Onneksi sivistyksen historiasta, kielestä, kirjallisuudesta ja kasvatuksesta kiinnostuneet Eero Ojanen ja Timo Jantunen ovat havainneet tuon aukon, lähteneet neron jäljille ja kirjoittaneet teoksen Neron tie – J. A. Hollon elämä. Oletan, että teos houkuttelee varsinkin kirjallisuuden ja kasvatuksen tutkijoita, mutta se saattaa kiinnostaa myös psykologeja ja psykiatreja sekä muita, joita nerous viehättää. Luulen myös, että muutama lukija tarttuu kirjaan pelkästään Timo Nummisen upean kannen takia. Taiteilija on käyttänyt siinä Atelier Rembrandtin vuonna 1920 ottamaa käyntikorttikuvaa 35-vuotiaasta Hollosta ja luonut kuvaan arvoituksellisuutta sinertävällä sävyllä sekä taustalla häämöttävillä maailmankirjallisuuden klassikoilla. Olen erottavinani ainakin Dostojevskin ja Cervantesin kasvot Hollon taustalta.

Hollon elämäkerta muodostuu kahdesta osasta, joista Ojanen on kirjoittanut ensimmäisen, noin 150-sivuisen osan, ”Juho Hollon elämä”. Se antaa yleiskuvan Hollon elämänvaiheista ja suomentajan työstä. Jantusen kirjoittama noin 130-sivuinen toinen osa, ”Kasvatus on kasvamaan saattamista”, keskittyy puolestaan Hollon kasvatusajatteluun ja siihen liittyvään viimeaikaiseen tutkimukseen.

Neron tielle on helppo lähteä, sillä kirjan kieli on siistiä ja luistavaa, vaikka käsiteltävät asiat saattavat alkuun tuntua vaikeaselkoisilta. Kumpikin kirjoittaja jakaa pääluvut melko lyhyisiin alalukuihin, niin että niitä lukaisee iltalukemiseksi kevyesti muutaman ja ”vielä yhden”, ennen kuin malttaa sulkea kirjan ennen nukahtamista. Kumpikin kirjoittaja käyttää huoliteltua yleiskieltä, mutta varsinkin Jantunen joutuu käyttämään osiossaan paljon oppi- ja vierassanoja. Välillä lukija voi hämmentyä myös lennokkaista ja runollisista ilmauksista, kuten esimerkiksi ”mielenpohjan kuohkeudesta” tai ”vapaasta elämänliikunnosta”. Ehkä tarvitaan vähän älyllistä ponnistelua ja Hollon peräänkuuluttamaa mielikuvitusta, jotta lukeminen alkaa sujua. Silti lukija ei voi olla varma, saako selvyyden Hollosta. – Ojanen taipuu myöntämään, että tuon varovaisen, tarkan ja huolitellun herran kirjoitusten takana on vielä ”jotain enemmän”.

Kirjan lopusta löytyy ”Julkaisut”, joka sisältää ”J. A. Hollon omat teokset” sekä ”J. A. Hollon suomentamat teokset”. Omien teosten joukossa on mainittu kirjojen lisäksi 11 kappaletta artikkeleita ja julkaistuja esitelmiä, joita kirjoittajat lienevät pitäneet tärkeimpinä. Suuri osa Hollon julkaistuista teksteistä kuitenkin puuttuu luettelosta. Julkaisufoorumeista tärkeimmät on sentään mainittu. – Toivottavasti joku uuttera opinnäytteen tekijä vielä joskus kokoaa paremman luettelon Hollon julkaisuista, vaikkei se tule olemaan helppoa, sillä aika moni kirjoitus on ilmestynyt nimettömänä.

Myös ”Lähteet” löytyvät kirjan lopusta. Käytetty arkistoaineisto on merkitty ”Lähteistä ja niiden käytöstä” -alaotsikon alle. Sinne on sijoitettu niin Hollon Irina-tyttären toimittama Sielun vaellus -nimellä julkaistu päiväkirja, joka kertoo vuosista 1918–1967, kuin Hollon Erkki-pojan hallussa olevia muistiinpanoja, muistikirjoja, käsikirjoitusmateriaalia ja henkilökohtaisia asiakirjoja. Lisäksi osiossa mainitaan eri arkistoissa säilytettävää, etupäässä Hollon kustantajien ja lehtien kanssa käymää kirjeenvaihtoa sekä muita asiakirjoja. ”Lähteiden” alaotsikot ”Holloa käsitteleviä haastatteluja” ja ”Kirjallisuutta” kertovat sentään, mitä niihin sisältyy. Harmi, että kirjallisuusluettelosta puuttuu useita varsinaisessa tekstissä mainittuja teoksia.

Kirjassa ei ole numeroituja lähdeviitteitä, vaan kumpikin kirjoittaja mainitsee tekstissään, mihin tai kenen sanomisiin hän tietonsa perustaa.  Myöskään kovasti kaipaamiani asia-, paikka- tai henkilöhakemistoja ei tässäkään kirjassa ole. Toivoisinkin, että niin Avain kuin muutkin kustantajat hankkisivat henkilökuntaa, joka tietäisi tietokirjojen lähdeluetteloiden normit, elleivät kirjoittajat itse niitä hallitse.

Upeaa kansikuvaa lukuun ottamatta kirjassa ei ole yhtään valokuvaa, eivätkä tekijät kerro, miksi he ovat päätyneet kuvattomaan ratkaisuun. Ainakin muutama otos olisi varmasti jostakin löytynyt. Teoksessa ei myöskään ole edes pientä sukupuuta. Ojanen sentään kertoo muutamalla sanalla Hollon sukujuurista, jotka ovat vuosisataisesti Laihialla ja Etelä-Pohjanmaalla.

Neron tie – J. A. Hollon elämä ei ole tekijöidensä ainoa yhteistyönä laatima kirja. Sivistys, opetus, kasvatus ja kieli näyttävät kiinnostaneen heitä jo aikaisemminkin. Vuonna 2022 ilmestyi Jantusen ja Ojasen kirjoittama, toisen suomalaisen kasvatusajattelijan elämäkerta: Zacharias Topelius – suomalaisten satusetä. Jo sitä ennen, 2011, he toimittivat artikkelikokoelman Sydämen sivistys, johon kirjoitti tekstejä heidän lisäkseen huomattava joukko kasvatuksen asiantuntijoita. Näiden teosten lisäksi kirjastosta ja verkosta löytyy runsaasti kaksikon muita aikaansaannoksia.

SUOMENTAJA JA KASVATUSTIETEILIJÄ

Kirjallisuuden tutkijat tuntevat taatusti suomentaja Juho August Hollon. Myös kauno- ja tietokirjallisuutta lukeneet suuret ikäluokat ja muutama ikäluokka heidän jälkeensäkin muistanee nähneensä ”Suom. J. Hollo” – tai J. A. Hollo tai Juho Hollo – monen maailmankirjallisuuden klassikon tai tietokirjan nimiöllä. Mutta useimmat nykynuoret eivät tiedä hänestä mitään, elleivät ole lukeneet yli 50 vuotta sitten suomennettuja kirjoja. Hollo on kuitenkin tuttu myös useimmille kasvatustieteilijöille. Nämä tietävät hänen toimineen Helsingin yliopiston kasvatus- ja opetusopin professorina ja ovat perillä hänen merkityksestään suomalaisena kasvatusajattelijana. Sitä paitsi Hollon ajattelu on 1900-luvun lopulta lähtien alkanut uudelleen kiinnostaa kasvatusalan tutkijoita.

Neron tien ensimmäisessä osassa Ojanen kertoo innostavasti neron leiman otsaansa jo alle kouluikäisenä saaneen Hollon elämän merkittävistä käänteistä, aloittaen tämän Laihialla ja Vaasassa vietetyistä lapsuus- ja kouluvuosista. Niitä seuraa lyhyt opiskeluaika Helsingissä, varhaiset vuodet työelämässä eri paikkakunnilla, ulkomaanmatkat, avioliitto, opintojen jatkaminen, väitöskirja ja muut julkaisut, kasvatustieteen dosentuuri, avioero, toinen avioliitto, lapset, taistelu professuurista, henkilökohtainen ylimääräinen professuuri, Suomen ensimmäinen suomenkielinen vakinainen ja varsinainen kasvatustieteen professuuri, Yhteiskunnallisen Korkeakoulun kanslerin virka sekä tuon kaiken ohessa peräti 16:sta eri kielestä suomennetut teokset, jotka ilmestyivät vuosina 1910–1970 ja joita saattoi olla jopa yli kaksi sataa kappaletta.

Hollo käänsi ”con amore” sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, niin klassikoita kuin viihteellisiäkin teoksia. Eniten hän suomensi englannin kielestä ja toiseksi eniten saksasta, joka oli hänen kotikielensä vuodesta 1920 lähtien. Myös ranskasta, ruotsista, italiasta ja norjasta hän käänsi useita teoksia sekä 1–3 kirjaa espanjasta, latinasta, muinaisskandinaavista, tanskasta, hollannista, unkarista, kreikasta, serbokroatiasta, venäjästä ja osin arabiastakin. Runoja hän ei suomentanut lainkaan. Käännöskielten lisäksi Hollo osasi sanskriittia, bengalia, hindustania, persiaa ja turkkia sekä ”harrasti” japania.

Hollo aloitti kirjoitus- ja käännöstyönsä jo kouluaikana, ja se paisui vuosien myötä uskomattomiin mittoihin kaiken muun tekemisen ohella. Kasvatustieteellisiä uusia teoksia hän julkaisi vain viisi 1900-luvun alkupuolella. Niistä ensimmäinen oli Mielikuvitus ja sen kasvattaminen – Edellinen osa (1918). Seuraavaksi ilmestyi teoksen Jälkimmäinen osa (1919), joka oli myös väitöskirja. Vuonna 1927 ilmestyivät Kasvatuksen maailma ja Kasvatuksen teoria Hollon osoittaessa lisäpätevyyttään hakemaansa kasvatus- ja opetusopin professuuriin. Henkilökohtaisen professuurin saatuaan hän kirjoitti vielä teoksen Itsekasvatus ja elämisen taito (1931), joka oli hänen viimeinen, täysin uusi ja alun alkaen kirjaksi suunniteltu teoksensa.

Neron tien toisessa osassa Jantunen johdattaa lukijat Hollon kasvatusajatteluun. Tekstissä tulee vastaan suuri määrä opetukseen ja kasvatukseen liittyviä käsitteitä kuten mielikuvitus, kasvatuksen olemus, itsekasvatus ja elämäntaito, esteettinen kulttuuri, taidekasvatus, kuvittelun kirkastama todellisuus, opetuksen tyyli sekä lapsilähtöisyys. Esille nousee myös Hollon uudistusmieli ja tieteellinen perintö sekä hänen saamansa ja antamansa tieteelliset vaikutteet. Jantunen viittaa ahkerasti myös viime vuosikymmenien tutkimuksiin, joiden tekijät ovat löytäneet Hollon kasvatusajattelusta jotakin edelleen ajankohtaista ja kestävää.

Mielikuvitus oli Hollon kiinnostuksen kohteena koko hänen tieteellisen uransa ajan. Hyvä muisti on sen välttämätön ehto ja tunne on sen perusta, mutta näiden lisäksi se on myös älyllistä toimintaa, sillä mielikuvat muodostavat tiedollisen elämän ainekset ja käsitteellinen ajattelu tapahtuu niiden kautta. Ajattelu tutkii, järjestää ja arvostelee; kuvittelu kokoaa ja täydentää. Terveessä sielunelämässä ajattelu ja kuvittelu liittyvät toisiinsa, ja parhaisiin saavutuksiin ylletään ajattelun ja kuvittelun yhteistyöllä.

Toinen hauska käsite, jota Hollo toistelee, on ”mielenpohjan kuohkeus”. Sen avulla olemme hereillä kuulemaan sisimpäämme ja alitajunnan viestejä. Liiallinen tietomäärä tukkii tuota kuohkeutta, niin ettei mielemme hengitä. Koulun tulisi erittelevän, analyyttisen ajattelun rinnalla kehittää yhdistelevää, luovaa ajattelua. Terveen ja voimakkaan kuvitteellisen elämän avulla voimme antaa sielulliselle elämällemme tilaisuuden kasvaa rajattomien mahdollisuuksiensa mukaan.

Hollo korostaa myös toiminnallisuuden merkitystä kasvatuksessa, ja hänen toiminnallinen pedagogiikkansa nojaakin ajatukseen, että kasvatettavaa pitää lapsesta asti totuttaa pyrkimään tiedon hankintaan oman toiminnan kautta. Samankaltaisia ajatuksia ovat esittäneet useat muutkin kasvatustieteilijät ja kasvattajat kuten Johan Heinrich Pestalozzi (1746–1827), Uno Cygnaeus (1810–1888), Rudolf Steiner (1861–1925) ja Maria Montessori (1870–1952). Jantunen jopa toteaa, että steinerpedagogiikan kasvatuksellisen otteen voidaan sanoa nousevan hollolaisesta kasvatuskäsitteen ymmärryksestä ja sen sivistyksellisestä viljelemisestä, kasvamaan saattamisesta tai auttamisesta.

Oman osuutensa lopulla Jantunen käyttää kirpeän puheenvuoron, joka kaikkien koululaitoksen kehittämisessä mukana olevien pitäisi lukea. Monen muun asian ohella hän kommentoi koulutilojen ulkoista uudistamista ja oppimistulosten heikkenemistä. Hän myös moittii opettajien valmennuksen ja uudelleenkoulutuksen laiminlyömistä sekä intoa säästää koulumäärärahoista:

Tämä on ollut ja on varsin lyhytnäköistä toimintaa eikä todellista säästämistä ollenkaan. Olemme joutuneet todistamaan pienten, lapsiystävällisten koulujen lakkauttamista ja koulumatkojen pidentymistä erityisesti maaseudulla. Suurten yksiköiden perusteleminen pedagogisin perustein on mahdoton tehtävä. (s. 287)

Viimeisissä sanoissaan Jantunen toivoo, että koulun uudistuksiin mentäisiin opettajankoulutus ja yhteinen suunnittelu edellä ja että käsitteet kirkastettaisiin. Näin lähtökohta olisi lähellä Hollon kasvatusajattelun mukaista toimintaa:

Juho Hollon koko kasvatusajattelun henkeä voisi perustellusti suositella kaiken kasvatus- ja opetussuunnittelun, kuin myös opettajankoulutuksen, lähtökohdaksi ja perustaksi. (s. 288)

TÄKYJÄ JUHO HOLLON ELÄMÄSTÄ JA NERON TIESTÄ

Ojanen ja Jantunen eivät kirjassaan kerro, miten pitkä tai miten painava Hollo oli, mikä oli hänen lempiruokansa tai lempivärinsä, kuka oli hänen mielitaiteilijansa tai -näyttelijänsä, tai mitkä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta he kertovat paljon muuta huomattavasti mielenkiintoisempaa. Siksi heitänkin tähän muutamia täkyjä, jotka voivat houkutella lukemaan Neron tietä:

”Tuntuu, että hän teki töitä jatkuvasti, ainakin kahden kohtuulliseksi katsottavan kokopäivätyön verran, ellei enemmänkin.” (s. 69)

”– – vaikka olisit kuinka tollo, tyhmä niin kuin saapas vain, aina kuunteleepi Hollo, ehkä hieman naurahtain”. (s. 77)

”Tieto sinänsä ei auta ja ratkaise asioita, tarvitaan ennen muuta mielikuvitusta.” (s. 95)

” Yö on pitkä. Päivät olen virassa yliopistolla, yöllä suomennan.” (s. 99)

”Hollo eli sitä, mitä opetti: ihmisen kasvu ei pääty missään vaiheessa eikä tule koskaan valmiiksi, viimeiseen rajaan saakka se jatkuu.” (s. 107)

”– – kasvatuksen ja opetuksen tuoma sivistys koostuu edelleenkin suurelta osin sen kulttuurisen tradition omaksumisesta, minkä olemme vanhemmilta perineet. Mutta sivistys on myös humaania asennetta muita kohtaan, se on osaamisen käyttämistä yhteiseksi parhaaksi. Se on myös toisen hyväksymistä ja arvostamista. Tätä painotti suomalaisen kasvatusajattelun suurmies Juho Hollo kirjoituksissaan. Tätä voisi täysin oikeutetusti odottaa koulun ja yleissivistävän lukion opettavan ja kasvattavan.” (s. 256)

”– – taloudellinen kiristysote pitää koulusuunnittelua kynsissään. Siihen on liittynyt kilpailutus, jonka pohjalta toimiminen on johtanut laadusta tinkimiseen edullisuuden nimissä. Merkittävänä syynä heikentyneisiin oppimistuloksiin voidaan varmuudella pitää juuri säästämistä koulumäärärahoista esimerkiksi yli tuhannen oppilaan koulurakennusten pystyttämisellä.” (s. 287)