Kalevalan naiset ja miehet ja me

Kalevala 1999. Elias Lönnrotin 1849 ilmestyneen Kalevalan pohjalta kirjoittanut Kai Nieminen ja kuvittanut Adam Korpak. SKS, Helsinki 1999. 261 s.

Piela, Ulla ym. (toim.): Kalevalan hyvät ja hävyttömät. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. 176 sivua. ISBN 951-746-089-9.

Kalevala 1999. Elias Lönnrotin 1849 ilmestyneen Kalevalan pohjalta kirjoittanut Kai Nieminen ja kuvittanut Adam Korpak. SKS, Helsinki 1999. 261 s.

Koska viime vuonna tuli täyteen 150 vuotta Uuden Kalevalan julkaisusta, on aihe kiinnostanut jälleen useampaakin tekijää. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut kokoelman kirjoituksia, joissa pohditaan nykyihmisen suhdetta Kalevalan henkilö- ja muihin hahmoihin. Teoksen parasta antia ovat Seppo Knuuttilan kirjoitus sankarien kaksijakoisesta luonteesta, Anna-Leena Siikalan pohdiskelu Väinämöisestä poliittisen johtajan mallina ja Pirkko Kurikan kirjoitus Ainon äidistä.

Knuuttila arvioi henkilöhahmoja epiikan lakien kannalta ja havaitsee, että ehjiä henkilöhahmoja teoksessa on vain muutama; suurin osa toimijoista on arkkityyppejä tai sellaisia hahmoja, joiden luonne näyttäytyy toisaalta sankarillisena, toisaalta “luuserina”. Tämä johtunee osittain Elias Lönnrotin käyttämästä leikkaa-ja-liimaa – tarinankerronnasta, mutta takana on muutakin, niinkuin Siikala osoittaa. Kalevalainen maailma toimiikin – ainakin minulle hieman yllättäen – matriarkaalisesti, jolloin neitojen äidit ja veljet päättävät naimakaupoista. Tällöin eeppiset sankarit Väinämöinen ja Ilmarinen joutuvatkin kosiopuuhissaan sellaisiin tilanteisiin, jossa heille ei ole miehisten sankarien hyveistä suurtakaan hyötyä. Päinvastoin – käyttäytyessään sankarihahmonsa mukaisesti tässäkin tilanteessa he jäävät useimmiten naista vaille.

Melko suuri osa kirjoituksista kuvailee Kalevalan naishahmoja uudesta näkökulmasta ja tässä olisikin ollut paikka kirjoittajien väliselle kommunikaatiolle. Osa naishahmoja kuvailevista kirjoituksista kun tuntuu pyrkivän ainoastaan kuvaamaan arkkityyppisiä vahvoja naisia. Minulle on ainakin vaikea ymmärtää, miten uudenlaiset stereotypiat parantaisivat Lönnrotin ja vaikkapa Viljo Tarkiaisen (selvästi miesnäkökulmasta kirjoitettujen) jälkeistä tutkimusta. Näin varsinkin, kun nyt mieshahmot joudutaan jättämään yksiulotteisiksi tyyliin “kalevalainen donjuan vain toteutti kyltymätöntä sukupuolista haluaan”. Louhesta kirjoittava Sinikka Vakimokin peräänkuuluttaa henkilöhahmon persoonallisten ominaisuuksien etsintää samalla, kun tyypittelee Louhen vahvan naisen esikuvaksi – hänen kirjoituksensa on kylläkin oikein hyvä ja erityisen mainittava siinä on Louhen “myöhempi historia”.

Persoonallisia ominaisuuksia löytyy kosolti Ainon ja Joukahaisen äidistä. Pirkko Kurikan kirjoitus on kirjoitettu muotoon “minun suhteeni Ainon äitiin” ja hahmo käydään läpi dramatisoinnin vaikeuksien kautta. Erinomaisessa ja henkilökohtaisessa jutussa Ainon äitiä verrataan tosielämän ylirakastavaan äitiin, jonka rakkaus lopulta syöksee hänen lapsensa tuhoon – niinkuin Ainonkin. Kuten Arto Jokinen viimeisessä artikkelissa toteaa, suuri osa henkilöiden epäjohdonmukaisuuksista johtuu Lönnrotin vapaasta yhdistelystä. Hahmot eivät välttämättä muinaisrunoissa ole olleet kaksijakoisia, mutta Kalevalassa heistä on sellaisia tullut. Tällainen erilaisten piirteiden näkeminen samassa hahmossa saa lukijan epäilemään ja ehkä inhoamaankin hahmoja – ja pääasiassa tästä lukijan “vierauden” tunteesta johtuu tulkintojen nais- tai miesvihamielisyys.

Ikuisuuskysymykstä Kalevalan kertomusten tapahtumapaikasta teoksessa ei ole pohdittu ollenkaan, mutta sen sijaan Sampo-myyttiä puretaan tällä kertaa Ilmarisesta ja myyttisestä teknologiasta käsin. Minusta hieno idea on se, että koska jo raudan takominen saati sitten erilaiset tekniset vempaimet ovat näyttäytyneet todella hienoina rautakauden ihmiselle, mylly oli aikansa teknologian huippusaavutus. Tällöin (vaikka kirjoittaja Pekka Hakamies ei lähdekään tekemään lopullista arvausta siitä, mikä Sampo oli) Sammon ei erilaisista epiteeteistään huolimatta tarvitse olla mitään muuta kuin mylly.

Isompi ongelma onkin sitten se, että suurin osa ihmisistä tuntee vain tulkinnat, mutta ei ole lukenut koko teosta. Vanhaan nelipolveen tarttuminen voi olla useimmille liikaa, mutta heille viime vuoden toinen uutuus tuleekin todelliseen tarpeeseen. Kai Nieminen on “kääntänyt” Uuden Kalevalan nykysuomelle ja tuloksena on aivan luettavanoloinen kirja. Teokseen on Adam Korpak tehnyt erittäin hienon kuvituksen, joka muuttuu lukiessa elimelliseksi osaksi tekstiä. Kaikenkaikkiaan teosta voi hyvin suositella varsinkin, jos haluaa kahlata ehdottoman klassikon nopeasti läpi. Proosakieli hyvinkin kymmenkertaistaa lukunopeuden!

Teos kylläkin kärsii epäitsenäisyydestään alkuperäisteoksesta: tekstissä vilisee suoraan runosäkeistä poimittuja puheenparsia puoliksi yleiskielelle käännettynä. Esimerkiksi näin: “Lemminkäinen, Kaukomieli, oli naisiin menevä: huikenteli kaiket ajat, yöt vietti leikeissä lemmen”. En tiedä, onko tämä tarkoituksellinen tyylikeino, mutta tekstin välissä on myös suoria lainauksia runoista. Tällöin tekstistä jää sellainen vaikutelma, että se ei ole varsinaisesti kalevalakieltä, mutta ei oikein nykysuomeakaan. Toisaalta tyyli jatkuu johdonmukaisena koko teoksen ajan ja on täysin kelvollista luettavaa – lukija päättäköön itse ja mieluiten vasta kirjan luettuaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *