Kaivopuisto on asiantuntevan kirjoittajajoukon työn tulos. Maisemantutkimuksen professori Maunu Häyrynen, Helsingin kaupunginarkiston erikoistutkija Martti Helminen, työväenteattereista väitellyt FT Mikko-Olavi Seppälä ja Helsingin kaupunginmuseon museolehtori Sauli Seppälä ovat kukin valaisseet puiston historiaa ja siihen liittyviä ilmiöitä oman alansa ammattitaidolla. Valokuvaajana on toiminut paljon puisto- ja puutarhaympäristöjä kuvannut Taideteollisen korkeakoulun dosentti Taneli Eskola.

Helsingin – tai koko Suomen kaupunkipuistoista yleensäkin – on vuosien varrella kirjoitettu kunnianhimoisesti harmillisen vähän. Suomalaisen puistokirjallisuuden perinne on kaita, eikä tässä poikkea läntisen naapurimaamme Ruotsin tilanteesta. Puistoja sivutaan kyllä osana asemakaavoitusta tai rakennushistoriaa kaupunkihistoriikeissa, mutta itsenäisinä tutkimuskohteina ne ovat harvinaisia. Maunu Häyrysen vuonna 1994 ilmestynyt väitöskirja Maisemapuistosta reformipuistoon. Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle lähestyy Helsingin puistoja puistojen suunnittelussa tapahtuneiden muutosten kautta. Vuonna 2001 ilmestyneen Hortus Fennicus. Suomen puutarhataide –teoksen kaupunkipuisto-osion artikkelit paikkaavat puutetta Helsingin, Vaasan, Turun ja Hämeenlinnan osalta.

Tietoa Helsingin kaupunkipuistoista löytyy lähinnä kunnostus- ja perusparannussuunnitelmien yhteydessä tehdyistä historiallisista katsauksista, mutta tällaiset julkaisut ovat suuremmalle yleisölle vaikeasti saatavilla ja ne keskittyvät useimmiten tiukasti puistojen synty- ja kehityshistoriaan. Puistoja hallinnoivan Helsingin kaupungin rakennusviraston vihkosissa tyydytään kohteiden esittelyyn ja Dendrologian Seuran ansiokkaissa puisto-oppaissa mielenkiinto kohdistuu luonnollisesti puu- ja pensaslajeihin. Tähtitorninvuorta, Eläintarhaa ja Alppipuistoa saati Töölön tai Kallion kaupunginosan kiinnostavia puistoja käsitteleviä monografioita saa turhaan hyllystä hakea. Siksi nyt ilmestynyttä Kaivopuisto-teosta voi pitää kulttuuritekona Helsinki-Seuralta.

Kirjan rakenne muistuttaa itsessään panoraamaa, Kaivopuistolle puistona keskeistä teemaa. Panoraama, ”leveä vaakasuora maisemakuva, katsojaa ympäröivä sylinterimäinen kuvapinta tai myös horisontaalisesti liikkuva kuva” näyttää maisemasta näennäisesti äärettömiin jatkuvan palan. Panoraamakuvan tärkeä elementti on juuri jatkuvuus, laaja kokonaisuus, joka joko levittäytyy tai ympäröi katsojansa. Kaivopuisto on lukukokemuksena panoraamamainen, virtaava kokemus, jossa pienillä yksityiskohdilla on paikkansa. Lukiessa, samoin kuin panoraamakuvaa katsellessa, huomio kiinnittyy myös yksityiskohtiin; jossain kaukana kimmeltävään kirkontorniin tai huvilan tuuliviiriin. Historia ja nykypäivä kohtaavat, ja lukija voi huokaista helpotuksesta. Kaivopuisto on puisto, joka elää – hakkuista huolimatta.

Kaivopuisto on jaoteltu kolmen osaan. Otsakkeiden Hienostosaareke, Promenadipuisto ja Puuhamaa alle on koottu kronologisessa järjestyksessä Kaivopuiston historia ja puistoon keskeisesti eri aikoina liittyneet ilmiöt. Maunu Häyrysen kirjoittaman puiston synty- ja kehityshistorian lisäksi Kaivopuiston asukkaat, Tivoliteatteri ja Puistoteatteri ja vuonna 1876 järjestetty Teollisuusnäyttely saavat omat lukunsa kirjan ensimmäisessä osassa. Toisessa osassa esitellään Kaivopuiston uimalaitos, Salus-sairaala ja Kaivohuoneella toiminut varietee. Kolmannessa Puuhamaa-osassa käsitellään Kaivopuistoa suurlähetystöjen maisemana. Viimeisenä tarkastellaan Kaivopuiston lähihistoriaa.

Maunu Häyrysen tulkintaa historiallisista Kaivopuistokuvista olisi lukenut mielellään enemmänkin. Näinkin tiiviisti esitettynä puiston ja maiseman – puistomaiseman – pohdinta on kiinnostavaa luettavaa. Kuvan ja maiseman, katseen ja katsomisen suhteiden välinen merkitys johdattaa puiston ymmärtämisen uudelle tasolle. Juuri tähän suuntaan soisi puutarha- ja puistokirjoittamisen kehittyvän. Promenadipuisto-jakson puiston historiaa syventävät vastaukset vastaavat kysymyksiin miksi mitäkin tehtiin – eli miten eurooppalaiset esikuvat, aikakauden ihanteet ja kotimainen keskustelu vaikuttivat puiston muotoutumiseen eri aikoina. Puisto on ilmiö, aikansa lapsi. Se on paikka, näkymä ja maisema – siis analyysin arvoinen kuten mikä tahansa taideteos tai kulttuurin tuote. Häyrynen välttää sen virheen, että puisto jäisi suunnitelmaluonnosten ja suunnitelmien kuvaukseksi. Kaivopuiston kalliopainanteita täytetään ja kujanteita istutetaan, näkymälinjoja pohditaan ja puisto alkaa versoa tapahtumia, teatteria ja elämää.

Ja miten paljon yhdessä puistossa voi tapahtua! Mikko-Olavi Seppälän kuvaamat Tivoliteatteri ja Puistoteatteri sekä Kaivohuoneen varietee kertovat 1800-luvun huvielämästä ja laajentavat käsitystä Kaivopuistosta ”pelkkänä” kylpyläkeitaana. Lisäksi artikkeli on oivallinen pala suomalaista teatterihistoriaa. Martti Helmisen artikkeli vuoden 1876 Teollisuusnäyttelystä on kuvaus suomalaisen varhaisen teollisuuden ja kaupan valtavasta ponnistuksesta. Helsingin Teollisuusnäyttely oli hyvää harjoitusta Pariisin 1878 maailmannäyttelyä varten, johon Suomi osallistui 120 näytteillepanijan voimin. Teollisuus- ja maailmannäyttelyihin liittyneestä suomalaisesta kielipoliittisesta asetelmasta ja itsenäisyyspyrkimyksistä olisi voinut sanoa enemmänkin – ne kun olivat olennainen osa näyttelyjärjestämisen motivaatiota. Miksi näyttelyn paikaksi valittiin juuri Kaivopuisto? Sauli Seppälän kirjoittamat tiiviit suurlähetystöjen esittelyt tekevät tunnetuksi Itäisen Kaivopuiston hiljaisia osia. Kaivopuiston meluisa, juhliva huvilayhteisö on rakentunut vuosien varrella hiukan etäiseksi lähetystösaarekkeeksi, jota ei edes enää välttämättä mielletä osaksi puistoa.

Viimeisen jakson otsikko, Puuhamaa, viittaa pisteliäästi siihen, mitä hienolle seurapiiri- ja porvarispuistolle on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Yhä vain suurempia konserttilavoja, valtavampia vappupiknikkejä – sellaista ei vanha puisto fyysisesti kestä, vaikka varsinainen aristokratian ja porvariston temmellyskenttä se aikojensa alussa omalla tavallaan on ollutkin. Kritiikki olisi voinut olla vielä terävämpääkin. Kyse on vihreästä kulttuuriperinnöstä, jonka arvoa ei edelleenkään tunnusteta tai tunnisteta täysin. Koko kansan kaivopuisto –luku näyttää sen, miten vaikeaa lähihistoriaa on kuvata. Lukija kaipaa numerotietojen sijaan tarkempaa analyysiä ja pohdintaa puiston käytön muutoksesta. Tai toisaalta kokemuksellisempaa otetta: mitä Kaivopuisto on merkinnyt viime vuosikymmenten pienille seikkailijoille ja leikkipuiston leikkijöille, juoksijoille ja retkeilijöille? Taiton perusteella tilaa tällaiselle olisi ollut.

Taneli Eskolan valokuvat tavoittavat nykypäiväänsä elävän Kaivopuiston paremmin kuin tuhat sanaa. Kuvissa puisto on tavoitettu monikerroksisena ja -muotoisena, kaleidoskoopin alati vaihtuvia kuvia muistuttavana ilmiönä. Vuodenajat, valot, värit ja tapahtumat tapahtuvat tietyssä paikassa, Kaivopuistossa. Historiallinen kuvamateriaali, valokuvat, kartat ja maalaukset tukevat Eskolan kuvakerrontaa. Vanhan materiaalin ja uusien valokuvien välillä ei ole hierarkkista tai nostalgisoivaa eroa, vaan materiaalia on taitossa käsitelty tasa-arvoisena. Kuvien voima on näyttää mikä on pysyvää ja mikä mennyttä: kalliot ja ihanat naiset rannalla pitävät pintansa vuosikymmenten vaihtuessa. Autot ovat korvanneet hevoset ja reet, ja valkoiset liinat ovat vaihtuneet diskopallon välkkeeseen.

Teoksen kirjallinen asu olisi kaivannut pienen viime silauksen, vaikka teksti on yleisesti ottaen sujuvaa ja miellyttävää lukea. Joissain kohdin teksti toistaa itseään, ja selväksi käy, että Kaivopuisto on ollut sivistyneistön maisemaa. Puuhamaakin on hauska oivallus otsikkoon, mutta tympii kolmannen kerran tekstissä. Pienistä tyylillisistä puutteista huolimatta kirjan vahvuus onkin juuri helppolukuisuuden ja toisaalta tutkimuksellisen otteen suhteessa. Lähdeviitteet tekstissä kertovat selvästi kirjoittajien lähtökohdista, kaikissa kirjan artikkeleissa viitteitä ei ole. Asiallinen viittauskäytäntö ja huolellisesti laadittu lähdeluettelo ilahduttavat akateemista lukijaa ja paljastavat maallikollekin lähteiden monipuolisen ja kiehtovan maailman. Aivan kirjan alussa on tapahtunut valitettava vahinko. Kiinnostavan panoraamakappaleen loppu on pudonnut jossain käänteessä pois (s. 11–12), ja viite 2 on luettavissa vain lähdeluettelosta. Puutteena voi mainita edes ruotsinkielisen (kyllä venäjänkielinenkin olisi ollut hieno!) lyhennelmän puuttumisen. Se olisi käännettyjen kuvatekstien ohessa laajentanut kirjan lukijakuntaa ja tehnyt kunniaa Kaivopuiston monikulttuuriselle ja -kieliselle historialle. Pienet virheet eivät silti teoksen arvoa himmennä – ja toiseen painokseen ne ehtii korjata varmasti.

Edellinen Kaivopuistoa käsittelevä teos, A. Olai Heikelin Brunnsparkens historia 1834–1886 ilmestyi vuonna 1919. Siksi nyt ilmestynyt vain yhden puiston monikerroksiseen historiaan paneutunut valokuvateos ansaitsee paikkansa ja 75 vuotta täyttävältä Helsinki-Seuralta voi toivoa kunniakasta jatkoa sarjalle. Teos on arvokas alku uudelle kaupunkipuistokirjallisuudelle ja hyvä mittapuu tuleville puistotutkimuksille. Kaivopuiston kaltainen panoraama kertoo sen, mistä kaupunkipuistoissa parhaimmillaan on aina ollut kyse: puista ja pensaista, nurmesta ja kulttuurista; paikasta ihmisten kokemuksille.