Kaksi historiaa

Jukka Nyyssösen kirjan Kaksi historiaa Petsamosta lähtökohta on varsin mielenkiintoinen. Hän pyrkii tarkastelemaan miten valtioiden välisissä suhteissa tapahtuneet muutokset ovat heijastuneet suomalaisessa historiankirjoituksessa. Kyse on tietenkin Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Nyyssösen kirja on kuitenkin valitettavasti hyvin suppea esitys aiheesta. Kun postikortin kokoisessa kirjasessa on tekstiä vain alle 60 sivua, merkitsee se todella tiivistä esitystä.  

Nyyssönen, Jukka: Kaksi historiaa Petsamosta. Muutos ja jatkuvuus historiankirjoituksessa. Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2008. 63 sivua. ISBN 978-952-5353-36-5.

Jukka Nyyssösen kirjan Kaksi historiaa Petsamosta lähtökohta on varsin mielenkiintoinen. Hän pyrkii tarkastelemaan miten valtioiden välisissä suhteissa tapahtuneet muutokset ovat heijastuneet suomalaisessa historiankirjoituksessa. Kyse on tietenkin Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Nyyssösen kirja on kuitenkin valitettavasti hyvin suppea esitys aiheesta. Kun postikortin kokoisessa kirjasessa on tekstiä vain alle 60 sivua, merkitsee se todella tiivistä esitystä.

Pieni teos on ihan perusteltu esitys, mutta suppeutensa vuoksi se jättää jonkin verran pohdittavaa. Asiaa olisikin ollut syytä tarkastella selvästi laajemmin. Silloin lähes itsestään selvyytenä otettu ja osoitettu näkemys, että valtioiden välisissä suhteissa tapahtuneet muutokset vaikuttavat historiankirjoitukseen, olisi saattanut tulla esiin huomattavasti monimuotoisempana.

Nyyssönen tarkastelee Eero Kuussaaren teosta Taistelu Petsamosta, joka ilmestyi 1939 ja Erno Paasilinnan kirjaa Petsamo, historiaa ja muistoja, joka ilmestyi alkuperäisesti kahtena osana 1980-luvun alussa. Kirjat sijoittuvat selvästi erilaiseen aikakauteen, minkä jokainen voi heti havaita. Kirjoja yhdistää se, että ne eivät ole akateemisten ammattihistorioitsijoiden kirjoittamia. Kuussaari oli jääkäriupseeri ja Paasilinna kansankorkeakoulun käynyt toimittaja ja kustannusjohtaja. Kirjoittajien lähtökohta on siis hyvin erilainen. Kirjatkin ovat erilaiset. Kuussaaren kirja edustaa isänmaallista suojeluskunta-Suomen historiaa ja Paasilinnan kirja suomettunutta kulttuuriradikaalien näkemystä.

Nyyssönen tarkastelee kirjoissa esiintuotuja muutamaa peruskysymystä eli ennen kaikkea kirjojen tapaa esittää heimosotaretket ja niiden oikeutus sekä millä valtiolla oli legitiimein oikeus Petsamon alueeseen. Nyyssönen perustelee varsin hyvin tässä asiassa esiin tulevat eroavuudet ja siihen mahdollisesti vaikuttavat syyt. Tutkimuskysymyksen keskeinen sanottava on saatu hyvin tiivistettyä.

Petsamosta on julkaistu varsin vähän kirjallisuutta, joten Nyyssösen valitsemat kirjat soveltuvat hyvin tutkimuskohteeksi. Mutta miten hyvin ne edustavat sitä asiaa, mitä niiden pitäisi edustaa?

Nyyssönen ei tuo esiin kirjojen syntytaustoja, jotka ovat varsin mielenkiintoisia ja osaltaan selittävät miksi nämä teokset on tehty. Kirjoja ei kunnolla sijoiteta siihen intertekstuaaliseen maailmaan, jonka pitäisi olla lähtökohta. Sitä kautta olisi voinut pohtia perusteellisemmin, miten edustavia nämä teokset ovat tutkimuskysymyksen kannalta.

Kuussaari oli aktiiviupseeri, mutta hän oli sekaantunut Ståhlbergin kyyditykseen ja saanut siitä tuomion. Hän saattoi sen jälkeen palata puolustusvoimien palvelukseen. Hänet sijoitettiin kuitenkin sotahistorialliseen toimistoon ja siellä hän alkoi kirjoittaa heimosotien historiaa. Kuussaari oli siis sivussa varsinaiselta sotilasuralta suojatyöpaikassa. Hän oli osallistunut heimosotiin mutta ei Petsamon retkiin.

Erno Paasilinna oli syntynyt Petsamossa ja lähtenyt sieltä lapsena evakkoon. Hän kertoo muistelmissaan, että ajatuksen Petsamo-kirjasta oli hänelle esittänyt Paavo Haavikko. Haavikko oli ärsyttänyt suomalaista akateemista historiankirjoitusta Kansakunnan linjallaan. Erno Paasilinna oli puolestaan satiireillaan ärsyttänyt suomalaisia siihen mennessä ilmeisesti enemmän kuin nuorempi veljensä Reino tv-ohjelmillaan. Toisaalta Erno Paasilinna oli itsekin suunnitellut Petsamo-aiheista kirjaa ja hän oli aikaisemmissa toimitustöissään perehtynyt hyvin aluetta koskevaan kirjallisuuteen. Hän oli jopa aloittanut K.M. Walleniuksen elämäkerran laatimisen, mutta jättänyt sen kesken. Jääkärikenraali Wallenius oli johtanut toista Petsamoon tehdyistä sotaretkistä ja ollut syytettynä Kuussaaren tavoin osallisuudesta Ståhlbergin kyyditykseen.

Teosten vastaanoton tarkastelu olisi kertonut siitä miten kirjoihin aikoinaan suhtauduttiin. Puolustusvoimat lopetti Kuussaaren projektin rahoituksen runsas vuosi ennen kuin kirja julkaistiin. Kuussaari teki sen valmiiksi valtion itsenäisyyshistoria-lautakunnan apurahan turvin. Miksi näin meneteltiin? Projekti oli tosin kestänyt paljon pitempään kuin oli suunniteltu.

Paasilinnan kirjaa arvosteltiin erittäin runsaasti silloin kun se ilmestyi. Paasilinna toteaa muistelmissaan, että tämä arvostelijoiden ydinryhmä Petsamon oikeistolaisten musta klikki pyrki häiritsemään hänen jatko-osan kirjoitustyötään. Kirjan edustama näkemys ei siis ollutkaan yleisesti hyväksytty sen ilmestymisaikana. Muutaman vuoden kuluttua ilmestyi kirjailija Tuulikki Soinin kolmiosainen kaunokirjallinen teossarja Petsamosta. Sen syntyyn oli vaikuttanut Paasilinnan kirjat, joiden vastapainoksi Soinin kirjat oli kirjoitettu. Soinin kirjat saivat varsin hyvän vastaanoton.

Paasilinna kirjoitti kuitenkin Petsamon historiansa toisenkin osan ja se ilmestyi muutaman vuoden kuluttua. Kirja palkittiin valtion tiedonjulkistamisen palkinnolla, joten se ilmeisesti edusti hyväksyttyä tapaa kirjoittaa historiasta. Kuussaari puolestaan palasi sotilasuralle jatkosodassa, ja sen jälkeen hän kirjoitti virkatyönään jatkosodan historiaa. Heimosotiin hän palasi vielä kirjassaan Vapaustaistelujen teillä, joka ilmestyi 1957. Tätä kirjaa Nyyssönen ei huomioi millään tavoin, vaikka siinä kerrotaan lyhyesti Petsamon retkistä.

Nyyssönen tuo kirjassa esiin yhtenä erilaisiin teksteihin vaikuttavana syynä kirjoittajien kuulumisen eri sukupolviin. Sukupolvien välinen juopa oli varsin selvä. Nyyssönen ei kuitenkaan tarkastele miten hyvin kirjoittajat edustavat sukupolviaan.

Nyyssösen kirja osoittaa selvästi, ettei historia olekaan ihan niin yksinkertainen asia. Lisäksi sen luettuaan ymmärtää hyvin, miksi historiasta aina kirjoitetaan niin paksuja kirjoja.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *