Kannakselaisen kuoleman merkitysten jäljillä

Outi Fingerroos väitteli toukokuussa 2004 uskontotieteessä tutkimuksellaan Haudatut muistot: Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. Neljän vuoden katkeamattoman apurahoituksen turvin hän oli kirjoittanut 464 sivua paksun teoksen, jonka kirjallisuusluettelossa on yli 600 julkaisua. Oppineisuuden osoittamiseksi olisi toki vähempikin riittänyt. Tutkimuksen "poeettinen" otsikko - jonka keksimisestä tekijä kiittää kollegaansa - hämäännyttää lukijan.

Fingerroos, Outi: Haudatut muistot: Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. 464 sivua. ISBN 951-746-616-1.

Outi Fingerroos väitteli toukokuussa 2004 uskontotieteessä tutkimuksellaan Haudatut muistot: Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. Neljän vuoden katkeamattoman apurahoituksen turvin hän oli kirjoittanut 464 sivua paksun teoksen, jonka kirjallisuusluettelossa on yli 600 julkaisua. Oppineisuuden osoittamiseksi olisi toki vähempikin riittänyt.

Tutkimuksen "poeettinen" otsikko – jonka keksimisestä tekijä kiittää kollegaansa – hämäännyttää lukijan. Mieleen nousee heti kysymyksiä. Mitkä ihmeen "haudatut muistot"? Mikä "rituaalinen kuolema"? Milloin? Missä Kannaksella? Voivatko muistot yli päätään olla haudattuja? Ainakin muistitietoa käyttävä tutkija kaivaa ne esille. Mikä sitten on "rituaalinen kuolema"? Onko se polttoitsemurha tai muu erikoinen kuolintapa?

Määrittäessään tutkimustehtäväänsä teoksensa alussa (17 s.) Fingerroos toteaa: "Haudatut muistot on tutkimus rituaalistetun kuoleman merkitysten rakentumisesta Kannaksen siirtokarjalaisten muistitiedossa. Tutkin, mitä siirtokarjalaiset muistelevat, mitä se merkitsee, ja millaisia merkityksiä muistitiedosta on mahdollista löytää ja tavoittaa." Myöhemmin (s. 84) hän täsmentää: "Päämääränäni on rakentaa synteesi muistellusta kuolemasta sekä Kannaksesta että Suomesta vuosina 1917-1939. Päätepisteenä ovat muistelusta käsin tekemäni tulkinnat suomalaisen yhteiskunnan vallankäytön logiikasta." Tutkijan tavoitteet ovat siis huikeat! Muistitietoaineiston pohjalta löytyy varmasti monenlaisia kuoleman merkityksiä ja synteesi (muistellusta) kuolemasta lienee myös mahdollisuuksien rajoissa. Mutta synteesin tekeminen Kannaksesta ja Suomesta tuntuu mahdottomalta tehtävältä.

Fingerroosin tutkimusalue ei ole koko Karjalan kannas vaan kolme paikkakuntaa, Johannes, Viipurin kaupunki ja Viipurin maalaiskunta läntisellä Kannaksella, missä lähes koko väestö oli luterilaista. Tutkija perustelee aihevalintaansa sillä, ettei Kannaksen luterilaisille alueille sijoittuvia kuolemia ole juurikaan tutkittu kulttuurientutkimuksen piirissä ja että kuva Kannaksen historiasta on puutteellinen, sillä "punaiseen näkökulmaan sitoutunut tulkinta vuoden 1918 sisällissodasta ei ole kuulunut alueen historiallisen tulkinnan keskeisalueelle muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta" (s. 155). Toteamus pitää paikkansa. Tekijä haluaakin "välittää sekä uusia tulkintoja Karjalasta että tarjota karjalaisille lukijoille näkökulmia vaiettuun lähimenneisyyteen" (s. 409). – Miksi vain karjalaisille? Ehkä näihin näkökulmiin haluaisivat muutkin tutustua.

Väitöskirjansa alkupuolella Fingerroos sanoo: "Kirjoitan tätä tutkimusta ensisijaisesti akateemiselle lukijakunnalle, mutta tiedostan sen päätyvän monen siirtokarjalaisen kirjahyllyyn." (s. 21) Aivan varmasti kirja onkin päätynyt monen siirtokarjalaisen kirjahyllyyn, koska karjalaiset ovat kuvitelleet saavansa siitä tietoa heille tärkeistä asioista, hautajaisrituaaleista. Ettei vain olisi jäänytkin hyllyyn? Juuri tutkimuksen kielellinen ilmaisu toi mieleeni entisen opettajani, emeritusprofessori Ilmar Talven kansatieteilijöille antaman ohjeen, joka kuului tähän tapaan: Kansasta on kirjoitettava niin, että kansa ymmärtää, koska viime kädessä kansa maksaa.

Lähilukua ja mikrohistoriaa

Haudatut muistot kuuluu muodollisesti uskontotieteen piiriin, mutta se olisi yhtä hyvin voitu tehdä kansatieteen tai kulttuurihistorian suojissa, sillä aihepiiri ja monitieteinen lähestymistapa ei ole vieras näillekään tieteille. Väitöskirja antaa vaikutelman energisestä ja rohkeasta tutkijasta, joka seuraa valppaasti eri aloilla käytyä keskustelua ja nappailee sieltä täältä kiintoisia ajatuksia omia teoreettisia lähtökohtiaan varten. Mutta lukija alkaa epäillä, onko tekijä itsekään varma, millä tieteenalalla hän loppujen lopuksi on kotonaan. Koska on kyseessä opinnäyte, odottaisi tiukempaa sitoutumista oman oppialan teoreettiseen, metodologiseen ja tutkimustaustaan.

Fingerroos pyrkii rakentamaan kuolemanrituaaleista merkitystason tulkinnan hermeneuttiseen tiedonintressiin sitoutuen ja harjoittamalla siirtokarjalaisten tuottaman muistitiedon lähilukua. Klassisten uskonto- ja kulttuuriantropologisten tulkintojen sijasta hän sanoo soveltavansa aineistoonsa muistitieto- ja mikrohistoriaa, joten hänen tulkintansa rakentuu ennemmin mikrotasolta, muistelijoiden näkökulmasta, kuin valmiista teoreettisista malleista käsin. Tekijä toteaa tätä näkökulmaa käytetyn uskontotieteessä harvoin. (s. 409-410)

Normaali ja poikkeava kuolema

Haudatut muistot jakautuu kahteen melkeinpä irralliseen osaan. Tosin ensimmäinen osa luo pohjan toisen ymmärtämiselle – huolimatta siitä, että se painottuu ajallisesti toista osaa myöhemmäksi. "Kuolema Kannaksella" -luvussa tekijä rakentaa "oman, etnografiaan pohjaavan tulkinnan kannakselaisista kuolemanrituaaleista" (s. 20) ja luo siinä "perustan kuolemanrituaalien merkitystason tulkinnalle" (s.21). Tutkimuksen toisessa osassa "Viipurin punainen vuosi 1918" "tulkinta keskittyy yhteen poikkeuksellisten kuolemien erityistapaukseen: sisällissodan vaiettuihin punaisiin kuolemiin" ( s. 21).

Laajan tutkimuksen olisi voinut luontevasti jakaa kahdeksi: Kannakselaisesta kuolemasta olisi tullut kahden ja puolen sadan sivun laajuinen (normaali) väitöskirja ja Viipurin punaisesta vuodesta 1918 toinen kohtuullisen kokoinen monografia. Silloin tekijä olisi ehkä pystynyt hiomaan kummastakin kirjasta sisällöltään yhtenäisemmän kokonaisuuden. Hän olisi voinut ottaa toiseen kirjaan mukaan myös Toivo Kuulan poikkeuksellisen, vaietun valkoisen kuoleman, jota toinen vastaväittäjä tutkimuksesta kaipasi.

Lähteenään ja johtolankoinaan Fingerroos käyttää eri tavoin koottua ja tallennettua muistitietoa. "Kannakselainen kuolema" perustuu tutkijan vuosina 1996-1997 ja 1999 tekemiin siirtokarjalaisten haastatteluihin sekä kyläkirjojen, muistelmien ja kyselyvastausten tuottamaan tietoon. Punaisten kuolemia koskevan aineiston Fingerroos on poiminut eri arkistoihin 1960-1980-luvuilla tallennetuista muistitietoteksteistä. Valitettavasti hän ei pohdi tarkemmin eri-ikäisten kertojien erilaisia mahdollisuuksia tuottaa hautajaisperinteeseen liittyvää omakohtaista kokemuskerrontaa, vaikkakin hän mainitsee, että nimenomaan kannakselaisesta kuolemasta kertoneet henkilöt olivat tutkimusaikana lapsia tai nuoria aikuisia. Näin ollen kuolema ja siihen liittyvät rituaalit eivät välttämättä tulleet kertaakaan kaikkien kokemuspiiriin. Ei siis ihme, että eräät kertojat olivat verestäneet tietojaan perinteestä kyläkirjoista ennen kuin tulivat haastatteluun. – Haastattelutilanteen vuoropuhelua tarkastellessaan Fingerroos nostaa esiin tärkeän seikan, vallan käytön (s. 96-100), jota ovat pohtineet lähinnä muistitietoaineistoa hyödyntävät feministitutkijat.

Tutkimuksensa sivulla 86 Fingerroos sanoo: "Pyrin ymmärtämään rituaaleja sekä sisällepäin, tietynlaisena jäsentyneen toiminnan logiikkana (erityisesti luvussa Kuolema Kannaksella), että poispäin, kohti yhteiskunnan artikuloitumisen prosesseja (erityisesti luvussa Viipurin punainen vuosi 1918)." (s. 86) Myöhemmin sivulla 243 hän toteaa: "Olen nyt saavuttanut tämän tavoitteen, sillä olen osoittanut, että moderniin aikaan sijoittuva kulttuurinen subjektius – viipurilaisuus tai johannekselaisuus – oli osa rituaalista merkityskenttää." Lukija ei voi kuin hämmästellä; ehkä tuon saman olisi voinut todeta tutkimattakin.

Siirtymärituaalimalli

Tavoitellessaan "parempaa ymmärrystä" Fingerroos pyrkii tulkinnassaan eroon valmiista, joustamattomista malleista ja pyrkii "osoittamaan aineistolähtöisen teorianmuodostuksen perustavan erilaisuuden" (s. 33). Hän tuomitsee Arnold van Gennepin lähes sata vuotta vanhan kolmivaiheisen siirtymäriittiteorian yksinkertaistavaksi (Les rites de passage 1908/1960) eikä hän katso myöskään Edmund Leachin (1976) samantapaisen mallin (s. 38) soveltuvan mikrotasolle.

Perinteisen siirtymäriittiteorian mukaan yksilön siirtäminen sosiaalisesta statuksesta toiseen tapahtuu irtauma-, vaihde- ja liittymäriittien avulla. Fingerroos toteaa: "näkökulma ei istu sellaisenaan ajatukseen sosiaalisesti rakentuneesta todellisuudesta tai kontekstualismista. Kyseenalaiseksi kolmiportainen malli tulee myös mikrohistoriallisten lähteiden ja muistitiedon äärellä." (s. 37) Kuitenkin hänen on pakko käyttää vanhaa mallia oman muistitietoaineistoon perustuvan mallinsa rinnalla (s. 215). Mallissaan Fingerroos pyrkii huomioimaan rituaalien kontekstisidonnaiset erityispiirteet, jotka hänen mielestään häipyvät siirtymäriittiteorioissa.

"Rituaalisen kuoleman malli" (s. 208), jonka Fingerroos luo kannakselaisen aineiston pohjalta, jää hieman keskeneräiseksi, mutta taustalla olevine konkreettisine tapoineen se on tutkimuksen kiintoisinta antia. Mallin vaiheet sisältävät niin valmistelurituaalit kuin siirto- ja paluurituaalitkin, ja ne ulottuvat kuolemaa edeltävistä hetkistä monivaiheisesti erilaisten toimien kautta suruaikaan asti. Fingerroos luettelee 13 vaihetta, joihin rituaalit liittyvät ja joissa paikasta toiseen siirtäminen/siirtyminen hyvästelemisineen on tärkeää: sairas, kuolinhetki ja sitä seuraavat toimet, ruumiin siirto aittaa tai riiheen, ruumiin arkkuunpaniaiset, ruumis aitasta pihalle, avonainen arkku, lähtö hautausmaalle, avonainen arkku koulukivellä, arkku hautaan, siunaus, paluu kotiin, pidot, suruaika.

Kun luettelo on näinkin yksityiskohtainen, olettaisin siihen kuuluvan myös haudan kaivamisen ja umpeen luomisen sekä kukkalaitteiden laskemisen, muistotervehdysten lukeminen ja mahdollisesti ristin tai muun hautamerkin pystyttämisen. Maallikko olettaisi näidenkin olevan mukana tapahtumien ketjussa. Entä mihin ovat mallista jääneet hautajaiskutsut ja kuolinilmoitukset?

Rituaalimallin ohella kuoleman kategorioiden, normaalin ja poikkeavan kuoleman erittely on Fingerroosin teoksessa kiintoisaa ja antoisaa. Se luo myös sillan tutkimuksen toiseen osaan, "Viipurin punainen vuosi 1918".

Huolimatonta, epämääräistä, virheellistä

Vaikka Fingerroos on kirjoittanut tutkimustaan neljän vuoden ajan, se vilisee epätarkkuuksia, huolimattomuuksia, puutteellisuuksia ja suoranaisia virheitä, joista poimin tähän vain osan:

– Kirjoittajan mukaan työn ajalliset kehykset ovat "maailmansotien väliset vuodet 1917-1939" (s. 17). – Maailmansota päättyi vuonna 1918.
– "Tutkittavana kohteena on luterilainen Kannas – tarkemmin Viipuri ja Johannes." (s. 17) Myöhemmin ilmenee, että tekijä tarkoittaa Viipurilla sekä maalaiskuntaa että kaupunkia. Tarkasti ottaen Fingerroos ei kuitenkaan tutki luterilaista Kannasta eikä edes valitsemiensa pitäjien luterilaista väestöä vaan väestön kuolemanrituaaleja.
– Mitä mahtaa tarkoittaa, kun tutkija pitää "paikantamista hyvin synonyymisenä refleksiivisyydelle" (s. 24). Sitäkö, että subjektipositiointi konstituoituu refleksiivisyydessä?
– Lukija nielee vielä tämän: "Kiinnostus Karjalaan oli keskeinen osa 1800-luvun poliittista etnografiaa, jossa etsittiin suomalaisuudelle juuria, rakennettiin kansakuntaa ja sille muinaista ja myyttistä historiaa". Mutta kun tekijä jatkaa: "Esimerkiksi punaisen Viipurin muistin paikat eivät kuuluneet poliittisen etnografian kuvastoon, eikä niitä muisteltu julkisuudessa", lukija hämmentyy. – Vuosi 1918 ei ollut 1800-luvulla.
– Tekijä väittää siirtokarjalaisia evakuoidun Kannakselta muualle Suomeen "toisen maailmansodan jälkeen" (s. 46). – Heidät evakuoitiin maailmansodan aikana.
– Kun tekijä mainitsee Johanneksessa olleen "paikkakunnalle tyypillisiä sosiaaliluokkia" (s. 48), lukija toivoisi hänen myös kertovan, mitä nuo luokat olivat.
– Tekijä toteaa ensin Erna Oeschin kautta Paul Ricoeuriin viitaten, että "merkitykset ovat luonteeltaan pysyviä", mutta sanoo jo virkkeen päästä, että "haastateltava ja haastattelija tuottavat yhdessä erilaisia, luonteeltaan dynaamisia ja muuttuvia, merkityksiä". (s. 106)
– "Uuraan satama-alue liitettiin myöhemmin Viipuriin." (s. 123, viite 14) Tuo "myöhemmin" oli vuonna 1932.
– Viipurin vuonna 1889 valmistunut punatiilinen tuomiokirkko edusti Fingerroosin mukaan "varhaisgoottilasta tyyliä" (s. 135 kuvateksti) Arkkitehtuuria vähänkään tunteva näkee heti, että kirkko on uusgoottilainen.
– Mitä tarkoittaa "siirtolaisuutta seurannut evakkoaika"?(s. 149)
– Mikä on "kristitön häpeällinen hautaus"? (s. 261)
– "Hautajaispäivä oli kannakselaisella maaseudulla aina sunnuntai." (s. 183). Vilkaisu tutkimusajan sanomalehtiin olisi nopeasti osoittanut, että vainajia haudattiin muinakin viikonpäivinä. Ainakin Johanneksen naapuripitäjässä Koivistolla torstai ja lauantai olivat myös tavallisia hautajaispäiviä.
– Tekijä ei selitä Viipurin punaisten "Koirien hautausmaata", jonka hän kirjoittaa isolla kirjaimella, vaikka arkistojen muistelijat kirjoittavat sen useimmiten pienellä. Lainauksista maallikkolukija tosin päättelee, että paikkaa käytettiin alkujaan koirien ja muidenkin eläinten hautausmaana.

Melkein kuka tahansa ystävällinen "apulukija" olisi voinut poistaa edellä mainituista "kököistä" suuren osan. Nyt ne näivertävät koko työn uskottavuutta; lukija saattaa epäillä, että myös lähdeviitteet on laadittu yhtä huolimattomasti. Sitä en tiedä, miten paljon jo työn ohjaajat ja esitarkastajat ovat osoittaneet puutteita käsikirjoituksessa. Onkohan kyse siitä, että tohtoritehtailussa määrä on laatua tärkeämpi?

Kartat, kaaviot ja kuvat

Huolimattomuudet jatkuvat myös kartoissa, kaavioissa ja kuvissa, joiden tehtävä on selventää ja havainnollistaa tekstissä käsiteltyjä asioita ja jotka on tapana myös numeroida, otsikoida ja varustaa selityksin. Fingerroos numeroi kaikki seitsemän kaaviotaan ja otsikoikin ne yhtä lukuun ottamatta. Kaikissa ei kuitenkaan ole riittäviä selityksiä. Kumpaakaan karttaansa Fingerroos ei otsikoi. Ensimmäinen kartta (s. 121) rajaa tutkimusalueen ja siihen on rajattu myös Viipurin ulkosatama Uuras ilman selitystä, joka tosin löytyy tekstistä. Kartassa on numerot I-III, mutta selityksissä sekä Viipurin kaupunki että maalaiskunta ovat saaneet saman numeron II. Toisessa kartassa (s. 146) Kannas ulottuu Sortavalan naapuriin Jaakkimaan asti ja selityksen mukaan Laatokan Karjala on sama kuin Raja-Karjala!

Kirjan kuvista (kansikuvan lisäksi 45 kpl) suuri osa on tutkimusaiheen kannalta tarpeettomia, sillä ne eivät lisää lukijan ymmärrystä Kannaksen kuolemanrituaaleista vuosina 1917-1939. Esimerkiksi Koirien hautausmaan punaisten muistomerkin jalustasta olisi riittänyt yksi kuva neljän sijasta. Turhia ovat monien muiden ohella myös "Näkymä Vaahtolaan, Johanneksen kirkonkylään" (s. 122) ja "Viipurin Linna" (s. 123) sekä "Pyhiinvaeltajia Tali-Ihantalassa elokuussa 2003" ja "Karelianismista on vaihdettu toiseen, uuskarelianistiseen tyyliin" (s. 162 ja 163). Ehkä kuvat on painettu kirjaan, koska ne ovat löytyneet arkistosta tai koska tutkija on ne ottanut. Useimmat kuvat ovat vielä luvattoman epätarkkoja ja monista puuttuu ajoitus.
***
Osoittamistani puutteita huolimatta Outi Fingerroosin väitöskirja on tärkeä ja kiintoisa tutkimus, ja siksi on sääli, että sen viimeistely on jäänyt kesken. Hiomiseen olisi ehkä tarvittu vielä yksi apurahavuosi. Lisävuoden olisin halunnut antaa monelle muullekin "normaaliajassa" väitelleelle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *