Suomen toisen maailmansodan aikainen historia on aina ollut myös kansainvälistä suurta yleisöä kiehtova aihe. Konferensseissa vieraileva suomalainen historiantutkija saa kuulla usein ulkomaisilta kollegoiltaan tiedusteluja siitä, mikä olisi lukemisen arvoinen Suomea vuosina 1939–1945 käsittelevä englanninkielinen yleisteos. Toistaiseksi soveliain on ollut professori Olli Vehviläisen lähes kymmenen vuoden takainen poliittiseen ja operaatiohistoriaan painottuva tiivis ja mainio Finland in the Second World War. Vuosikymmenen aikana on kotimaisessa historiantutkimuksessa kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon etenkin viime sotien osalta. Ihmisluovutuksista sekä sotavankien ja internoitujen kohtaloista on järjestetty kansallinen tutkimusprojekti, niin sanottu ”uusi sotahistoria” on tehnyt esiinmarssinsa ja sulautunut nyttemmin osaksi valtavirtaa, ja myös välillä jo hiipunut erillissotaa koskeva väittely on leimahtanut tasaisin väliajoin erityisen kiivaaksi. Tutkimus ja julkinen keskustelu ovat myös muuttuneet aiempaa paljon polarisoituneemmiksi. Vuonna 2011 on suomalaisella sotahistorialla jälleen aivan uudet kasvot, joiden esitteleminen myös kansainväliselle yleisölle on enemmän kuin aiheellista.

Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen toimittama ja alankomaalaisen Brill-tiedekustantamon arvostetussa History of Warfare -sarjassa vastikään julkaistu Finland in World War II -kokoelma täyttää siis tärkeän tehtävän. Teos tarjoaa englanninkieliselle lukijalle yksityiskohtaisen kuvan myös Suomen sotien sosiaalihistoriasta sekä sotien käsittelystä suomalaisessa historiankirjoituksessa ja kulttuurielämässä. Kokoelma siis kietoo perinteisen sodanaikaisen poliittisen ja sotilasoperaatioiden historian sujuvasti yhteen niin sanotun uuden sotahistorian painottamien teemojen kanssa.

Teoksen avaa Ville Kivimäen laatima mainio johdanto, joka tarjoaa englanninkieliselle lukijalle perinpohjaisen, aina vuoteen 2011 ulottuvan katsauksen Suomen talvi- ja jatkosotia käsittelevän historiankirjoituksen historiaan. Kivimäen johdanto tekee myös sen aivan oikean havainnon, ettei suomalainen sotahistorian tutkimus ole enää aikoihin ollut monoliittista tai minkään yhden totuuden hallitsemaa, ja että paljonpuhuttuja ”vaiettuja aiheita” tai ”tabuja” ei tosiasiassa enää ole jäljellä – tai jos onkin, on vaikea sanoa, mitä ne voisivat olla. Toimittajina olleet Kinnunen ja Kivimäki ovat aikoinaan peräänkuuluttaneet Ihminen sodassa -teoksessa yllämainitun uuden sotahistorian esiinmarssia aiemman poliittisen ja sotilaallisen historian rinnalle, mutta tässä teoksessa saa perinteisempi sotahistoria kuitenkin vielä aloittamisen kunnian. Teos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen käsittelee nimenomaan suurpolitiikkaa ja sotilaallisia operaatioita.

Kirjan varsinaisen osuuden aloittavat professori Henrik Meinanderin ja Michael Jonasin artikkelit asettavat totutulla tavalla Suomen sodanaikaiset vaiheet ja liittosuhteen Saksan kanssa laajempiin kansainvälispoliittisiin asiayhteyksiinsä. Etenkin Jonasin teksti ansaitsee tunnustuksen huomautuksestaan, että sodanaikaisen Suomen liian suora esittäminen kolmannen valtakunnan satelliittina – jota muun muassa Henrik Arnstad on ajanut surullisenkuuluisissa pamfleteissaan – merkitsisi jo liian ”radikaalia revisiota”. Moinen kärjistetty tulkinta ei Jonasin mukaan tekisi sota-ajan Suomen monitasoisen poliittisen tilanteen tutkimukselle yhtään sen enempää oikeutta kuin aiempi vihkiytyminen erillissota-teesiin. Teoksen ansioksi voi yleisemminkin laskea irtautumisen turhauttavasta erillissota-kinastelusta, joka toki saa ajoittain käsittelynsä eräissä artikkeleissa. Suomen sotavoimain operatiivista historiaa vuosina 1939-1945 käydyn kolmen sodan aikana esittelee puolestaan entinen sinibaretti Pasi Tuunainen, joka suo huomiota perinteikkääseen sävyyn myös suomalaisten sotilaiden sosiaalisen koheesion arvioinnille, Knut Pippingin klassikon hengessä. Tuunaisen artikkelin sotilassosiologinen osuus toimii luontevana siltana teoksen toiseen osaan, joka käsittelee sodanajan yhteisöllisyyttä ja kulttuuria.

Toisen osion avaa Marianne Junila hyvällä ja selkeällä kuvauksellaan sodanajan kotirintamasta. Osansa saavat niin sensuuri, talouselämä, säännöstely, tanssikielto sekä sodan yleinen vaikutus siviiliväestöön, pommituksia, väestönsiirtoja ja partisaanihyökkäyksiä unohtamatta. Teoksen muiden artikkelien tavoin Junila asettaa Suomen kokemukset onnistuneesti yleiseurooppalaiseen viitekehykseen. Toisen osan eräänlaisen sydämen muodostaa Ville Kivimäen ja Tuomas Teporan laatima pitkä, sisältönsä puolesta ilmeisen vahvasti etenkin Joanna Bourken tuotannosta vaikutteita saanut artikkeli väkivallasta ja yhteiskunnallisesta eheydestä sodanaikaisessa Suomessa. Sankarikuolemaa ja isänmaalle annetun uhrin tematiikkaa, samoin kuin sodasta selviytyneen kansakunnan sisäistä solidaarisuutta laajalti peilaava artikkeli valaisee sotien symbolista merkitystä aiemmin jakautuneen kansakunnan yhdistäjänä. Samalla teksti selkiyttää sotien saavuttamaa merkitystä suomalaiselle kansallistuntoisuudelle, mikä on epäilemättä hyvin hyödyllistä tietoa ulkomaiselle lukijalle. Kokoelman ehdottomasti hallituimmat ja huolellisimmat tekstit ovat lähtöisin Sonja Hagelstamin ja Helene Laurentin kynistä, ja molemmat edustavat vahvalla otteella toteutettua historiankirjoitusta. Artikkelit seuraavat kirjassa toisiaan, mutta ne kuuluvat teoksen sisällä eri osiin; Hagelstamin teksti päättää kulttuuria ja yhteisöllisyyttä peilaavan osuuden, siinä missä Laurentin kirjoitus aloittaa välittömästi seuraavan sota-ajan aatemaailmaa ja käytäntöjä käsittelevän kolmannen osan. Sisältönsä puolesta artikkelit liikkuvat myös eri tasoilla, Hagelstamin paneutuessa sodan pyörteissä eläneiden yksittäisten ihmisten tunnemaisemaan ja Laurentin valaistessa kansallisen tason rakenteellisia tapahtumia.

Sodanaikaisten avioparien ja perheenjäsenten kirjeenvaihtoa jo Ihminen sodassa -teoksessa käsitellyt Sonja Hagelstam palaa samaan aiheeseen myös tähän kirjaan laatimassaan artikkelissa. Hagelstamin valitsema teema täydentää muuten varsin rakenteellisella tasolla liikkuvaa teosta valottamalla historiaa ensisijaisesti yksilön perspektiivistä. Hagelstam syväluotaa taidokkaalla, ammattimaisella ja kiehtovalla otteella viiden suomalaisen sotilaan kirjeenvaihtoa. Miesten kirjeenvaihto läheistensä kanssa on artikkelissa huolellisesti taustoitettu, unohtamatta sotilaiden siviilisäädyn ja kirjavan sosiaalisen taustan merkitystä. Sotilaiden vanhempien, puolisoiden ja muiden omaisten kirjeiden arvioinnissa keskiöön nousevat perhekäsitys ja sukupuolisopimus sota-ajan yhteiskunnassa. Hagelstam on käsitellyt kirjeenvaihdon monitahoista luonnetta läheisyyden ylläpitäjänä etäisyyden keskellä hyvin korkeatasoisesti ja sitonut kotimaisen alkuperäisaineiston käsittelyn lujasti kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden yhteyteen. Artikkelia voikin pitää eräänä parhaista ja uraauurtavimmista Suomen sotahistoriaa käsittelevistä teksteistä mitä on englanniksi julkaistu.

Lääketieteen ammattilaisena ja historiantutkijana on Helene Laurent onnistunut esittämään erinomaisen tyhjentävän kuvauksen Suomen sodanaikaisesta kansanterveydestä ja sota-ajan sosiaalipolitiikasta. Osansa saavat niin kansalaisjärjestöjen toiminta, ravitsemus- ja tautitilanne, sotalapset, mielenterveyspotilaiden korkea kuolleisuus sekä perhepolitiikka. Laurentin synteesinomainen kuvaus tekee selkeän läpileikkauksen sodanaikaisista kokemuksista, esittäen nämä ensi esimerkkinä Suomen valtion kyvystä toteuttaa sittemmin 1960-luvulla syntyneen hyvinvointiyhteiskunnan tehtäviin kuuluneita sosiaalisia projekteja. Kaikista kirjan artikkeleista juuri Laurentin teksti pureutuu selkeimmin sodan olemukseen yhteiskunnassa vielä pitkään aseiden vaikenemisen jälkeenkin näkyneenä ilmiönä. Tyylillisestikin hyvin kirjoitettu artikkeli myös huomioi, ettei sota-ajan kokemusten ja sotienjälkeisen hyvinvointivaltion välillä suinkaan vallinnut täysin välitöntä jatkumoa. Monet sotienjälkeisessä Euroopassa toteutetut ja nyttemmin itsestään selvinä pidetyt sosiaaliset uudistukset saapuivat Suomeen kansainvälisessä vertailussa varsin myöhään.

Sota-ajan ideologioita ja niiden toteuttamista käsittelevä osa sisältää myös Oula Silvennoisen ja Tenho Pimiän artikkelit, jotka pohjaavat molempien aiempiin väitöskirjoihin. Silvennoisen teksti on osin tuttua hänen Salaiset aseveljet -teokseensa tutustuneille, ja artikkeli läpikäy tunnontarkasti neuvostosotavankien ja internoitujen neuvostosiviilien kohtelun Suomen sotalaitoksen ja valtion huostassa. Yleisotteeltaan maltillinen ja tarkastelussaan hyvin tasapuolinen artikkeli nostaa alaviitteissään esille myös muut tuoreimmat aihetta käsittelevät suomalaiset tutkimukset. Artikkeli tekee tutkimuskohteelleen kaikin tavoin oikeutta, ja Silvennoisen huomioihin siitä, miten Suomen tarkkuus kansainvälisten sopimusten hengen ja kirjaimen noudattamisessa riippui vuosina 1941-1944 paljolti sotaonnesta, on helppo yhtyä. Siinä, missä Silvennoinen käsittelee käytäntöjä, puuttuu etnologi Tenho Pimiä voimakkaammin niiden taustalla olleisiin aatteisiin. Pimiä valaisee osuudessaan sotia edeltäneen ajan akateemista kiinnostusta Itä-Karjalaan sekä sodan aikana kehkeytyneitä pohdiskeluja tulevan Suur-Suomen omasta ”elintilasta” ja ”idänkysymyksestä”. Aiemman Tähtäin idässä -väitöskirjansa pohjalta Pimiä keskittyy sota-ajan kulttuuriseen ja kansatieteelliseen työhön miehitetyssä Itä-Karjalassa. Varsinkin loppukappaleessaan hyvin väkevästi kirjoitettu artikkeli on paitsi kattava tiivistelmä sodanaikaisen heimoaatteen taustoista ja toteuttamisesta, myös tunnustus aikakauden kansanperinteen kerääjille ja näiden ponnisteluille.

Teoksen viimeinen osuus, ”Wars of Memory”, käsittelee sotienjälkeisen kauden historiakiistoja ja kulttuurikamppailuja. Kyseessä on kenties kirjan eniten huomiota kiinnittävä osuus, sillä sotienjälkeisen ajan usein vahvoja poliittisia intohimoja herättäneen keskustelun käsittely tutkimuksen keinoin on haasteellinen tehtävä. Markku Jokisipilän ja Tiina Kinnusen laatima suomalaista sodan muistamisen kulttuuria käsittelevä artikkeli onnistuu tässä hyvin. Teksti esittää luontevasti sekä vailla polemisointia sotien muistoon Suomessa vuosikymmenten saatossa liittyneet vanhaisänmaalliset, kriittiset ja uuspatrioottiset tulkinnat. Hienoisena liioitteluna voinee ehkä pitää aiemmin Ihminen sodassa -teokseen osallistuneen Sirpa Kähkösen mainitsemista peräti ”eräänä harvoista akatemian ulkopuolisista poikkeavista äänistä, joka on rikkonut hallitsevan muistamisen konsensuksen” Suomen ja Saksan liittosuhdetta koskien. Vastaavia ääniä on toki ollut monia muitakin, viimeisimpänä esimerkkinä Kähkösen tavoin Finlandia-ehdokkaaksi kohonnut Jenni Linturi; lisäksi asiaa voi lähestyä myös siitä näkökulmasta, että Kähkönen on eräs niitä harvoja, jotka ovat kokeneet aiheen syystä tai toisesta erityisen tärkeäksi. Luvussa olisi voinut muutenkin tarkastella syvällisemmin myös sitä osin pasifistisesti painottunutta vastareaktiota, joka 1990-luvulta asti on elänyt omanlaisena ilmiönään Kinnusen ja Jokisipilän toki erinomaisen tasokkaasti käsittelemän ja purkaman ”uuspatrioottisen paradigman” rinnalla. Osion toisena lukuna oleva Outi Fingerroosin artikkeli puolestaan pureutuu menetetyn Karjalan merkitykseen suomalaiselle muistamisen politiikalle. Fingerroos tarjoaa englanninkieliselle lukijalle hyödyllisen ja tyhjentävän selostuksen luovutetun Karjalan asemasta kulttuurissamme. Karjalan Liiton tilaisuuksissa itsekin puhujana vieraillut Fingerroos ei myöskään arkaile käsitellä Karjala-keskustelun uutta vaihetta 1990-luvulta alkaen, uusine pyhiinvaellusmatkoineen sekä Veikko Saksin luotsaamine radikaaleine Pro Karelia -yhdistyksineen.

Viimeisen luvun on kirjoittanut Antero Holmila, ja kaikista artikkeleista se herättää ristiriitaisimpia tuntemuksia. Vuotta aiemmin ilmestyneen Holokausti -teoksensa hengessä Holmila pureutuu juutalaisten joukkomurhan käsittelyyn suomalaisessa kollektiivisessa muistissa, ja tuloksena on paikoin kärkevä kirjoitus. Tämä ei ole suinkaan haitaksi, sillä iskut osuvat useimmiten maaliinsa. Etenkin käsitellessään Sampo Ahdon vanhoja arvosteluja Polttouhrit -televisiosarjasta on Holmilan purevuus varsin aiheellista. Muutamat artikkelissa tehdyt arviot olisivat kuitenkin kaivanneet parempaa taustoitusta, esimerkiksi maininta, miten Anne Frankin kohtaloita kuvannut Nuoren tytön päiväkirja olisi ”jäänyt Suomessa huomiotta”, ja miten jopa teoksen myöhemmän elokuvaversion kohdalla ”on kyseenalaista, lisäsikö se tietoisuutta juutalaisten joukkotuhosta Suomessa”. Mainittu teoshan esitettiin Suomessa aikoinaan jopa luettuna radiossa. Moite siitä, että Mauno Jokipiin Panttipataljoona olisi ”totalisoivasti” peräti ”vihjannut sisältävänsä kaiken, mitä suomalaisesta SS-pataljoonasta pitää tietää”, vaikuttaa niin ikään hieman kohtuuttomalta. Jokipiin teoksen vuoden 2000 laitoshan sisälsi loppulauseen, missä esitettiin pohdiskeluja tutkimuksen edistymisestä myös tulevaisuudessa. Holmilan kritiikki Jokipiin tapaan soveltaa Lappi-Seppälän muistelmia toki on sinänsä perusteltua.

Mainitessaan, miten kalenteriin liitetty vainojen uhrien muistopäivä on tämän päivän Suomelle vain keino väistää keskustelu nykyisistä ihmisoikeusloukkauksista, siirtyy Holmila miltei poliittisen pamfletin tasolle. Teksti on toki sellaisenaan tuttua jo Holokausti -teoksesta, ja periaatteessa kysymystä voi pitää käsittelyn arvoisena. Haittapuoli on kuitenkin epäsuorasti tehty kömpelö rinnastus vuonna 1942 luovutettujen juutalaispakolaisten ja oman aikamme irakilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijain käännytysten välillä. Vahvemman vertauksen onnistui Holmila tekemään Holokausti -teoksessaan, osoittaessaan kontrastin juutalaisten joukkomurhan virallisten muistotilaisuuksien ja Ruandan sekä Darfurin aktuaalimpia kansanmurhia kohtaan vallinneen piittaamattomuuden välillä. Tässä kohdassa provosoivuus räiskähtää ehkä liialliseksi, mutta muuten voi Holmilan artikkelia pitää ansiokkaana ja sujuvana läpileikkauksena juutalaisten joukkotuhon käsittelystä suomalaisessa historiankirjoituksessa, kulttuurielämässä ja julkisessa keskustelussa.

Kokonaisuudessaan teos on ehyt läpileikkaus kotimaisen toista maailmansotaa käsittelevän historiankirjoituksen tämänhetkisestä valtavirrasta. Toimitukselle voi antaa hyvän arvosanan järkiperäisesti toteutetusta jäsentelystä, jossa kokoelman eri artikkelit kiinnittyvät toisiinsa saumattomasti. Temaattinen polveilu on sulavaa ja tekstit täydentävät ilahduttavalla tavalla toisiaan. Teoksen amerikanenglanti on miellyttävää luettavaa, vaikkakin oikolukijalta on näemmä jäänyt muutama alaviitteissä ollut painovirhe huomiotta. Kuvitus on niin ikään upeasti ja onnistuneesti valittu, ja useasti nähtyjen kotirintamalta ja sodasta otettujen valokuvien rinnalle on onnistuttu valitsemaan myös muutamia harvemmin julkaistuja otoksia. Suomalaisella lukijalla on hyvä syy olla teokseen erittäin tyytyväinen, ja kansainvälistä tutkijayhteisöä kirja tulee epäilemättä palvelemaan kaikin puolin. Toivon mukaan teos julkaistaan aikanaan myös edullisempana versiona pehmeäkantisessa muodossa, niin myös laajempi englanninkielinen asianharrastajien ja kiinnostuneiden lukijain joukko voi tutustua kotimaamme sodanaikaisiin vaiheisiin. Kansainvälisen yhteisymmärryksen saavuttamisen eräs perusvaatimus on toisten kansakuntain historian ja menneisyyden ymmärtäminen, ja nimenomaan pienelle kansakunnalle on erityisen tärkeää saada tarinansa kerrotuksi suurilla areenoilla.