Kaksi kuvateosta sodasta

Yksityisiä kuvakokoelmia hyödyntäviä sotaa käsitteleviä teoksia on ilmestynyt lähiaikoina parikin kappaletta. Pääasiassa epävirallisia, sotilaiden itsensä ottamia sotakuvia sisältävä  Me olimme nuoria sotilaita on nyt saanut seuraa Me puolustimme elämää -teoksesta, jonka pääosassa ovat sota-ajan nuoret naiset. Teokset muistuttavat niin sisällöltään kuin ulkoasultaankin toisiaan.  

Hägglund, Gustav; Lagerbohm, John; Simula, Matti : Me olimme nuoria sotilaita. Tuntemattomat sotakuvat kertovat. Otava, 2009. 168 sivua. ISBN 978-951-1-23831-7.

Lagerbohm, John; Kirves, Jenni; Kleemola, Olli: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava, 2010. 176 sivua. ISBN 978-951-1-24660-2.

Viime syksynä ilmestynyt, pääasiassa epävirallisia eli sotilaiden itsensä ottamia sotakuvia sisältävä teos Me olimme nuoria sotilaita on nyt saanut ”jatko-osan” Me puolustimme elämää, jonka pääosassa ovat sota-ajan nuoret naiset. Myös sen kuvista osa on yksityisarkistoista, useimmat niistä sotavalokuvia keräilevän Olli Kleemolan laajasta arkistosta.

Poliittista historiaa opiskeleva Kleemola on sotahistoriaa valottavan Pala Suomen historiaa –nettisivuston ylläpitäjä. Lagerbohm ja Sivula ovat toimittajia, Jenni Kirves tuttu nimi monista yhteyksistä, muun muassa pari vuotta sitten ilmestyneestä ja tuolloin Tieto-Finlandia -ehdokkaana olleesta Ruma sota –kirjasta. Hägglund ja Rehn eivät esittelyä kaivanne; kirjoissa he ovat mukana esipuheitten tekijöinä.

Hägglund pohtii, mistä aineksista suomalainen sankaritarina vuosina 1939-1945 syntyi, ja mitä puolustuspolitiikka voisi oppia noiden vuosien kokemuksista. Hän puhuu vahvasti yleisen asevelvollisuuden ja ”miesten kouluna” toimivan varusmieskoulutuksen puolesta, mikä on tietysti entiselle puolustusvoimien komentajalle hyvin luonteva näkökulma. Rehn puolestaan rinnastaa oman sodanaikaisen lapsuutensa muistikuvat Bosnian naisten ja lasten kärsimyksiin. Niitä hän näki toimiessaan YK:n pääsihteerin erityisedustajana entisen Jugoslavian alueella. Hänen kirjoituksensa on naisen ja äidin vetoomus rauhan puolesta.

 

Aitoa ja lavastettua

Kirjat ovat niin sisällöltään kuin ulkoasultaankin hyvin toistensa kaltaisia. Kumpikin jakautuu lukuihin teemoittain. Me olimme nuoria sotilaita etenee aluksi kronologisesti. Ensimmäisessä luvussa käydään läpi talvisotaan johtaneet tapahtumat, sodan kulku ja rauhanteko sekä tappiot. Katsaus on lyhyehkö ja yleisluontoinen, sillä alaotsikkonsa mukaisesti teoksen pääpaino on nimenomaan kuvissa. Tämän jälkeen siirrytään jatkosodan aikaan, ja käsittely muuttuu temaattiseksi.

Talvisodan ajalta ei rintamakuvia ole montakaan: siinä infernossa eivät yksittäiset sotilaat juurikaan ehtineet kameroitaan käyttää, mutta jatkosodan aikana rintamalla ja sen läheisyydessä kuvattiin vastoin armeijan johdon nimenomaista kieltoa – sotakuvaushan oli TK-kuvaajien eli puolustusvoimien propagandasta huolehtineiden tiedotuskomppanioiden työtä. Näitä ”virallisia” sotakuviakin kirjassa on, mutta hätkähdyttävintä on se sodan todellisuus, jota kotirintamalle ei missään tapauksessa saanut esittää. Päämajahan ohjeisti TK-kuvaajat erittäin tiukasti niin aiheiden kuin niiden käsittelytapojenkin suhteen, ja osa heidän ottamistaan kuvista jäi arkistoon. Esimerkiksi partisaanien uhrit dokumentoitiin, mutta kuvia ei päästetty julkisuuteen, eikä suomalaista sotilasta saanut esittää esimerkiksi täitä tappamassa (täintappokuvaa ei tässä teoksessa ole, mutta Hakkapeliitassa ja Suomen Kuvalehdessä julkaistuna se sai aikaan pahan kahakan niin päämajassa, sensuurissa kuin lopulta lehtien toimituksissakin keväällä 1943).

Joillakin kirjan aukeamilla on kuvia, joita on syytä epäillä lavastetuiksi; kamera tuskin oli keskeistä aseistusta esimerkiksi hyökkäykseen lähtiessä. Samasta tai samantapaisesta aiheesta otettuja epävirallisia ja virallisia kuvapareja olisi teokseen voinut mahduttaa ehkä enemmänkin, jolloin yhdellä silmäyksellä näkisi, millainen kuilu sodan julman arkipäivän ja sodanjohdon viljelemän mielikuvan välillä vallitsi.

Epävirallisissa, rintamamiesten itsensä ottamissa kuvissa on joitakin varsin karmeita otoksia, muun muassa kannibalismista sekä kaatuneista ja riisutuista venäläisistä naissotilaista kertovia. Karmaisevia ovat kyllä myös muutamat viralliset valokuvat: kesäkuussa 1940 suojeluskunnille ja kirkkoherranvirastoille jaettiin 40-sivuinen matrikkeli, jossa oli kasvokuva 129 kaatuneesta ja tuntemattomana haudatusta sotilaasta. Tarkoitus oli, että omaiset voisivat kuvien ja matrikkelin tuntomerkkien avulla tunnistaa vainajat, ja joissakin tapauksissa se onnistuikin. Kuten tunnettua, Suomen armeija pyrki sodan aikana tuomaan vainajansa kotiseudun multiin silloin kun se vain oli suinkin mahdollista.

Miehet näyttävät kuvanneen kaikkea, mitä kameran eteen osui. Kalastus, metsästys, lepotuokiot ja erilaiset viihdytystilaisuudet – etenkin ne, jotka järjestettiin ilman valistusupseerin väliintuloa ja joissa rintamajermut vetivät päälleen ns. naisten hepenet – vaikuttavat teoksen perusteella sangen suosituilta aiheilta. Kiinnostavia ovat myös miehitettyjen alueiden kuvat: kun Petroskoista tuli Äänislinna, kaupungissa muuttui muukin kuin asemarakennuksen nimikyltti.

Lukujen aiheita ovat Itä-Karjalan lisäksi rintamatoveruus, kaatuneet aseveljet, vangit ja tietenkin se, mistä oli puute mutta sitäkin enemmän puhetta eli naiset. Miesten suhtautuminen lottiin ja muihin rintamanaisiin, kirjeenvaihto ja sotaromanssit sekä häät, jotka saatettiin pitää jopa suurhyökkäyksen keskellä, ovat mukana myös sodan kokeneiden ihmisten haastatteluista ja kirjallisista lähteistä kootuissa teksteissä. Lähdeteoksia on yli 80, haastatteluja kymmenkunta.

 

Naiset ja lapset sodan jaloissa

Me puolustimme elämää –teos rakentuu, kuten sen alaotsikko sanoo, naisten sotakohtaloiden ympärille. Myös se lähtee liikkeelle talvisodasta, jolloin naisia oli jo runsaasti lottina hyvinkin lähellä rintamaa. Jatkosodan aikana heidän määränsä kasvoi ja mukaan tuli myös muita naisryhmiä kuten sotilaskotisisaria ja työvelvollisia. Työvelvollisuus koski tuolloin kaikkia 15 vuotta täyttäneitä kansalaisia ja sen nojalla naiset – kuten tietysti kotirintamalla ollut nuoriso ja asepalvelukseen kelpaamattomat miehetkin – voitiin määrätä esimerkiksi maatiloille sadonkorjuuavuksi. Syksyllä 1944, kun Porkkalaa tyhjennettiin, alueella työskenteli noin kaksituhatta naista.

Tässä teoksessa on lukujen teemoittelu mielestäni sangen hyvin onnistunut. Naisten tehtävät rintamalla ja sen läheisyydessä, kotirintaman talkoohenki ja pitkälle viety yhteisöllisyys, kuoleman jatkuva läsnäolo – lottien yhtenä tehtävänähän oli pakata kaatuneet sotilaat arkkuihin ja lähettää heidät kotipitäjiinsä haudattaviksi – sekä sankarihautajaiset saavat rinnalleen aineistoa, joka kertoo siitä, miten elämä versoo raunioiden keskellä ja ilo repäistään irti pienimmästäkin mahdollisesta aiheesta. Kirjan teksti muodostuu pitkälti sodan kokeneiden naisten kertomuksista, joita on täydennetty erilaisten muistelmateosten ja tutkimustenkin annilla. Kirjallisuusluettelossa on lähes sata teosta, lisäksi on lainattu lehtikirjoituksia ja muistitietokeräyksiä. Haastateltujakin on enemmän kuin nuorten sotilaiden kirjassa.

Tärkeä elementti tässäkin kirjassa ovat kuvat, joita on koottu sekä yksityisalbumeista että erilaisista arkistoista. SA-kuvan eli puolustusvoimien kuvaajien materiaalia on melko paljon, ja niiden joukkoon mahtuu myös muutama sangen kiintoisa propagandistinen otos. Talvisodan aikana ulkomaille levitettiin kuvaa, jossa joukko naisia ja lapsia istuu ja makaa lumihangessa männynrunkoihin nojaten ja taivaalle tähyten. Heidän keskellään palavat nuotiot, joita ei tietenkään tositilanteessa olisi voitu sytyttää – vihollisen pommikoneiden lentäjät olisivat havainneet savun heti. Mutta epäilemättä kuva täytti tehtävänsä eli välitti maailmalle tiedon suomalaisten siviilien hädästä.

Varsinaista tutkimuksellista apua ei näistä kirjoista ehkä ole, mutta eräänlaisina oheislukemistoina ne ovat kiintoisia ja houkuttelevat selailemaan ja katselemaan useammin kuin kerran. Osa kuvista on ollut alun perin niin heikkolaatuisia, että moderni kuvankäsittelyprosessikaan ei ole kyennyt niitä pelastamaan. Toiset taas on taitossa määritelty niin pieniksi, että osa kuvan sisällöstä jää arvailujen varaan. Vaikka valtaosa kuvissa esiintyvistä henkilöistä käyttääkin asetakkia tai lottapukua, detaljeissa riittäisi tutkittavaa monen asian harrastajalle. Esimerkiksi sodan ajan naisten vaatetus ja kampaukset vastaavat näissä kuvissa todellisuutta varmaan paremmin kuin ajan naistenlehdissä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *