Tauno Palon syntymästä tuli kuluneeksi täysi vuosisata lokakuussa 2008. Juhla toi markkinoille kaksi elämäkertaa, joista Petri Nevalaisen Kaikkien aikojen Tauno Palo ilmestyi jo vuoden 2007 puolella ja Lauri Meren Tauno Palo syksyllä 2008. Palon elämästä on julkaistu aikaisemmin jo kaksi teosta, taitelijan omat muistelmat Aino Räty-Hämäläisen toimittamana vuonna 1969 nimellä Käsi sydämellä ja Tuula Saarikosken kirjoittama Tauno Palo, kolmen sukupolven sankari vuonna 1981, joten hänestä on nähtävästi kirjoitettu enemmän elämäkertoja kuin kenestäkään muusta suomalaisesta näyttelijästä.

Tauno Suuri on suomalaisen elokuvan ja teatterin suurimpia tähtiä, joten hänestä kirjoittaminen on lähtökohtaisesti hyvin vaikeaa. Kuinka ikonista voi kirjoittaa lankeamatta kliseiden ja valmiiden mielikuvien toisteluun? Lauri Meri näyttää teoksellaan, että suurestakin sankarista voi kirjoittaa tuoreesti uuden kirjan, joka ei lankea toistoihin tai sokeaan ylistykseen, vaan pureutuu napakasti sekä ihmiseen että hänestä syntyneisiin mielikuviin. Petri Nevalaisen teos puolestaan lankeaa toistamaan kliseitä ja pyörittelemään aikaisempien kirjoittajien sanoja, täyttämään sivuja sanoilla kuitenkaan sanomatta yhtään mitään.

Suomalaisen teatterin ja elokuvan historia ei tunnu olevan tietokirjailija Petri Nevalaiselle ominta aluetta, mikä sinänsä ei tule yllätyksenä, sillä hän on aikaisemmin kirjoittanut ja toimittanut teoksia lähinnä nykyurheilusta ja musiikista. 1900-luvun alkupuolen suomalaisen yhteiskunnan ja teatteri- ja elokuvamaailman heikko tuntemus näkyy Nevalaisen tekstissä paitsi useina pikkuvirheinä myös erilaisina tahattomina kömmähdyksinä ja outoina lausahduksina. Esimerkiksi Nevalaisen mukaan elokuvan ”Kaikki rakastavat” kuvauksissa kesällä 1935 ”lähestyvän sodan uhka jää kesäisen rakkauden leimaaman tunnelman varjoon”. Samoin useissa paikoissa nimet, vuodet ja etenkin niiden väliset yhteydet ovat menneet pieleen. 

Nevalaisen kirjan suurin heikkous on kuitenkin tekstin hajanaisuus ja sekavuus. Vaikka hän periaatteessa kirjoittaa Palon elämästä kronologisesti, teksti pomppii elämänvaiheita eteen ja taa. Koko teosta vaivaa paha viimeistelemättömyys. Kirja rakentuu useista lyhyistä luvuista, jotka nähtävästi on kirjoitettu toisistaan erillisinä, sillä Nevalainen toistaa itseään: muun muassa hän esittelee Ansa Ikosen ensimmäistä kertaa ainakin kahdesti. Välillä muutamia sanoja puuttuu ja sivulla 55 Nevalainen kertoo osan vuoden 1931 Jääkärin morsiamen juonesta kahteen kertaan.

Nevalainen on käyttänyt apunaan runsaasti aikaisempia Palosta kirjoitettuja tekstejä, mukaan lukien kumpaakin aikaisempaa elämäkertateosta sekä elämäkertoja monista muista elokuva- ja teatterimaailman toimijoista. Ikävä kyllä tekstistä pystyy monin paikoin tunnistamaan, mitä lähdettä Nevalainen on kulloinkin lukenut, niin voimakkaasti muiden kirjoittajien tekstit tulevat Nevalaisen kirjoituksista läpi. Kokonaisuus onkin enemmän sieltä täältä häthätää kokoon kursittu referaatti aikaisemmista teksteistä kuin itsenäinen teos. Ja tässä vaiheessa on pakko myöntää, että vaikka kuinka yrtin, en pystynyt koko kirjaa lukemaan, niin kehnoa jälki oli.

Siinä missä Nevalaisen kirja lienee heikoimpia suomalaisesta näyttelijästä kirjoitettuja elämäkertoja, kuuluu Lauri Meren teos ehdottomasti parhaiden joukkoon. Teatterikriitikko Lauri Meri on lehtitietojen mukaan tehnyt peräti neljä vuotta työtä kerätessään ja käydessään läpi Tauno Palosta kertovaa materiaalia. Kuten Meri itse kirjan alkupuheessa toteaa, hän ei ole ottanut aikaisempia Palo-tekstejä kirjansa ohjenuoraksi, vaan käyttänyt niitä vinkkeinä, joiden kautta hän on lähtenyt Palon elämänvaiheita selvittämään. Kirjassa ei kuitenkaan näy ainoastaan tämä neljän vuoden työ, vaan parasta teoksessa on kirjoittajan teatteri- ja elokuvamaailman laaja-alainen tuntemus, joka ohjaa tekstiä läpi teoksen. Meri rakentaakin kirjastaan kuvausta 1900-luvun teatterin ja elokuvan vaiheista, joka antaa arvoisen taustan Tauno Palon mittavalle uralle.

Lauri Meren tekemä mittava lähdetyö näkyy kirjassa, ja se kertookin Palosta paljon sellaista, mitä ei löydy aikaisemmista elämäkerroista. Meri ei kuitenkaan ole lähtenyt käymään läpi pahimpia juoruja tai kohuja, joten kirja ei tirkistele, vaan käsittelee suurta ikonia kunnioittaen. Samoin läpi tekstin on selvää, että Meri kuuluu Palon ihailijoiden joukkoon. Kunnioitus ei kuitenkaan estä analyyttistä otetta, jolla Meri etsii ihmistä Tauno Suuren takaa ja pohtii niitä tekijöitä, jotka tekivät Palosta niin rakastetun näyttelijän. 

Kirjaa lukiessa tulee kerta toisensa jälkeen mieleen, ettei Meri ole jättänyt ainuttakaan kiveä kääntämättä Palon elämänvaiheita läpi käydessään. Tekstiä on liitteet ja hakemistot mukaan lukien kertynyt huikeat 500 sivua, joten kirja on kohteensa mukaisesti melkoinen järkäle. Vaikka teksti on soljuvaa ja mukavaa lukea, muutamissa kohdin olisi kuitenkin voinut runoratsua hieman suitsia. Esimerkiksi Palon esivanhempia Meri käsittelee juurta jaksain ja usean sukupolven ajan, niin että lukija on jo puolessa välissä mennä sekaisiin moninaisissa sukulaisuussuhteissa. Samoin paikka paikoin Meri pyrkii ehkä liikaakin ymmärtämään ja reflektoimaan Paloa, päättelemään Palon ajatuksia myös sellaisista asioista, joista hän ei julkisuuteen puhunut tai lähteitä jättänyt. Teos ei kuitenkaan edes pyri olemaan akateeminen tutkimus aiheestaan, joten kirjoittajan ajoittainen heittäytyminen aiheen kuljetettavaksi ei liene niin kovin suuri puute muuten erinomaiselle teokselle.

Entä löytyykö Lauri Meren kirjasta Tauno Suuren salaisuus? En tiedä, onko yhtä suurta salaisuutta edes olemassa, mutta sen sijaan teos paljastaa kymmeniä pienempiä syitä Palon ihailuun. Meri piirtää Palosta kuvaa rautaisena ammattilaisena, vaatimattomana ihmisenä, kaiken kaikkiaan kadehdittavan hyvänä ihmisenä pieniä – ja suuria – heikkouksia tietenkään unohtamatta. Kokonaisuudessaan kirjan sivuilla seikkailee niin ihana mies, ettei sen äärellä voi kuin olla ja ihailla.