Maamme pienet resurssit huomioiden klassista saksalaista filosofiaa on suomennettu 1900-luvun alusta lähtien meillä kiitettävä määrä. Monet saksalaisen filosofian merkkiteokset Hegelistä ja Fichtestä Husserliin ja Heideggeriin on saatu suomennettua 1900-luvun lopulle ja 2000-luvun alkuun tultaessa. Lisäksi on käännetty muutamia keskeisten ajattelijoiden vähempiarvoisempia töitä kuten Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan (suom. 1922). Tästä syystä tuntuu ihmeelliseltä, että Kantin kirjoituksista on ollut tähän saakka suomentamatta hänen tietoteoriansa ehkä merkittävin teos Kritik der reinen Vernunft (A 1781; B 1787). Markus Nikkarlan ja Kreeta Rankin laatima käännös poistaa tämän puutteen. Nyt julkaistua suomennosta tervehtii ilolla, vaikka siihen liittyykin muutamia ongelmia käännöksen toimitustyön suhteen.

Mikäli Kantin transsendentaalifilosofia jaetaan totutun tavan mukaisesti moraalifilosofiaan ja tietoteoriaan, on Puhtaan järjen kritiikki jälkimmäisen tärkein yksittäinen tutkimus. Kant esittää teoksessaan keskeiset huomiot tavastaan jakaa tieto aprioriin ja aposterioriin ja kehittelee tämän käsiteparin varaan kuuluisaa analyyttisen ja synteettisen välistä jaotteluaan. Näihin eroihin liittyen hän käsittelee teoksessaan yksilön tietokyvyn peruskategorioiden (aika ja avaruus) luonnetta tietämistapahtumassa ja esittää kriittisiä huomioita havaintojen ja havaintokäsitteiden välisestä suhteesta. Nämä Kantin filosofian klassiset teemat ovat olleet laajan huomion kohteena sekä kansainvälisessä että kotimaisessa keskustelussa vuosikymmenien ajan, joten sopii ihmetellä, miksi Puhtaan järjen kritiikin kääntämiseen on tartuttu vasta nyt. Teos olisi ollut suotavaa kääntää esimerkiksi ennen Prolegomenan (suom. 1997) ja Radikaalin pahan (suom. 2004) suomentamista.

Varsinaisen käännöstekstin lisäksi nyt julkaistu laitos sisältää Olli Koistisen johdatuksen Puhtaan järjen kritiikkiin. Koistisen katsaus palvellee suhteellisen hyvin teokseen ensimmäistä kertaa tarttuvaa lukijaa, mutta aikaisemmin Kantin tuotantoon ja ajatteluun tutustuneelle lukijalle johdannon yleisluontoiset ja paikoin suhteellisen pintapuoliset huomiot eivät tarjoa välttämättä mitään uutta. Aiheesta löytyy merkittävä määrä sekä kansainvälistä että kotimaista tutkimuskirjallisuutta. Kantin tuotannosta laajemmin kiinnostuneelle voi suositella esimerkiksi Gaudeamuksen vastikään julkaisemaa ja Vesa Oittisen toimittamaa artikkelisarjaa Immanuel Kantin filosofia (2013). Englanninkielisestä tutkimuskirjallisuudesta mainittakoon Cambridge University Pressin julkaisema ja Paul Guyerin toimittama The Cambridge Companion to Kant (1992).

Käännöksen rakenne: A- ja B-laitosten välisiä sovitusongelmia

Kääntäminen on vaativaa työtä ja edellyttää kriittistä toimituksellista otetta varsinkin niissä tapauksissa, joissa käännettävänä olevasta teoksesta on olemassa useampia julkaistuja versioita. Kant julkaisi Puhtaan järjen kritiikin alkuaan vuonna 1781, mutta laati siitä pian uuden, vuonna 1787 painetun edition. Nyt julkaistun käännöksen suhteen näiden kahden version päällekkäisyys on tuottanut käännöstyölle jonkin verran ongelmia. Kääntäjien mukaan Kant katsoi, ettei uusi versio kumonnut aikaisempaa, vaan hänen vuoden 1787 laitokseen tekemät muutokset koskivat vain teoksen ”esitystapaa” eivätkä olleet ristiriidassa A-laitoksen kanssa.

On vaikea sanoa, mihin ”esitystapa” tässä viittaa, mutta ilmeisesti Kant katsoi laatimansa kahden version olevan sisällöllisesti yhtäpitäviä ja poikkeavan toisistaan vain kieliasun tai muodon suhteen. Ainakin teoksen kääntäjät tuntuisivat ajattelevan näin painottaessaan A-laitosta Kantin teoksen tärkeimpänä versiona ja ottaessaan sen myös käännöksensä perustaksi. Käännöstyö nojaa usein käännettävänä olevan teoksen viimeisimpään julkaistuun versioon – ellei tavoitteena ole tuottaa jonkinlaista useamman version täydellisesti sisältävää kriittistä laitosta – mutta kaiketi Puhtaan järjen kritiikin toisen painoksen esipuheessa olevat huomiot editioiden samankaltaisuudesta ovat rohkaisseet Nikkarlan ja Rankin perustamaan käännöksensä A-editioon.

Kääntäjien mukaan huomattava osa Puhtaan järjen kritiikin aikaisemmista käännöksistä on toteutettu siten, että käännöksissä on nojauduttu A-laitokseen ja merkittäviä muutoksia sisältävissä kohdissa on esitetty B-laitoksen muutokset varsinaisen leipätekstin yhteydessä. Toisistaan poikkeavista tekstikatkelmista on muodostettu näin sarja, jossa A- ja B-edition tekstit seuraavat välittömästi toisiaan. Nikkarla ja Ranki ovat kokeneet tämän kuitenkin ongelmalliseksi teoksen luettavuuden kannalta ja päätyneet omaperäisempään ratkaisuun. Heidän laatimansa käännös sisältää ensin A-laitoksen tekstin kokonaisuudessaan ja sen jälkeen B-laitoksen osiot erillisenä omana lukunaan niiltä osin kuin ne poikkeavat A-laitoksesta. Teoksen luettavuuden suhteen järjestely ei tuota ongelmia – vastaanottaja voi lukea A-laitoksen käännöksen sellaisenaan ja tarpeen vaatiessa katsoa loppuun sijoitetut B-laitoksen poikkeavuudet ja vertailla näitä halutessaan keskenään.

Teoksen kahden painoksen väliset erot ovat paikoin huomattavia eikä suomentajien teoksen konstruoimiseksi valitsemaa menettelyä voi sinänsä tuomita. Kant kirjoitti jälkimmäiseen editioon selvästi laajemman johdannon, minkä lisäksi hän teki merkittäviä lisäyksiä ja laajennuksia teoksen aloittavan ”Transsendentaalinen elementtioppi” -kirjan ensimmäiseen osaan (”Transsendentaalinen estetiikka”) ja varsinkin toiseen osaan (”Transsendentaalinen logiikka”).

Ongelmana on se, etteivät kääntäjät ole täysin kyenneet pysyttäytymään valitsemassaan toimituksellisessa linjassa, vaan ovat tehneet poikkeuksia menettelyyn. Tämä rajoittaa osaltaan käännöksen käyttöä tutkimuksen välineenä. Pääsääntöisesti A-painosta noudattavaan käännökseen sisältyy kaksi keskeistä poikkeusta. Ensiksi, ”vähäisempien muutosten kohdalla teksti seuraa B-laitosta ja A-laitoksen eroavuudet on merkitty alaviitteisiin”. Kääntäjät ovat päätyneet tähän ratkaisuun ilmeisesti siksi, että ovat kokeneet B-laitoksen tekstin olevan näiltä osin ”täydellisempää” kuin A-laitoksen tekstin. Toiseksi, varsinainen A-laitosta seuraava suomennos sisältää B-laitoksesta peräisin olevan luvun ”Idealismin kumoaminen”, joka kääntäjien mukaan ”on lisätty varsinaiseen tekstiin omalle paikalleen”. Arkijärjellä ymmärrettynä tämä on täysin johdonmukaista, mutta kriittisesti ajatellen lisäys tuottaa ongelmia siksi, ettei kyseistä lukua ole ollut alkuaan A-editiossa eikä sen ”omaa paikkaa” ole siten mahdollista osoittaa.

Valitut ratkaisut palvelevat Kantin ajattelun ymmärtämistä ja tarjoavat yksittäistä A- tai B-editiota rikkaamman kokonaiskuvan teoksen luonteesta, mutta esitystapa saattaa olla joidenkin kääntäjien ja tutkijoiden mielestä ongelmallinen. Kummassakin ammattiryhmässä on useita koulukuntia, ja esimerkiksi osa kääntäjistä ajattelee, että käännös tulisi laatia aina jostain jo olemassa olevasta tekstistä toimittamatta ja ennen kaikkea parantelematta kokonaisuutta. Tämä kääntämisen eettinen ulottuvuus tulee esiin erityisesti tapauksissa, joissa kääntäjän ja käännettävän tekstin ajallinen välimatka on huomattava. Toisaalta jotkut Kantin filosofian tutkijat saattavat pitää Kantin tekemiä korjauksia ja laitosten välisiä eroja tutkimuksellisessa mielessä merkittävinä ja katsoa nyt julkaistun käännöksen olevan eräänlainen kompromissi, joka tosiasiassa pikemminkin peittää kuin paljastaa Kantin ajattelussa tapahtuneet ajalliset kerrostumat.

Muutamia huomioita julkaisun luonteesta

Puhtaan järjen kritiikki sisältää Koistisen laatiman katsauksen ja teoksen varsinaisen käännöksen lisäksi (a) suomentajien tekstin loppuun kokoaman listan teoksessa esiintyvistä latinan- ja kreikankielisistä ilmauksista, (b) sanaston suomennoksessa esiintyvistä vierasperäisistä filosofisista käsitteistä sekä (c) luettelon Kantin käyttämistä keskeisistä saksankielisistä termeistä.

Näiden ongelmana on kuitenkin asian käsittelyn yleisyys. Termejä ei juuri avata tai määritellä, vaan ne lähinnä luetellaan perätysten yksinkertaisten sanakirjakäännösten tapaan. Latinankielisten käsitteiden selitysosaa (a) vaivaa jonkinlainen ylimalkaisuus: mikäli on opiskellut filosofiaa edes perusopintojen verran, on suhteellisen hyvin selvillä ”apriorin”, ”dogman”, ”cognition” ja muiden vastaavankaltaisten käsitteiden merkityssisällöstä. Lähes samanmuotoisten suomenkielisten vastineiden tarjoaminen näissä tapauksissa tuntuu turhalta. Filosofisten termien sanastoa (b) rasittaa samansuuntainen yleisluontoisuus. Ainakin pidemmälle opinnoissaan päässeelle lukijalle tuskin tarvitsee erikseen ilmoittaa, että ”komparatiivinen” tarkoittaa vertailevaa tai että ”korrespondenssi” viittaa vastaavuuteen. Saksankieliset käsitteet (c) puolestaan tulisivat jokseenkin hyvin selviksi varsinaisen leipätekstin yhteydessä ilman liitettäkin. Kyseinen luettelo on varmasti virheetön – sen mukaan esimerkiksi ”Urteil” tarkoittaa arvostelmaa, ”Begriff” käsitettä ja ”Vernunft” järkeä – mutta se ei kerro mitään siitä, missä mielessä Kant käsitteitä käytti. Kantin filosofian ymmärrettävyyden kannalta teoksen loppuun sisältyvillä liitteillä ei juuri ole syvempää merkitystä.

Käännös ei ole kuitenkaan tutkimuksellisessa mielessä hyödytön. Päinvastoin, huomattavaa etua on siitä, että kääntäjät ovat perustaneet käännöksensä Preussin tiedeakatemian toimittamaan Akademie-Ausgabeen Immanuel Kant‘s Gesammelte Schriften (1902–) ja merkinneet Ausgabesta peräisin olevien A- ja B-laitosten sivunumerot kiitettävän tarkasti käännöstekstinsä marginaaleihin. Suomennoksen vertaaminen alkuperäisiin saksankielisiin editioihin pitäisi onnistua näin ajatellen suhteellisen helposti.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Puhtaan järjen kritiikki on käännöksenä ja itsenäisenä tekstinä yhtenäinen ja sujuva ja puolustaa paikkaansa saksalaisen filosofian suomennosten joukossa. Se palvelee merkittävällä tavalla Kantin filosofiasta kiinnostunutta suurta yleisöä ja toimii hyvin tutkimuksen apuna vertailtaessa alkuperäisteoksen eriaikaisia editioita toisiinsa. Koska kääntäjät ovat nyt päässeet hyvään vauhtiin ja onnistuneet tuottamaan kelvollisen käännöksen Kantin vaikeaselkoisesta klassikosta, olisi paikallaan, että he – rahoitus- ja aikataulukysymysten sen salliessa – tarttuisivat myös Kantin muiden teosten suomentamiseen. Tosiasia on, että Turun yliopiston professorin Jalmari Edward Salomaan (1891–1960) käännökset Kantin niin sanotuista moraalifilosofisista pääteoksista ovat aikansa eläneet. Salomaan käännöksissä on omat ansionsa, mutta hänen esittäessä suomennoksensa teoksista Grundlegung zur Metaphysik der Sitten (1785) ja Kritik der praktischen Vernunft (1788) 1920-luvun lopulla Kantin filosofisten käsitteiden suomenkieliset vastineet eivät olleet vielä vakiintuneet. Lisäksi kokonaan kääntämättä on Kantin kolmas kritiikkiteos Kritik der Urteilskraft (1790). Ajantasaisten käännösten tuottaminen kaikista kolmesta kritiikkiteoksesta sekä tapojen metafysiikan perusteista olisi merkittävä kulttuuriteko jo Kantin historiallisen aseman huomioiden.

Kuva: Bild des Kant-Denkmals in Königsberg an seinem ersten Platz, im Hintergrund die Altstädtische Kirche. Datum erste Hälfte des 19. Jahrhunderts. Wulf D. Wagner, Heinrich Lange: Das Königsberger Schloss. Eine Bau und Kulturgeschichte. Schnell & Steiner, Regensburg 2011. (Wikimedia Commons)