Kallion kolossi pallonkaikkeuden viheriöillä

Suomalaisen jalkapalloilijan uran merkittävyyden mittariksi on parin viimeisen vuosikymmenen saatossa vakiintunut elämäkerta. Yhä pelikentillä vaikuttavista pelaajista omansa ovat saaneet kotimaisen jalkapallon ikonit Jari Litmanen ja Sami Hyypiä sekä nuorempaa kaartia edustava Mikael Forssell. Viime vuonna paketoitiin kansien väliin Aulis Rytkösen elämäkerran lisäksi itselleni tuntemattomammaksi jääneen Jari ”Jallu” Rantasen omaelämäkerta 100 kiloa Jallua.

Rantanen, Jallu: 100 kiloa Jallua. Teos, 2009. 394 sivua. ISBN 978-951-851-142-0.

Tiesin Rantasen entiseksi maajoukkuepelaajaksi ja Euroopan maita kiertäneeksi ammattilaiseksi, mutta suhtauduin hieman epäluuloisesti hänen teokseensa. Vaikutti siltä, että kirjan taustalla vaikutti maassamme 2000-luvun aikana syntynyt jalkapallobuumi. Luettuani Rantasen – joka oli syntyessään Pohjoismaiden painavin poikalapsi – elämäntarinan huomasin yllättyneeni positiivisesti.

Vaikka Rantanen käy läpi elämänsä lapsuudesta nykypäivään, keskittyy hän pitkälti pelaajauraansa, joka kiinnosti lukijana eniten itseäni. Ja kiinnostavan uran Jallu ehtikin luoda. Pallo vei pelaajan kotimaan sarjoista Portugaliin, Belgiaan, Englantiin ja Ruotsiin, jossa syntyi myös se kuuluisa saksipotkumaali. Maajoukkuepelit ja muut ottelut veivät jyhkeän suomalaishyökkääjän muille mantereille, joten Kallion kolossi ehti koluta pallon perässä maailmankolkkia.

Parasta Rantasen teoksessa on se, että hän on itse kirjoittajana äänessä. Pelaajan räiskyvä persoona näkyy sivuilla, kun hän kertoo kokemuksistaan vihreältä veralta ja myös sen ulkopuolelta. Jalkapalloilijan harjoittelulle ja suurille peleille annetaan paljon sivuja, mutta parhaimpia ovat tarinat kentän ulkopuolelta. Esimerkiksi Italiassa paikallinen pikkurikollinen erehtyi haastamaan riitaa, mistä kotimaan iltapäivälehdetkin saivat aikaiseksi hurjia, ja perättömiä, lööppejä. Belgiassa ja Englannissa pelaajan pinna oli puolestaan kireällä seurajohdon ja valmennusportaan kanssa. Rantasen mukaan ainoastaan joukkuetoverit estivät aikoinaan Leicesterissä manageria saamasta selkäsaunaa.

Verrattuna muihin lukemiini suomalaispelaajien elämäkertoihin 100 kiloa Jallua onkin huomattavasti värikkäämpi tapaus, koska Rantanen on kirjoittanut elämästään pelaajauran jälkeen. Tällöin hänen ei tarvitse pitää mielipiteitään vakan alla. Jos jokin asia on hänen mielestään ollut väärin tai hoidettu huonosti, hän ei epäröi sanoa näkemystään. Ripitystä on tarjolla muun muassa HJK:lle, joka ei kunnioittanut entisiä pelaajiaan seuran satavuotisjuhlien vaatimalla tavalla.

Täysin vailla heikkouksia kirja ei kuitenkaan ole. Tietyissä kohdin Rantanen palaa asioihin, joita on jo käsitelty. Tämä toisto ei vaikuta aina johtuvan siitä, että hän haluaisi painottaa sanottavaansa, vaan tekstiä olisi voinut hioa enemmän. Itseäni ärsytti osittain myös stadin slangia vilisevä teksti. Stadilaisena Rantaselle tämä tyyli suotakoon, mutta milloin kirjoitettaisiin elämäkertoja, joissa haastettaisiin vaikkapa savolaisittain.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *