioikeistolaisten etnonationalistien ideologia on perustunut maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustamiselle, ja tässä mylläkässä ovat eräät suomalaisuuden symbolit tahriutuneet, kun ääriainekset ovat ryhtyneet käyttämään niitä omina tunnuksinaan.

Kun rasistiset äärioikeistolaiset etnonationalistit ovat omineet perinteisiä suomalaisuuden tunnuksia käyttöönsä, niistä on tullut vihan, suvaitsemattomuuden ja väkivallan symboleja. Hyvä esimerkki tästä on vaakunaeläintämme, Suomen leijonaa, esittävä koru.

Isänmaallisuus on ilmennyt Suomessa kansallisesta heräämisestä lähtien monella tavalla. Osalle suomalaisista on myös eurooppalaisuus noussut yhä voimakkaammaksi osaksi identiteettiä. Kuitenkin Urho Kekkosen sanat isänmaallisuudesta vuodelta 1938 pitävät tekijöiden mukaan edelleen paikkansa:

Kansalaisten isänmaallisuus ei ole mitattavissa sen energian mukaan, joka on käytetty sen julkistamiseen, eikä isänmaallisin ole suinkaan se, joka on äänekkäin kehussaan.

Ehkä julmimmat seuraukset suvaitsemattomuudella on ollut Suomen historiassa silloin, kun suvaitsemattomuus on ilmennyt poliittisessa toiminnassa. Autonomian ja itsenäisyyden aikana suomalaiset ovat kokeneet kielitaistelun, sisällissodan, kommunistivainot ja suomettumisen. Mutta rumat jäljet voi olla myös rasismilla, joka asettaa yksilön tai ryhmän eriarvoiseen asemaan toisiin yksilöihin tai ryhmiin nähden.

Suomalaisten rasismista ovat saaneet kärsiä maassa ikiaikoja asuneet saamelaiset ja 1500-luvulta asti asuneet romanit sekä oman maan kansalaiset, jotka evakuoitiin toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta. Nuivaa kohtelua ovat kokeneet myös itsenäisyytemme alkuvuosina itänaapurista paenneet inkeriläiset, itäkarjalaiset ja venäläiset.

Pakolaisten vastaanotto ei ole ollut sydämellistä myöhemminkään: chileläiset 1970-luvulla, vietnamilaiset 1980-luvulla ja somalialaiset 1990-luvulla sekä useiden muiden kansalaisuuksien edustajat 2000-luvulla ovat vuorollaan joutuneet kokemaan varsin kalseaa kohtelua ja suoranaista rasismia. Suomalaisten asenteita ei voi puolustella sillä, että 1800-luvulla meidät on leimattu pohjoisen neekereiksi ja mongoleiksi tai sillä, että 1960- ja 1970-luvulla Ruotsiin muuttaneita on haukuttu ”finnjäveleiksi”.

Suvaitsemattomuus pysyy, kohteet vaihtuvat

Suvaitsevuus on moniarvoisen yhteiskunnan perusarvo, mutta Haasio ja Mattila näkevät sen tulevaisuuden varsin pessimistisenä. He toteavat, että suvaitsemattomuus on globaali ilmiö ja sitä tulee aina olemaan, vaikkakin sen kohteet ovat erilaisia eri aikoina ja eri paikoissa. Koska vieraat asiat pelottavat ihmisiä, ennakkoluulot ja tietämättömyys synnyttävät suvaitsemattomuutta. Sitä ruokkivat myös uskonnolliset äärisuuntaukset, konservatiivisuus, ahdasmielisyys ja fundamentalistinen maailmankatsomus. Vanhaan tuttuun takertuvat tiukimmin iäkkäät, vähän koulutetut ja maaseudulla asuvat ihmiset.

Kirjan tekijät antavat kuitenkin suvaitsevuudelle myös toivoa, kun he vakuuttavat, että tiedon avulla voidaan ahdasmielisyyttä torjua. Siksi meidän on uskallettava olla avoimia ja tarpeen tullen muutettava näkemyksiämme, kun tietämyksemme lisääntyy. – Vai tarvitaanko koko ihmiskunnalle jokin yhteinen vihollinen?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *