Kansa taisteli – herrat kertovat

Aiemmin samalle kustantajalle ihmissusista ja vampyyreistä kirjoittanut Pekka Kilpinen on tarttunut hieman vähemmän värikkääseen joskaan ei vähemmän väkivaltaiseen aiheeseen, 1700-luvun sodankäyntiin ja tarkemmin ottaen Kustaa III:n sotaan vuosina 1788-90. Pyrkimyksenä on ollut valottaa maa- ja merisotaa ruohonjuuritasolta lainauksilla mukana olleiden päiväkirjoista, kirjeistä ja muistelmista. Varsinaista rivimiesten näkökulmaa eivät nämä yksitoista miestä kuitenkaan edusta, kaikki ovat alempaa upseeristoa ja sotapappeja, kuten kirjan lopussa olevista elämäkerroista käy ilmi. Kaikki materiaali on jo ennestään julkaistua, joskin suurimmalta osin ruotsiksi, joten alkuperäislähteiden suomennoksena teos puolustaa paikkaansa.

Kilpinen, Pekka: Valistunutta sodankäyntiä 1788-90 - Sotilaiden kertomuksia Kustaan sodasta. Yliopistopaino, 2003. 225 sivua. ISBN 951-570-541-X.

Aiemmin samalle kustantajalle ihmissusista ja vampyyreistä kirjoittanut Pekka Kilpinen on tarttunut hieman vähemmän värikkääseen joskaan ei vähemmän väkivaltaiseen aiheeseen, 1700-luvun sodankäyntiin ja tarkemmin ottaen Kustaa III:n sotaan vuosina 1788-90. Pyrkimyksenä on ollut valottaa maa- ja merisotaa ruohonjuuritasolta lainauksilla mukana olleiden päiväkirjoista, kirjeistä ja muistelmista. Varsinaista rivimiesten näkökulmaa eivät nämä yksitoista miestä kuitenkaan edusta, kaikki ovat alempaa upseeristoa ja sotapappeja, kuten kirjan lopussa olevista elämäkerroista käy ilmi.

Kaikki materiaali on jo ennestään julkaistua, joskin suurimmalta osin ruotsiksi, joten alkuperäislähteiden suomennoksena teos puolustaa paikkaansa. Voisi uskoa että teosta tullaan lainaamaan ahkerasti vaikkapa paikallishistoriallisilla nettisivuilla, ainahan Turun rykmentin ruotsinmaalaisen upseerin huomautus Savosta Ruotsin Siperiana sen verran jaksaa huvittaa… Kilpinen on ottanut mukaan sekä meri- että maarintaman veteraaneja, ja jälkimmäisen osalta ovat mukana niin Kymenlaakson kuin Savon rintamakin. Myös sotavangeiksi joutuneiden kokemuksia on mukana runsaasti.

Sivun-parin mittaiset katkelmat on järjestetty kronologisesti toistensa lomaan ja jaettu kolmeen lukuun kolmen sotavuoden mukaan. Koska kunkin lainauksen kirjoittaja mainitaan vasta otteen lopussa, tekee tämä lukemisen verraten työlääksi koska kärryillä pysyäkseen on aina vilkaistava mainitut sivu-pari eteenpäin nähdäkseen kuka kulloinkin on äänessä. Tekstit olisi ollut syytä otsikoida paremmin ja mainita kirjoittajan lisäksi ainakin millä rintamalla ollaan ja mieluummin sijainti tarkemminkin. Lisäksi hakemisto kirjoittajan nimen mukaan olisi tehnyt kirjasta lukijaystävällisemmän. Paikallaan olisi ollut myös hieman tarkempi ja päähenkilöiden vaiheita valottava kartta: kirjan lopussa on vain Suomen historian käsikirjasta lainattu sotanäyttämökartta jonka karttaselitekin puuttuu.

Koska kyseessä on valikoima, on se tehty jonkin periaatteen mukaisesti. Saatesanoissaan Kilpinen kertoo hakeneensa vastauksia siihen millaisena pidettiin Ruotsin armeijaa ja sen taistelukykyä, kuinka valistunutta valistuksen ajan sodankäynti todella oli, miten siviilit suhtautuivat sotaan, millaisena pidettiin Suomen kansaa, ja mitä mieltä oltiin venäläisistä sotilaista ja Venäjän kansakunnasta. Kirjan lopussa kirjoittaja arvioi tuloksia, osin lainaten jo kirjassa aiemmin painettua tekstiä.

Kysymystenasettelusta johtuen painopiste asettuu paljolti parin vuosisadan takaisten kansallisten stereotypioiden esittelyyn, eikä lukija paljon ylläty kun käy ilmi miten uljaita omat (ruotsalaiset ja suomalaiset) ovat ja miten kelvottomana vihollinen (venäläiset) näyttäytyy. Siihen nähden ettei kirja sisällä ainuttakaan venäläistä lähdettä eikä pyrkimyksenä näin ollen ole tasapuolisen kuvan antaminen, viivytään Venäjän olojen viheliäisyydessä liiankin kanssa. Tosin on myönnettävä että vastoinkäymisten kohdatessa saivat joskus omatkin kuulla kunniansa, kuten von Döbelnin kiukkuisessa kommentissa suomalaisista jotka ovat "eläimellisempiä ja alttiimpia pakenemaan kuin kukaan muu".

Pohdinnan alaiseksi jää vielä se miten "valistunutta" sodankäynti valistuksen vuosisadalla oikein oli. Kirjassa on toki paljon esimerkkejä päällystöön kuuluvien yli rintamalinjan toisilleen osoittamasta kohteliaisuudesta ja myös siitä miten rintamien jähmettyessä paikoilleen lähelle toisiaan solmittiin enemmän tai vähemmän virallisia aselepoja. Mutta ammattisotilaiden toisilleen osoittama kunnioitus ei kuollut vielä toisessa maailmansodassakaan ja jälkimmäinen ilmiö taas on terveen järjen sanelema ratkaisu joka on ilmennyt kaikkina aikoina vastaavissa tilanteissa. Kilpinen näyttää joutuneen juuri em. kohteliaisuuden lumoihin ja mainitsee siitä vielä esimerkkinä että "englantilaisten komentaja Wellington ja ranskalaisten päällikkö Soult saattoivat toisinaan syödä päivällistä yhdessä" Napoleonin sotiin kuuluvan Iberian niemimaan sotaretken aikana 1800-luvun alussa. Itse en kyennyt varmistamaan moisen tarinan todenperäisyyttä, omien lähteitteni mukaan Wellington ja Soult kyllä tapasivat, mutta vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen.

Valistusajan konfliktit osuivat aristokraattisen tapakulttuurin kukoistuskauteen, mutta niiden myönteiseen imagoon on vaikuttanut myös se että edeltäneen ajan uskonnolliset ja seuranneen ajan nationalistiset ja ideologiset intohimot olivat niille vieraita. Sodat olivat "hallitsijoiden sotia" ja sellainenhan juuri Kustaan sotakin oli, aina nimeään myöten. Armeijat olivat kuitenkin aivan yhtä taipuvaisia ryöstelemään ja raiskaamaan kuin muinakin ajanjaksoina ja varsinkin pahamaineisten vapaajoukkojen sissisota (la petite guerre) Manner-Euroopassa veti vertoja kasakoiden pahimmalle mellastelulle. Kasakat ovat roiston roolissa myös Kilpisen kirjassa, joka tosin jättää mainitsematta ettei ryöstely näiden osalta ollut pelkkää kurittomuutta. Kasakathan eivät saaneet minkäänlaista palkkaa palveluksestaan vaan motivaationa oli juuri sotasaalis jota koottiin turhia kursailematta valtakuntien rajan kummankin puolen.

Koska vanhemman ajan suomalaisesta sotahistoriasta ja siihen liittyvistä teemoista julkaistaan varsin harvoin mitään, myönnän tarttuneeni tähän kirjaan hyvin uteliaana. Loppuvaikutelmaksi vain jäi että perusteellisemmalla ja kunnianhimoisemmalla käsittelyllä (ja periodia ja lähdepohjaa laajentamalla) 1700-luvun ruotsalais-suomalaisesta sotilaskulttuurista olisi saanut paljon enemmänkin irti, vaikkapa siten kuin Christopfer Duffy on tehnyt paljolti samanlaiseen eurooppalaiseen lähdemateriaaliin perustuvassa kirjassaan "The Military Experience in the Age of Reason" (1987).

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *