Anneli Ilosen väitöstapahtuma herätti alkukesästä 2013 huomiota mediassa, koska väittelijä oli jo 82-vuotias. Aivan ennätys tämä ei ole, yli 80-vuotiaana väitelleitä löytyy muutamia muitakin, vanhin Suomessa väitellyt on tiettävästi ollut 87-vuotias. Ilosella on siinä mielessä ainutlaatuinen näkökulma aineistoonsa, että hän on itse syntynyt Karjalankannaksen Kivennavalla aivan rajan tuntumassa ja kokenut evakkomatkat myös omakohtaisesti.

Anneli Ilonen esittelee väitöskirjansa teoriaosuudessa Heikki Kirkiseen tukeutuen karjalaisen heimon neljä identiteettikriisiä, joista ensimmäinen alkoi ristiretkiajalla ja huipentui Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa, jossa Karjala jaettiin kahtia. Toinen identiteettikriisi seurasi Stolbovan rauhansopimusta, jossa Ruotsi sai hallintaansa ortodoksisen Karjalan alueita, ja kolmas syntyi autonomisen Suomen myötä. Talvisota seurauksineen aloitti karjalaisten neljännen identiteettikriisin, jota Ilonen tutkimuksessaan käsittelee Kannaksen osalta.

Keskeiseksi tutkimusongelmakseen Ilonen määrittelee kysymyksen, miten Kannaksen siirtokarjalaiset tekevät identiteettityötään. Hän kysyy myös, mitä kannakselainen identiteetti on, mitä siihen sisältyy ja miten se ilmenee, sekä miten kannakselainen identiteetti on säilynyt Kannaksen evakkojen elämänvaiheissa ja sukupolvissa.

Tutkimuksen aineisto koostuu Ilosen itse tekemistä suullisista haastatteluista ja kirjallisista kyselyistä.  Ilonen haastatteli kolmekymmentä Kannaksella syntynyttä, jotka olivat olleet aikuisia tai melkein aikuisia evakkoon lähdettäessä. Ensimmäisen polven haastateltujen jälkeläisiä toisessa sukupolvessa on mukana 40, kolmannessa sukupolvessa 41 ja neljättä sukupolveakin oli mukana yksi. Ilonen on tutkimuksessaan käyttänyt pääosin henkilöiden oikeita etunimiä, mihin haastateltavat ovat antaneet luvan. Aineistolainausten yhteydessä Ilonen mainitsee myös ensimmäisen sukupolven lähtöpaikkakunnan. Useat haastatelluista olisivat olleet valmiit esiintymään koko nimelläänkin, mikä kertoo siitä, että tutkimukseen osallistuminen koettiin myönteiseksi ja arvokkaaksi asiaksi.

Kannakselaisidentiteetti?

Talvisodan ja jatkosodan seurauksina alueluovutuksissa yli 400 000 karjalaista menetti kotinsa ja kotiseutunsa ja he joutuivat lähtemään evakkoon muualle Suomeen.  Vastaanotto uusilla kotiseuduilla vaihteli säälistä ja myötätunnosta suoranaiseen vihamielisyyteen. Myös erilaiset tavat aiheuttivat tuon tuostakin väärinkäsityksiä ja sattumuksia, joskus hauskoja, joskus ikäviä. 

Väestönsiirtojen aikaan karjalaisten oletettiin assimiloituvan nopeasti alueella jo asuvaan väestöön. Todellisuudessa molemmat väestöryhmät omaksuivat asioita toisiltaan. Vaikka karjalaiset menivät naimisiin paikallisten kanssa, jotain karjalaisuudesta on säilynyt sekä evakoilla itsellään että myös monilla heidän jälkeläisillään jopa useammassa sukupolvessa.

Ilonen pitää kannakselaisen identiteetin keskeisinä osina isänmaallista karjalaisuutta, tasa-arvoisuutta, suvaitsevaisuutta, aktiivista kansalaisuutta, yritteliäisyyttä ja yrittäjyyttä. Käytännön identiteettityötä tehdään tietoisella kasvatuksella, perinteitä vaalimalla ja ylläpitämällä identiteetin keskeisiä arvoja. Identiteettityön perustana Ilonen näkee kannakselaisten kokemukset, joita ovat toisaalta rajan tuntumassa eläminen ja toisaalta koko kannakselainen kulttuuriperintö sisältäen myös luonnon ja maiseman sekä ihmiset, suhteet perheeseen, sukulaisiin ja naapureihin.

Karjalaisuuden kuvia

Ilosen haastatteluissa esille nousseita, erityisesti karjalaisiin liittyviksi koettuja asioita on paljon. Sellaisia ovat esimerkiksi sukurakkaus, yhteistyö karjalaisten kesken, huumori, käden taidot, virpominen ja oma ruokaperinne.  

Ruokaperinne nähdään eräänä tärkeimmistä karjalaisen perinteen osa-alueista.  Ilosen haastatelluista yli puolet nimesi ruokaperinteen keskeiseksi osaksi karjalaisuuttaan ja ruokaperinteen siirtäminen sukupolvelta toiselle nähtiin konkreettisena identiteettityönä.  Erityisesti haastateltujen mielessä olivat erilaiset piirakat, joita Kannaksen alueellakin tehtiin hyvin monenlaisia.  Monelle piirakat yhdistyivät muistoissa karjalaiseen isoäitiin, joka saattoi opettaa tyttärien lisäksi myös miniät piirakoiden leipojiksi.

Erityisen tärkeitä ja merkityksellisiä kannakselaisten ja heidän jälkeläistensä kertomuksissa ovat kokemukset Karjalankannaksesta. Ensimmäisen polven kannakselaisia yhdistävä tärkeä kokemus on evakkous. Evakkomatkojen sekä talvi- ja jatkosodan aikaiset kokemukset ovat olleet hyvin vaikuttavia ja mieleenpainuvia, ja Ilosen haastateltavatkin kertoivat niistä yksityiskohtaisesti ja palasivat toistuvasti evakkoajan tapahtumiin. Nimenomaan lähtö ensimmäiselle evakkomatkalle on ollut suuri käänne elämässä. Jatkosodan ajan jälleenrakennuskauden näkivät Ilosen haastattelemat evakot muistoissaan valoisana ja onnellisena aikana, vaikka raunioituneessa maassa monien piti aloittaa lähes tyhjästä.

Karjalaistoiminnassa ovat tärkeitä myös kotiseutumatkoiksi nimitetyt matkat suvun entisille kotipaikoille Karjalankannakselle. Ensimmäiset matkat olivat Kannakselta lähteneiden ”pyhiinvaellusmatkoja” entisille kotiseuduille, mutta nykyään matkat koetaan nimenomaan karjalaisen identiteetin vahvistajina ja osoittajina sekä sukutietouden siirtämisenä uusille sukupolville.  Nuorten osanottajien mukanaoloa matkoilla pidetään erityisen arvokkaana.

Anneli Ilosen väitöskirja on mielenkiintoinen matka entiseen ja nykypäivän karjalaisuuteen. Aineistosta otetut lainaukset murreilmaisuineen tuovat tekstiin haastateltavien oman äänen ja eletyn elämän tunnun. Kuten Ilonen itsekin toteaa, Kannaksen evakkouteen liittyviä tutkimuksia on melko vähän, tutkijoiden mielenkiinto on useammin kohdistunut muualle Karjalaan. Selvää on myös, että tällaista tutkimusta ei enää muutamien vuosien kuluttua voi tehdä. Vaikka luovutettuun Karjalaan liittyviä pitäjä-, kylä- ja sukukirjoja sekä henkilökohtaisia muistelmia on kirjoitettu paljon, kannakselaiselämän muistavien ja evakkomatkan kokeneiden määrä vähenee vuosi vuodelta.

Ilonen ei ole tutkinut – eikä ole tainnut kukaan muukaan tutkia – sellaisia sukuja, joissa karjalaislähtöisyys on kokonaan unohdettu. Ehkä sellaisiakin on, tai ehkä karjalaisuus sisältää niin merkittäviä asioita, että useimpien evakkona lähteneen jälkeläisistä ainakin joku haluaa vielä sukupolvia myöhemmin vaalia karjalaista sukuperintöään.

Kuva: Evakkoja Mäntyharjulla kesäkuussa 1941, kuva Sa-kuva.