Kaksikymmenluvun Helsinki herää eloon kepeän elegantissa jännärissä

Tuottelias kirjailija ja Intian kirjallisuuden tutkija Virpi Hämeen-Anttila debytoi nyt jännityskirjailijana - eikä tulos ole lainkaan hassumpi! Kepeän dekkarijuonen lomassa on tarjolla myös tiedonjyväsiä sisällissodan jälkeisestä Suomesta ja kasvuvuosiaan elävästä Helsingistä.

Hämeen-Anttila, Virpi: Yön sydän on jäätä. Otava, 2014. 349 sivua. ISBN 978-951-1-28214-3.

Historiallinen jännitysromaani on maailmalla ollut jo pitemmän aikaa suosittu genre – siitä pitävät sekä kirjailijat että lukijat. Suomessa lajityyppi tekee vasta tuloaan, mutta suhteellisen leveällä rintamalla – äkkipäätä mieleen tulee ainakin puolenkymmentä viime vuosina historiallisen jännärin julkaissutta kirjailijaa.

Määrällisesti ahkerin on ollut Tapani Bagge, joka on sijoittanut 1930–1940-lukuihin jo neljä dekkaria. Niiden sankarina seikkailee Etsivän Keskuspoliisin, myöhemmin Valpon, etsivä Mujunen. Jotakuinkin kirjan vuodessa kirjoittava Timo Sandberg vei lukijansa pari vuotta sitten 1920-luvun Lahteen. Harvakseltaan julkaiseva Ata Hautamäki liikkuu 1950-luvun Käpylässä, historioitsija ja Venäjä-tutkija Arto Luukkanen yllätti keväällä julkaisemalla tieteellisten tutkimustensa välissä vakoilutrillerin, jonka voi sijoittaa historiagenreen, vaikka siinä liikutaankin ns. vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Heidän seuraansa on nyt liittynyt Virpi Hämeen-Anttila, tutkija, kääntäjä ja kirjailija, joka on aikanaan palkittu jopa Vuoden tieteentekijänä. Hänen tähänastista kaunokirjallista tuotantoaan voisi luonnehtia aikalaisromaaneiksi. Dekkaridebyytti Yön sydän on jäätä sijoittuu 1920-luvun alun Helsinkiin ja takakansitekstin mukaan se aloittaa kokonaisen romaanisarjan.

Originelli etsivä ja epävakaa aikakausi

Tarinan päähenkilö on sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk. Nuori juristi auttaa rikospoliisina toimivaa lapsuudenystäväänsä Martti Ekmania ratkomaan rikoksia. Harrastus on sen verran erikoinen, että virkapaikalla siitä ei juuri tiedetä, mutta originelli tämä Kalleksi kutsuttu suvustaan vieraantunut aatelismies on muutenkin. Hän pukeutuu dandyn tavoin, pihistelee ruoassa ja asunnossa, mutta auttaa vähin varoin kitkuttavaa äitiä ja pikkuveljeä minkä suinkin voi. Tutkimusmatkailija-isä on kadonnut Siperiaan, toinen veli kaatunut valkoisten riveissä. Kalle itse ei ole osallistunut sisällissotaan, koska hän oleskeli tuolloin ulkomailla – vähän mystisissä merkeissä tosin. Pikkuveli hinkuu sotaretkelle Aunukseen; Kalle ja äiti kieltävät lähtemästä.

Varsinainen juonikuvio lähtee liikkeelle vakavaraisen ja kutakuinkin kunniallisen liikemiehen murhasta. Ruumis löytyy melko erikoisesta paikasta eli Vesilinnanmäen (siis nykyisen Linnanmäen) vesisäiliöstä ja murhasta epäillään ensin köyhää, punaisten puolella taistellutta työmiestä. Jäljet johtavat kuitenkin jääkäripiireihin ja Valaveljet-nimiseen, valkoistakin valkoisempaan salaseuraan. Murhatutkimusten ohella rinnalla juonessa kulkevat Björkin naissuhteet, vanhat sukuriidat ja Atamaaniksi kutsutun trokaripomon metsästys – eletäänhän kieltolain aikaa.

Ympäröivä todellisuus on monella tapaa läsnä: Rafael Erich, Rudolf Holsti ja Heikki Ritavuori ahkeroivat poliittisissa tehtävissä, Erik Heinrichs vartioi joukkoineen rajaa Terijoella, Kronstadtissa matruusit kapinoivat ja konfliktin pelätään laajenevan. Sisällissodan jälkeinen yhteiskunnallinen epävakaus näkyy, ja henkilöt pohdiskelevat yhteiskunnan tilaa keskenään. Luistelija Claes Thunberg kiitävät Kaisaniemenlahden jäällä ja kulttuurinharrastajakin löytää kirjasta tuttuja nimiä; ellei muita niin nuoren runoilija Uuno Salosen (josta myöhemmin tuli Kailas). Todelliset historialliset henkilöt tosin vain häivähtävät lehtien uutisissa tai romaanihahmojen puheissa. Ja hyvä niin: eipähän ainakaan kukaan pääse huomauttamaan, että heidät on kuvattu väärin.

Kirjan toisessa pääosassa on Helsinki. Siellä rakennetaan kiihkeästi – Turun kasarmin taakse Töölöön nousee hulppeita kivitaloja ja Stockmannin liikekin on siirtymässä pois totutulta paikaltaan Senaatintorin kulmalta. Fenniassa ja Kämpissä juhlii pääkaupungin kerma, salakapakoissa vaatimattomampi väki. Huumeetkin tekevät kauppansa, ja itärajan takaa saapuneet emigrantit ovat aikamoisia ketaleita, joskin yksi heistä onnistuu lähes kiertämään hieman naisiinmenevän Björkin pikkusormensa ympäri.

Parasta romaanissa on oivaltava miljöökuvaus

Romaanin parasta antia on miljöön kuvaus. Se on tarkkaa ja oivaltavaa: ihan kuin katselisi vanhoja valokuvia tai varhaista Suomi-filmiä. Ihmisiä tarinassa parveilee runsaasti eikä heillä kaikilla tunnu olevan paljoakaan tekemistä itse juonen kanssa. Mutta ehkäpä tarkoitus on esitellä tulevan romaanisarjan henkilöt? Myös yllättäen tuleva taloudellinen onnenpotku on vähän outo ja tuo mieleen Topeliuksen sadut, joissa eksyneet lapset osaavat aina kotiin. Jännitys ei ole hiuksia nostattavaa, eikä ylenpalttista väkivaltaa vierastavan lukijan tarvitse pelätä tähän kirjaan tarttumista (tosin muutama ruumis on kuvattu melko yksityiskohtaisesti).

Virpi Hämeen-Anttila on tehnyt tunnollista työtä aikakautta tutkiessaan. Ainakaan nopeasti lukien – ja hotkienhan jännäreitä yleensä kai luetaan – ei silmään osu kömmähdyksiä. Kielikin on viritetty kuvattuun aikakauteen sopivaksi: käydään pick-nickillä, käytetään gummikalosseja ja toilettivettä sekä pohditaan filosoofillisia kysymyksiä. Kumma kyllä, ihmisistä käytetään usein pronominia se – miksi ihmeessä kun suuri osa kirjan puhujista kuitenkin edustaa sivistyneistöä?

Loppuun on liitetty luettelo kirjassa esiintyvistä katujen ja paikkojen nimistä – läheskään kaikki lukijathan eivät tiedä, että Läntinen Viertotie ja Heikinkatu tunnetaan nykyisin nimellä Mannerheimintie, Nikolainkirkosta on tullut Helsingin Tuomiokirkko ja että Suvilahdessa on todellakin ennen jatkosodan pommituksia ollut kasarmi. Lyhyt tietoisku vuoden 1921 rahanarvosta valottaa aikakautta; pitempi ja monipuolisempikin se olisi ehkä voinut olla. Henkilöluettelon paikka olisi ehkä ollut alussa – nyt sukulaisuus- ja muut suhteet selviävät lukijalle vasta, kun kirja on luettu. Ja kun kirjailija loppusanoissaan toteaa olevansa ”suuressa velassa niille lukuisille kirjoille ja tutkimuksille, joita on kirjoitettu Suomen ja Euroopan 1920-luvun alun historiasta, yhteiskunnasta ja kulttuurielämästä sekä Helsingin kaupunkihistoriasta”, niin olisiko näistä voinut listata keskeisimmät? Sinisilmäisesti uskon, että fiktio voi johdattaa lukijoita myös faktojen pariin, kunhan polun pää näytetään.

Kaiken kaikkiaan: käsillä on kepeä ja kiva kesäjännäri, joka osoittaa, että akateeminen tutkijakin voi halutessaan muuntautua moneksi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *