Kaivattu ja tarpeellinen historianfilosofian yleisesitys

Historianfilosofia-teos on suomalaisten tekijöiden suomalaisille lukijoille kirjoittama yleisesitys länsimaisen historianfilosofian keskeisistä ajatuksista, käänteistä ja käänteentekijöistä. Vaikka teos ei ole kaikenkattava tai käsittelytavoiltaan saumaton, se paikkaa hyvin historian opetuksessa ollutta puutetta suomenkielisestä perusteoksesta. Teos sopii hyvin johdatukseksi aihepiiriin kaikille historiallisen ajattelun kehityksestä kiinnostuneille.

Kari Väyrynen; Jarmo Pulkkinen (toim.): Historianfilosofia. Klassiset ajattelijat antiikista nykyisyyteen. Vastapaino, 2015. 436 sivua. ISBN 978-951-768-497-2.

Historianfilosofia on harvinainen opus, suomalaisin voimin kirjoitettu, tuhti mutta kompakti perusteos, joka tulee enemmän kuin tarpeeseen. Vaikka angloamerikkalaisia historianfilosofian yleisteoksia, on ollut yleensä saatavilla, on etenkin yliopisto-opetuksessa pitkään kaivattu myös suomenkielisiä vaihtoehtoja. Tätä aukkoa käsillä oleva teos täyttää oikein hyvin. Tosin teosta voi moittia eurosentrismistä, sillä teoksessa ei edes viitata muualle kuin antiikin filosofian juurilta ponnistavaan eurooppalaiseen ajatteluun. Ovatko muiden kulttuurien filosofit tyystin jättäneet tekemättä kysymykset, jotka koskevat historian tutkimusta ja esittämistä sekä historiallisen tiedon olemusta ja merkitystä? Tuskinpa.

Teoksessa on silti monia ansioita. Yksi tärkeimmistä on se, että teos on laadittu nykylukijan näkökulmasta. Useimmat kirjoittajat arvioivat filosofien ideoita ja käsitteitä niiden myöhemmän vaikutuksen sekä nykykeskustelun näkökulmista. Toisaalta jotkut kirjoittajat ovat ottaneet tämän ajatuksen turhankin täsmällisesti.

Kulta-ajasta rappioon

Kari Väyrysen luku historian ideasta ja tieteellisestä asemasta antiikin aikana on erinomaisesti silmät avaava johdanto moniin suuriin kysymyksiin, jotka ovat aiheuttaneet päänvaivaa myöhemmille filosofipolville. Esimerkiksi inhimillinen kokemus historian ajallisuudesta ja tilallisuudesta johti kreikkalaisten filosofien ajalla keskenään erilaisiin käsityksiin historian luonteesta ja tuotti meidänkin päiviimme asti kantaneet ja ainakin monituisista kulttuurin tuotteista tutut perusmyytit menneestä kulta-ajasta ja historian taantumisesta sekä historian syklisyydestä eli tapahtumien toistuvuudesta. Historiallisia myyttejä, kuten jatkuvan rappion kertomusta, käytettiin jo antiikissa epäkohtien paheksumiseen sekä poliittisen kritiikin välineenä.

Kuitenkin 400-500–luvuilla e.a.a. myyttiset historiakäsitykset saivat rinnalleen kriittistä ja teoreettista pohdintaa historian olemuksesta. Myös historiankirjoittajat, kuten Herodotos (n. 485 –n.420 eaa.) ja Thukydides (n.455 – n. 395 eaa.) alkoivat selittää ihmisen toimintaa ajassa naturalistisesti ja ottaen tähän myös ”poikkitieteellistä” perspektiiviä. Usein ajatellaan, että länsimaisessa kulttuuripiirissä kristinuskon eskatologia mullisti myös historiankirjoituksen ja vakiinnutti lineaarisen aikakäsityksen, mutta jo kreikkalainen filosofia ennakoi murrosta; luonnon asettamien reunaehtojen ylittämiseen perustuva ajatus historiallisesta edistyksestä tunnettiin jo ennen kristillisen ajanlaskun alkua.

Menneiden tapahtumien satunnainen kokoelma

Myös 1900-luvulta tuttuja kiistoja historian tieteellisyydestä käytiin jo antiikin Kreikassa usein. Esimerkiksi Platon (n.427–n.347 eaa.) korosti ideaoppinsa tietoteoriaan nojaten, että historiallinen tieto on vieläkin epäluotettavampaa kuin muu havaintoihin perustuva tieto. Eikä Aristoteleeltäkään (384–322 eaa.), joka hylkäsi ideaopin ja oli kiinnostunut tieteistä ja tieteellistä tiedosta, juuri arvostusta herunut historioitsijoiden työlle. Hänelle historia oli lähinnä menneiden tapahtumien satunnainen kokoelma, josta puuttui runouden ”filosofia, arvokkuus ja vakavuus”.

Virpi Mäkisen kaksi artikkelia punovat tiiviin, ehkä jopa turhankin suoraviivaisen paketin keskiajaksi kutsutun ajanjakson historianfilosofian pääpiirteistä, alkaen kirkkoisä Augustinuksen (354–430) näkemyksestä ajan ainutlaatuisuudesta ja lineaarisuudesta ja päätyen Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) ja muiden teologien käsityksiin kaitselmuksen ja eskatologian värittämästä historiallisesta edistyksestä. Keskiajaksi mieltämämme ajanjakson (n. 500–1500) aikainen historianfilosofia oli Euroopassa vahvasti kiinni kristillisessä teologiassa ja maailmanselityksessä eikä antiikin ajattelu välittynyt eurooppalaiseen kulttuuriin aivan kaikessa monimuotoisuudessaan; ajanjakson historianfilosofia rakentui paljolti aristotelisen maailmankuvan ja tiedekäsityksen varaan.

image

Kuva: Aristoteelinen maailmankuva. Harmonia Macrocosmica 1660. Andreas Cellarius, (1596-1665).

Kristinusko asetti maailman ajalle selkeä alun ja lopun sekä ankkuroi länsimaiseen historiakäsitykseen periodisoinnin. Mäkinen tuo esiin myös tärkeitä keskiaikaisen ja modernin historiakäsitysten eroja; esimerkiksi varsinaista tapahtumien syy ja seuraus -suhdetta keskiaikainen historiakäsitys ei tunnistanut, vaan kaikki, mikä maan päällä tapahtui, noudatti Jumalan suurta, kuolevaisilta kätkettyä käsikirjoitusta. Kirjoihin kirjatut historialliset tapahtumat olivat keskenään pikemminkin allegorisessa kuin kausaalisessa suhteessa.

Myös varsinainen historiankirjoitus jäi lähinnä tapahtumahistorian kirjaamiseen annaaleiksi ja kronikoiksi, mikä heijasti Vanhan Testamentin suurta esikuvallista merkitystä. Vain vähän jäi tilaa kirjoittajille, jotka olisivat pohtineet teoksissaan historian olemusta syvällisemmin. Historiankirjoituksen tehtävät olivat usein maalliselle vallalle ja kirkon pyrkimyksille alisteisia; tekstien avulla rakennettiin niin alueellista, dynastista kuin kansallistakin identiteettiä ja myös universaalikristillistä yhteisöllisyyttä. Historiankirjoituksesta tuli osa valtasuhteiden ja vallankäytön oikeuttamista.

Onko  historia tiedettä vai tieteen ulkopuolella?

Renessanssin, humanismin ja uuden ajan alun historianfilosofia jää teoksessa hieman niukasti käsitellyksi, mutta omassa luvussaan Kari Väyrynen valottaa asiantuntevasti sitä, kuinka historiallisen tiedon olemus ja varmuus sekä historian rooli tieteiden joukossa nousivat esiin Giambattista Vicon (1688–1744) ja Rene Descartesin (1596–1650) ajattelussa. Vico, jota Väyrynen aiheellisesti pitää turhan vähälle huomiolle jääneenä ja osin väärin tulkittuna filosofina, rakensi ajattelunsa paitsi empirismin, etenkin Thomas Hobbesin (1588–1679) ja rationalismin (mm. Platon, Descartes), myös humanistisen filosofian varaan. Vico näki historiallisen tiedon ”historian tekijän” tuottamana tietona. Mutta toisin kuin Descartes, joka ei arvostanut historiallisen tiedon tieteellisyyttä kovin korkealle, Vico piti sitä jopa luotettavampana kuin luonnontieteellisiä havaintoja.

Descartesille historiallinen tieto oli myös ”kertojan tietoa”, mutta lähinnä kielteisessä mielessä; hän tunnisti subjektiivisuuden ongelman ja piti esimerkiksi antiikin historiankirjoitusta kritiikittömänä ja kaunistelevana moralisointina, jossa on sivuutettu se, mikä ihmiselle on ylipäänsä mahdollista. Käytännössä Descartes sulki historiankirjoituksen tieteen ulkopuolelle, millä oli sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia historiatieteiden myöhemmälle kehitykselle. Toisaalta hän antoi omalla rationalismillaan eväitä juuri Vicon kaltaisille filosofeille, jotka oivalsivat, että ihminen on viime kädessä tiedon tekijä ja tuottaja; sitä ei ole missään valmiina poimittavaksi. Siksi tieteen tulisi kiinnittää huomionsa toimivaan subjektiin. Vico oli jonkin sortin esikonstruktionisti, joka nosti historian tieteiden korkeimmalle tasolle. Hänen käsittelemänsä tiedon ja ymmärtämisen problematiikkaan palaavat monet myöhemmät hermeneuttiset historianfilosofit, kuten Wilhelm Dilthey (1833–1911) ja Hans-Georg Gadamer (1900–2002). Edelleenkin ajankohtaisia lähdekriittisiä ohjeita historioitsijoille Vico antaa listatessaan mahdollisia harhatiedon lähteitä.

Kimmo Kontion kirjoittama luku käsittelee Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) sivistysfilosofista historiakäsitystä eräänlaisena vaihtoehtohistoriana, vastakohtana aikansa porvarilliselle, edistyksen nimiin vannoneelle historialle. Rousseaun sivilisaatiokriittisen tuotannon (etenkin Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista, 1755) vaikutus modernin subjektin muotoutumiseen sekä esimerkiksi kasvatuksen historian ymmärtämiseen on epäilemättä suuri, mutta Kontion pohdiskelu jää silti hieman irralliseksi kirjan pääteemasta. Luvun keskiössä ovat Rousseaun moraali- ja yhteiskuntafilosofinen käsitys siitä, millainen on paheen ja rappion genealogia sekä miten tapahtuu modernin ihmisen vieraantuminen yhteisöstä.

image

Kuva: Allegoria vallankumouksesta. Nicholas Henry Jeaurat de Berty 1794.

Rousseaun huoli ihmiskunnan kriisistä kuvastuu kolmen luonnontilan konseptissa; ensimmäinen tila kuvaa ihmistä luonnon armoilla, keskimmäinen luonnontila edustaa sivistyksen, vapauden ja inhimillisyyden korkeimpia asteita, kolmas puolestaan on moderni yhteiskunta, jossa ihminen taantuu, eriarvoisuuden lisääntyessä, alkuperäistäkin luonnontilaansa itsekkäämmäksi ja itserakkaammaksi olennoksi.

Rousseaun pelko siitä, että modernit yhteiskunnat täyttyisivät vain omasta hyödystään kiinnostuneista, hyveellisen kansalaisen ihanteista ja yhteisestä hyvästä vieraantuneista kuluttajista, on tuttu omaltakin ajaltamme. Modernin sivistyneen ihmisen  päätepiste olisi Rousseaun mukaan kaikkien sota kaikkia vastaan. Käsitys näyttää asettuvan samalle jatkumolle antiikin degeneraatiokertomusten ja perikatoa maalailevien myöhäismodernien maailmanhistorioiden kanssa. Toki myös muiden 1800-luvun yhteiskuntakriitikoiden kanssa. Rousseau pyrki ratkaisemaan ongelman Émile (1762)  -teoksessa, jossa hän avasi tien vapauteen oikean kasvatuksen avulla. Rousseau etsii vaihtoehtoista, inhimillisen vapauden varaan rakentuvaa historiaa ja määritteli kasvatuksen tehtäväksi ei vähempää kuin historian kulun suunnan muuttamisen.

Sivilisaatio- ja universaalihistorialliset yritykset kuvata ihmiskunnan suurta kertomusta olivat 1700-luvun lopulla yleisiä. Universaalihistorioita luonnehtii harmittavan lyhyiksi jäävissä kahdessa  katsauksessaan Markku Mäki.

Kari Väyrynen kirjoittaa valistuksen inspiroiman ja yhtenäisyyttä tavoitelleen historiakäsityksen paradokseista, keskittyen Immanuel Kantiin (1724–1804), joka hänkin pohti ihmiskunnan kehitystä luonnontilasta kohti sivilisaatiota ja moralisaatiota. Nuoren Kantin lähtökohta oli monen aikalaisensa tapaan naturalistinen käsitys: ihminen oli osa luontoa eikä häntä ohjannut jumalallinen kaitselmus, vaan luonnon asettamat reunaehdot ja luonnontapahtumat. Kantia pidetäänkin yhtenä ensimmäisistä ympäristöhistoriallisen ajattelun edustajista. Samalla hän näki ihmiskunnan historian kuitenkin edistyneen ja parantaneen omaa kykyään ymmärtää, hallita ja hyödyntää ympäristöään. Historioitsijoille Kant asetti suorastaan mahdottomia tehtäviä; hänen tulisi nähdä tapahtumahistorian takana vaikuttavat moraaliset ja legaaliset pyrkimykset ja arvioida näitä kriittisesti. Kantin historiallisessa ajattelussa olevia monia kiinnostavia piirteitä pystytään tässä artikkelissa vain sivuamaan lyhyesti.

Edistystä, relativismia ja vapauden historiaa

Jouko Jokisalon luku edistyksen käsitteen vaikutuksesta moderniin historianfilosofiaan ja historiankirjoitukseen on ongelmallinen. Jokisalo tekee hyvän katsauksen edistysparadigman syntyvaiheisiin ja sen nousuun monia eurooppalaisia 1800-luvun ideologioita läpäiseväksi osaksi. Tämän jälkeen Jokisalo keskittyy yllättäen edistysaatteen varjopuolien ja ”perversioiden” listaamiseen ja maalailee varsin synkin värein koko edistysaatteen antia ihmiskunnan historialle. Jos tälle tielle pitää filosofian yleisteoksessa lähteä, niin tekstissä olisi ollut syytä mainita sosiaalidarvinismin, rasismin, imperialismin ja kansanmurhien ohella vastaavat ilmiöt, joita on koettu sosialistisen edistyksen ja luokkataistelun nimiin vannoneissa Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Kamputseassa. Näin Jokisalo ei kuitenkaan tee.

Kokonaisuuden kannalta suurempi ongelma on, että Jokisalo ei käsittele sitä, millainen merkitys edistysparadigmalla on ollut Karl Marxin ja (1818–1883) Friedrich Engelsin (1820–1895) kaltaisten filosofien näkemyksille. Heidän ajatuksensa ihmiskunnan kehityksestä, muutoksen dialektiikasta, maailmanhistoriallisista periodeista ja muutosvoimista muokkasivat paitsi filosofiaa myös historiankirjoitusta ja tulevaisuusajattelua, mutta ne eivät tule tässä esille lainkaan. Marksilainen ja marksilais-leniniläinen historiankirjoitus olisi ollut syytä käsitellä tässä luvussa myös. Edistysparadigman vaikutus marksismin historiakäsityksen ytimessä olevaan historialliseen materialismiin olisi ansainnut monipuolisemman käsittelyn. Tämä on selkeä puute teoksessa.

Jokisalo kyllä tarkastelee Marxin ja Engelsin filosofiaa, mutta vain heidän ekologiseen ajatteluunsa keskittyen. Tämä valinta liittyy suomalaistenkin filosofien Marx-harrastuksessa jo 15 vuotta jatkuneeseen projektiin. Siinä sosialismin teoreetikkoja luetaan ekofilosofian näkökulmasta uudelleen John Bellamy Fosterin (Marx’s Ecology, 2000) hengessä, keskittyen heidän varhaisiin teksteihinsä ja siellä täällä esiintyviin ihmisen luontosuhteeseen liittyviin ajatuksiin. Hanke voi olla  mielenkiintoinen, mutta tässä teoksessa se saa liian suuren roolin.

Asko Nivala esittää artikkelissaan uusia tulkintoja saksalaisesta varhaisromantiikasta ja siitä kumpuavasta historiakäsityksestä. Nivala näkee Friedrich Schlegelin (1772–1829) ja hänen lähipiirinsä historiakäsityksen huomattavasti ”modernimpana” kuin aiempi tutkimus, jota on hallinnut ajatus varhaisromantiikasta nostalgisen sentimentalismin ja irrationaalisuuden leimaamana vastareaktiona valistuksen materialismille. Luku on tyyliltään pohdiskeleva ja argumentoiva essee ja hyvä sellaisena, mutta arvelen, että moni tämän teoksen lukija kaipaa laajempaa esitystä saksalaisen romantiikan ja ylipäänsä romantiikan historiakäsityksestä. Nivala pitäytyy tiukasti Schlegelin historianfilosofiassa ja tietoteoriassa. Schlegelin suhde menneisyyteen ja aikakausiin oli varsin relativistinen; mitään aikaa ja sen ihmisiä ei tulisi tuomita muista aikakausista omaksutuilla kriteereillä. Jokainen aikakausi oli hänelle yhtä arvokas. Tämä on yksi historismin periaatteista ja vaikuttaa edelleen historiankirjoituksessa vahvana. Schlegel oli myös hyvin kriittinen ilmiötä kohtaan, jota me nykyään nimitämme historian poliittiseksi käytöksi. ”Nykyisyys ei ole olemassa menneisyyden harmonian palauttamiseksi tulevia sukupolvia varten”, Nivala summaa.

image

Kuva: Friedrich Schlegel, Franz Gareis 1801.

Markku Mäen luku on seikkaperäinen johdatus niin modernin nationalismin kuin sosialisminkin synnylle tärkeän G. W. F. Hegelin (1770–1831) historianfilosofiseen ajatteluun, joka avautuukin hyvin valtio- ja vapaus -käsitteiden kautta. Hegelin mukaan ihmiskunnan historia on mielekästä tulkita sen valossa, kuinka hengen tavoitteet, kuten sivistys, vapaus ja tietoisuus näistä ovat kehittyneet antiikin ajasta Ranskan vallankumoukseen. Hengen tavoitteita kantavat eteenpäin Hegelin mukaan eurooppalaiset valtiotyypit ja porvarillinen yhteiskunta oli saavuttanut niistä eniten.

Toisin kuin Marx, Hegel ei nähnyt mahdollisena kumota porvarillista yhteiskuntaa, joka oli vapauden synnyttänyt, vaan valtion on kyettävä takaamaan vapauden toteutuminen yhteiskunnassa, jossa egoismi ihmisten alistaminen ja markkinoiden ylivalta oli aina vaarana. Mutta kuten Mäki painottaa, Hegel ei ollut ankara oppimestari eikä nähnyt filosofiankaan kykenevän ratkaisemaan sitä ongelmaa, millainen maailman pitäisi olla, sillä hänen mukaansa filosofia on aina myöhässä opettaakseen ihmistä tulevissa ratkaisuissa. Vaikka Hegel näki ihmiskunnan kehittyvän ennen kaikkea (viekkaan) järjen varassa, hän ei väittänyt, että vapauden historia etenee välttämättömyydellä, vaan hänen mukaansa myös korkeimman kaitselmuksella ja poikkeuksellisella yksilöllä on  mahdollisuus vaikuttaa historian kulkuun.

Sekä Nivalan että Mäen tekstit olisivat toimineet ehkä paremmin ennen Jokisalon tekstiä. Teoksen ensimmäisen pääluvun päättää Heli Rantalan hyvin tiivis katsaus suomalaiseen 1800-luvun historianfilosofiaan.

Historismin kritiikkiä ja keskustelua selitysmalleista

Teoksen toisen pääluvun johdannossa Jarmo Pulkkinen muistuttaa, että viimeisten noin 175 vuoden tarkastelujaksoa leimaa väistämättä se, että historiantutkimuksesta ja -kirjoituksesta tuli 1800-luvun jälkipuolella modernien valtioiden rahoittamaa ammattimaista tutkimusta, jolla oli lähdekritiikkiin ja historismiin perustunut metodologiansa sekä usein myös tarkasti rajattu tehtävänsä. Näin filosofiankin suhde historiantutkimukseen muuttui; se jäi paljolti sen ulkopuolelle ja usein kriittiseen positioon, mistä on ollut sekä hyötyä että haittaa historiantutkimukselle. Historismia on esimerkiksi kritisoitu 1800-luvun lopulta lähtien naivista realismista.

Henna Seinälän artikkeli Friedrich Nietszchen (1844–1900) panoksesta historianfilosofiseen keskusteluun on kirjan antoisimpia lukuja ja osoittaa hyvin, miksi Nietszche nousee aina uudelleen esiin kun puhutaan historian ja filosofian suhteesta. Nietszche, joka välillä kannatti historian ja filosofian pitämistä erillään ja välillä niiden yhdistämistä, pohti usein sitä, miten tieto menneisyydestä voisi hyödyttää keskustelua ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hän oli kaikista myöhemmistä leimoista huolimatta naturalisti, joka uskoi, että kaikki ilmiöt niin ihmisten yhteisöissä kuin luonnossakin ovat tieteellisesti ja historiallisesti selitettävissä. Historiallisuus oli Seinälänkin mukaan Nietszchelle ihmiselämän tärkeimpiä elementtejä.

Yksi merkittävimmistä Nietszchen lahjoista historiantutkimukselle on ollut johtopäätös, jonka mukaan myös tieto ja ymmärryksemme menneisyydestä on itsessään historiallista eli aikaansa sidottua. Muuttumattomia faktoja, arvostelmia ja moraalikäsityksiä ei ole, eikä ymmärryksemme maailmasta kumpua jostakin transendentaalista lähteestä. Nietszche piti historiallista tietoa tarpeellisena, mutta joskus sitä saattoi olla liikaakin. Historialliseen tietoon ei pidä hänen mukaansa juuttua, sillä se ei sisällä itsessään mitään merkityksiä tai tarkoituksenmukaisuutta. Ihminen luo itse merkitykset niin historialle kuin tulevaisuudelle ja päättää, näkeekö hän niissä edistystä vaiko rappiota. ”Elämä tarvitse historiaa, mutta liika historia vahingoittaa sitä”, on yhä ajankohtainen toteamus pohdittavaksi. Niin ikään Nietszche varoitti aikansa historioitsijoita anakronismin vaaroista. Hän hylkäsi historismin ja aikansa historiantutkijoiden laajasti jakaman edistysajattelun;  varsinkin kun kyse oli moraalin edistyksestä. Seinälä näyttää oivallisesti, millaisia aineksia Nietszchen ”ylihistoriallinen ihminen” antoi 1900-luvun jälkipuoliskon postmodernille ajattelulle.

image

Kuva: Lou Andreas-Salomé, Paul Rée ja Friedrich Nietzsche (1882)

Asko Nivalan ja Jouko Jokisalon napakat katsaukset Walter Benjaminin (1892–1940) ja Oswald Spenglerin (1880–1936) sekä edistysajattelua että historismia kritisoineisiin teksteihin sopivat Nietszchen perään ja täydentävät hyvin kuvaa 1900-luvun alkupuolella esiintyneistä murroksen merkeistä. Toisin kuin taiteen- ja populaarikulttuurin tutkimuksessa, Benjaminia ei historiatieteissä juuri tunneta merkittävänä filosofina. Sen sijaan Spenglerin teos Länsimaiden perikato (1918, 1922), jossa hän esitteli kulttuuri- ja sivilisaatioteoriansa,  ”maailmanhistorian morfologian”,  on vaikuttanut paljon länsimaiseen historiankirjoitukseen ja etenkin sen globaalihistoriallisiin virtauksiin. Spengler omaksui biologistisia ja organistisia selitysmalleja; kausaliteetin sijaan hän nosti tärkeäksi ihmisen toiminnan selittäjäksi analogisen ajattelun.

R.G. Collingwoodia (1889–1943) on erityisesti historiantutkimuksen ammattilaisten piirissä pidetty yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista historianfilosofeista, ellei peräti tärkeimpänä. Kuten Heikki Saari luvussaan toteaa, Collingwoodin työ modernin historianfilosofian tehtävien määrittelyssä on ollut kauaskantoista; hän piti kiinni historiatieteiden erityisyydestä suhteessa luonnontieteisiin ja korosti sitä, että tutkijoiden tulee ymmärtää menneisyyden tapahtumat toimijoiden näkökulmasta. Intentiot ja motiivit ovat hänen mukaansa tärkeämpiä kuin kausaaliset selitysmallit. Lisäksi hän piti historiallista tietoa luonteeltaan intersubjektiivisena; tieto rakentuu lähteille esitettävien kysymysten ja argumentaatioprosessin kautta vuorovaikutuksessa kriittiseen tutkijayhteisöön. Monista Collingwoodin ajatuksista kuultaa läpi Vicon ja Kantin vaikutus.

Collingwoodille tärkeä intentionaalisen ymmärtämisen käsite, joka vertautuu myös Gadamerin ajatuksiin, ei tarkoita yritystä eläytyä empaattisesti menneisyyden toimijan kokemuksiin ja mielentiloihin, vaan kyse on tutkijan ja tutkimuskohteen osallisuudesta yhteisissä merkityksissä ja käytännöissä. Tämä on vielä hyvin ymmärrettävissä, mutta Collingwoodin ehdot ja ohjeet intentionaalisuuden ymmärtämiselle olivat vähintäänkin vaativat ja lisäksi epäselvät. Saari käykin läpi kriittisesti Collingwoodin re-enactment -teorian, joka näki historioitsijan tutkimuskohteensa alkuperäisten mielenliikkeiden uudelleenkokijana ja henkiin herättäjänä. Tutkijat eivät ole vieläkään yksimielisiä, halusiko Collingwood käsitteillään luoda uuden historiantutkimuksen metodin vai oliko kyseessä ehdotus hermeneuttisen ymmärtämisen teoriaksi. Kummassakin on ongelmansa. Kuten Saari huomauttaa, Collingwoodia on syystäkin kritisoitu intentionaalisuuden kohtuuttomasta painottamisesta.

Kari Väyrysen katsaus suomalaiseen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun historianfilosofiaan nostaa esiin mm. sen kuinka keskustelu historiallisesta selittämisestä ja ymmärtämisestä sekä luonnontieteiden ja historiatieteiden eroista ulottui tännekin. Arvi Grotenfelt (1863–1941) ja J.E. Salomaa (1891–1941) olivat molemmat ns. kriittisiä realisteja, karsastivat jyrkkiä kantoja ja pyrkivät löytämään välittäviä kantoja luonnontieteellisiin selityksiin nojaavien empiristien ja ihmistieteiden erityisyyttä painottavien intentionalistien välimaastosta. Salomaa mm. osuvasti muistutti, että toisin kuin luonnontieteilijä, historioitsija tutkii aina omaa maailmaansa, omaa menneisyyttään ja nykyisyydessä elävää menneisyyttä. Myös Henrik von Wright (1916–2003) nousee Väyrysen tekstissä esiin avarakatseisena analyyttisen koulukunnan filosofina, jolla oli ymmärtäviä kantoja niin hermeneutikkaa kuin intentionaalista selittämistä eli päämäärärationaalisia selitysmalleja kohtaan.

Historioitsija sanojen, diskurssien ja kertomusten keskellä

Teos huipentuu kahteen 1900-luvun jälkipuolen klassikkoon, Paul Ricoeuriin (1913–2005) ja Michel Foucaultiin (1926–1984). Vaikka kumpikaan ei mieltänyt itseään ensisijaisesti historianfilosofiksi, molempien vaikutus historiatieteisiin, yhteiskuntatieteisiin ja taiteentutkimukseen on ollut niin  mittava, että heidät on syytä mahduttaakin tähän teokseen.

Ricoeur tunnetaan laaja-alaisena filosofina ja useissa teoksissaan muistin, kertomisen, uskomusten, etiikan ja identiteetin kysymyksiä pohtineena kriittisenä hermeneutikkona. Ricoeurin magnum opus on La Mémoire, l’histoire, l’oubli (2000), johon Ricoeur on summannut tuotannossaan eri näkökulmista käsittelemiään kysymyksiä. Timo Heleniuksen teksti on sujuva katsaus historian kannalta tärkeimpiin Ricoeurin ajatuksiin. Ricoeur on niin narratiivisuuden kuin identiteetin ja muistamisenkin teoreetikkona vahvan antropologisesti virittynyt; itseeni on aina vedonnut hänen pyrkimyksensä löytää yleispäteviä käsitteitä ihmisen olemassaolon ja kokemuksen tulkitsemisen apuvälineiksi.

Historiallisen tiedon luonnetta pohtiessaan Ricour tukeutui Michel de Certeaun (1925–1986) kategorioihin historiografisista operaatioista, jotka kuvaavat historioitsijan työvaiheita ja käytäntöjä. Tämä kytkös on pitänyt Ricoeurin historiakäsityksen maanläheisenä; hän on ollut niitä harvoja, jotka ovat pohtineet esimerkiksi historian tieto-opillista asemaa tutkijan näkökulmaa unohtamatta. De Certeaun ja Ricoeurin kuvaus historiantutkijan työstä, joka perustuu menneisyyden jättämille jäljille, niistä tehtäville dokumenteille ja tutkijan niitä vastaan asettamille kriittisille kysymyksille, on tuttu historiantutkimuksen ammattilaisille. Helenius käy läpi Ricoeurin ajatuksia dokumentaatiosta ja arkistoidusta muistista, selittämisen ja ymmärtämisen suhteesta ja historiallisen tiedon representaatiosta. Ricoeur puolusti vahvasti narratiivista muotoa historiantutkijan representaation työvälineenä, nojautuen antropologiseen näkemykseen narratiivista kaiken inhimillisen kokemisen, ymmärtämisen ja muistamisen peruselementtinä. Ricoeur osasi eritellä ansiokkaasti myös retoriikan ja argumentaation roolia historiantutkimuksessa.

Tero Anttilan ja Mikko Myllykankaan Foucault-luku päättää Historianfilosofia-teoksen jo Kantin ja Nietszchen kirvoittamiin pohdintoihin tiedon alkuperästä, tietämisen rakenteista ja instituutioista sekä ihmisen kyvyttömyydestä tavoittaa objektiivisesti todellisuutta. Foucaultin mukaan kieli ja käsitteet, joilla historioitsijatkin operoivat, ovat aina myös historiallisia itsessään, siis tulkintoja todellisuudesta.

image

Kuva: Michel Foucault (1926-1984)

Lisäksi historialliset ja sosiaalisesti rakentuvat diskursiiviset käytännöt rajaavat aina historioitsijan toimintaympäristöä. Anttila ja Myllykangas käyvät informatiivisesti läpi Foucaultin keskeisiä teoksia ja historiallisen ajattelun kehityskaarta. Mukana ovat  mm. tiedon arkeologia, diskurssit ja genealogia. Luku muistuttaa, että kun kohuista noussut pöly on laskeutunut ja aikansa kulttifilosofi on mennyt pois muodista, hänen ajatuksissaan on yhä paljon ammennettavaa myös historiantutkijoille.

Kaiken kaikkiaan käsillä on asiantuntevasti ja sujuvasti kirjoitettu teos, joka pienistä puutteistaan huolimatta on mitä suositeltavin historiallisen ajattelun perusteiden opiskeluun.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *