Kansalaisuutta käsittelevä tutkimusalue (Citizenship Studies)on kasvanut huomattavasti viimeksi kuluneiden 10–15 vuoden aikana. Globaalit muuttoliikkeet, poliittisissa järjestelmissä tapahtuneet muutokset ja erilaiset ylikansalliset ja ylirajaiset prosessit ovat tuoneet muutoksia kansalaisuuden määrittelyyn. Näiden seurauksena käsite on noussut monella tieteenalalla uudenlaisen tarkastelun keskiöön. Teoreettista kirjallisuutta ilmestyy koko ajan lisää, mutta empiiriset tutkimukset ovat toistaiseksi vähäisempiä, kuten monet tutkijat ovat huomauttaneet. Pohjoismaiden osalta Olaf Aagedalin toimittama kirja paikkaa aukkoa tuomalla uudet seremonialliset juhlat vertailevan tutkimuksen kohteeksi.

Mitkä ihmeen kansalaisuusjuhlat?

Kansalaisuusjuhlat ovat sekä vanha että uusi ilmiö. Vanhastaan niitä on järjestetty suurissa siirtolaismaissa, kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa, joissa juhla uskollisuudenvaloineen on pakollinen kaikille uusille kansalaisille. Muuttajasta tulee uuden asuinmaansa kansalainen sinä päivänä, kun hän osallistuu seremoniaan, vannoo uskollisuudenvalan ja ottaa vastaan kansalaisuustodistuksen.  Tämä on kansalaistumisprosessin muodollinen ja juridinen päätös. Iso-Britanniassa alettiin järjestää vastaavanlaisia pakollisia seremonioita vuonna 2004.

Pohjoismaissa juhlat ovat vapaaehtoisia. Sen sijaan että kansalaisuuden saaneelle henkilölle lähetettäisiin vain postitse asiaan liittyvä todistus, saa hän kutsun juhlaan, jossa uudet kansalaiset toivotetaan tervetulleiksi. Juhlien perusajatus – symbolinen ja rituaalinen seremonia ja tervetulleeksi toivottaminen – on kaikissa maissa samanlainen, mutta niiden järjestämisessä on yllättävän suuria kansallisia eroja. Osallistumisprosentti on kaikissa Pohjoismaissa melko alhainen, sillä keskimäärin vain noin 20 prosenttia kutsutuista osallistuu juhliin.

Pohjoismainen kirja

Statsborgarseremoniar i Skandinavia -kirjan on toimittanut norjalainen kulttuurisosiologian professori Olaf Aagedal. Hän alkoi tutkia Norjassa järjestettäviä juhlia heti niiden alkuvaiheessa vuonna 2007 ja sai tukea hankkeelleen Oslon yliopistossa tuolloin meneillään olleesta kulttuurisen monimuotoisuuden tutkimusohjelmasta (Kulturell kompleksitet i det nye Norge, CULCOM). Tutkimusohjelman puitteissa järjestettiin myös skandinaavisia kansalaisuusjuhlia käsitellyt konferenssi, jonka esitelmät on muokattu käsillä olevaan kirjaan. Kukin esitelmöitsijä kirjoittaa omalla kielellään: tanskaksi, ruotsiksi ja norjaksi – mukana ovat itse asiassa molemmat norjan kirjakielet bokmål ja nynorsk. Pieni kirja on siis osaltaan myös esimerkki pohjoismaisesta kielikentästä ja yhteistyöstä. 

Kirjassa on kuusi lukua. Johdannossa tanskalainen etnologi Tine Damsholt ja Olaf Aagedal esittelevät vertailevan tutkimisen merkitystä. Toisessa luvussa norjalainen sosiologi Grete Brochmann tarkastelee kansalaisuuslainsäädännön, maahanmuuttopolitiikan ja kansalaisuusjuhlien välistä suhdetta. Kolmannessa luvussa Tine Damsholt vertailee Australian, Iso-Britannian ja Tanskan juhlia. Neljännessä luvussa Nordiska Museetin intendentti Cecilia Hammarlund-Larsson luo katsauksen Ruotsissa järjestettäviin kansalaisuusjuhliin. Lopuksi siirrytään Norjaan. Olaf Aagedal esittelee tapaustutkimuksena yhdessä läänissä järjestetyn kansalaisuusjuhlan. Viimeisessä luvussa sosiologit Anniken Hagelund ja Kaja Reegård sekä valtiotietelijä Hanne Cecilia Kavli esittelevät tutkimustaan, joka käsittelee Norjan kansalaisuuden saaneiden maahanmuuttajien näkemyksiä kansalaisuusjuhlista.

Kansalaisuuden muuttuva merkitys

Kansalaisuuden merkitystä voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Juridisena asemana siihen liittyvät yksilön ja valtion väliset oikeudet ja velvollisuudet. Lisäksi sitä voidaan tarkastella myös yksilön poliittisena, sosiaalisena ja taloudellisena toimintana yhteiskunnassa. Kansalaisuus on myös identifioitumista ja siihen liittyvää lojaalisuuden ja kuulumisen tunnetta. Juhlat liittyvät ennen kaikkea tähän näkökulmaan, sillä yksi niiden tehtävistä on vahvistaa uusien kansalaisten identifioitumista ja integroitumista yhteiskuntaansa.  

Kansalaisuuden käsite näyttää olevan myllerryksessä, ja siihen liittyvä lainsäädäntö on muuttunut viime vuosina monessa maassa. Kansalaisuuden myöntämisen kriteerit vaihtelevat valtioittain, ja niissä on myös vastakkaisia tendenssejä. Yhtäältä maahanmuuttoa halutaan helpottaa ja lisätä esimerkiksi työvoimapoliittisista syistä, ja toisaalta ei-toivottua maahanmuuttoa pyritään estämään. Muutamat maat ovat höllentäneet kansalaisuuden saamisen ehtojaan, muutamat puolestaan tiukentaneet. Lisäksi kysymykset kaksois- ja monikansalaisuudesta ovat nousseet ajankohtaisiksi monessa valtiossa. 

Kansalaisuuden (citizenship) käsitteen ohella tunnetaan myös denizenship-käsite, millä tarkoitetaan maassa pysyvästi asuvia ulkomaalaistaustaisia henkilöitä, jotka eivät ole ottaneet tai saaneet perinteistä valtion kansalaisuutta. Heille pysyvä oleskelulupa takaa lähes samat oikeudet kuin varsinaisilla kansalaisilla. Usein vain eduskuntavaalien äänestysoikeuden ja asuinmaan passin puuttuminen ovat ainoat erot. Koska denizenship-asema tuo maahanmuuttajataustaiselle asukkaalle lähes kansalaisuuteen verrattavat oikeudet, on kansalaisuuden merkityksen katsottu vähentyneen.

Niinpä tutkijat kysyvätkin miksi maahanmuuttajien saamaa kansalaisuutta on alettu juhlia nyt, jos sen merkitys todellisuudessa on vähentynyt? Innostuttiinko asiasta vaiheessa, jolloin juhlimisen syitä on vähemmän kuin aikaisemmin? Vai onko kansalaisuudella tai juhlilla kukaties sittenkin jokin uusi merkitys?

Kirjan tutkijat kertovat suhtautuneensa skeptisesti kansalaisuusjuhliin kuullessaan niistä ensimmäisen kerran. Epäluuloisuuteen liittyivät heidän omat ennakkoajatuksensa juhlan luonteesta.  Tutkimustensa myötä, osallistuttuaan juhliin ja haastateltuaan niihin osallistuneita maahanmuuttajia, he ovat tarkistaneet mielipidettään. Kansalaisuuden saamisella ja siihen liittyvällä juhlalla näyttää kuitenkin olevan merkitystä monille uusille asukkaille. Monitahoista kysymystä pohditaan tässä kirjassa eri näkökulmista.

Konstruoitu rituaali ja siirtymäriitti

Kirjan lukujen taustalla kulkee punaisena lankana kansainvälinen keskustelu kansalaisuuden määrittelystä, lainsäädännön muutoksista ja maahanmuuttopolitiikasta. Kirjan laajinta sisältöä ovat monimuotoiset kuvaukset eri maissa järjestetyistä kansalaisuusjuhlista: kuka järjesti juhlat, missä ja milloin, keitä oli paikalla, minkälaisia puheita pidettiin ja minkälaista musiikkia esitettiin, mitä syötiin ja juotiin, annettiinko lahjoja tai muistoesineitä, korostettiinko kansallisia symboleita, ja jos, niin mitä ne olivat, liehuivatko liput tai viirit, vannottiinko uskollisuudenvala, minkälaisen virallisen kansalaisuustodistuksen osallistujat saivat ja niin edelleen. Lukijan eteen avautuu kavalkadi erilaisista tavoista järjestää kansalaisuusjuhla. Entä miten tätä kaikkea voidaan analysoida?

Kansalaisuudesta toiseen siirtymistä voidaan tarkastella van gennepiläisittäin siirtymäriittinä; kyseessä on yksilön siirtyminen asemasta toiseen. Kansalaisuusjuhla on näin ollen uusi, konstruoitu siirtymäriitti, johon liittyy symbolisia seremonioita. Niiden luominen ei aina ole helppoa, kuten Aagedal uskontososiologina huomauttaa. On tehtävä valintoja.

Uuden ”perinteen” ja ”rituaalin” tietoinen luominen on kiinnostava kohde kulttuurin- ja perinteentutkijoille. Kyseessä on ”keksitty traditio” (invented tradition), minkä käsitteen Eric Hobsbawm teki tunnetuksi pari vuosikymmentä sitten.  Kirjoittajat pohdiskelevatkin niin sanottujen vakiintuneiden traditioiden ja rituaalien sekä uusien konstruktioiden välisiä eroja. ”Uuden rituaalin on tunnuttava raikkaalta ja innostavalta” ovat esimerkiksi ruotsalaisen juhlan järjestäjät todenneet ohjelmasuunnitelmassaan. On kiinnostava katsoa minkälaisia osia ”keksittyyn traditioon” yhdistetään, kun sitä konstruoidaan kulttuurisen moninaisuuden keskellä. Juhlien etnografiset kuvaukset ovat tässä keskeistä aineistoa.  

Pohjoismaissa kansalaisuusjuhlia on laajimmin tutkinut Tine Damsholt, joka on julkaissut useita artikkeleita eri kirjoissa ja monissa etnologisissa tiedelehdissä.  Hän on tarkastellut juhlia monin tavoin, esimerkiksi niiden äänimaisemaa ja materiaalista puolta. Hänelle juhlat ovat myös performansseja, joilla on oma koreografiansa.

Damsholt ja Aagedal ehdottavat kansalaisuusjuhlien tutkimiseen neljää näkökulmaa: mikä on niiden tarkoitus (intentio), miten ne on järjestetty (produktio), miten ne otetaan vastaan (reseptio) ja mikä on niiden merkitys (funktio). Tässä kirjassa sivutaan kaikkia näkökulmia, mutta pääpaino on produktiolla eli sillä, miten juhlat on järjestetty ja toteutettu eri maissa. Tätä on tutkittu eniten. Toistaiseksi on vähemmän tutkittu juhlien merkitystä osallistujille tai niille kutsutuille, jotka eivät syystä tai toisesta osallistu juhlaan. Kirjan viimeinen luku käsittelee tätä aihetta. Juhlien vapaaehtoisuus tai pakollisuus vaikuttaa myös niiden vastaanottoon ja merkitykseen.    

Joitakin juhlien erityispiirteitä

Eri maissa juhlat saavat paikallisen leimansa kyseisen maan erityispiirteiden mukaisesti. Otan seuraavaksi muutamia yksittäisiä esimerkkejä.

Norjalaiset tekivät päätöksen kansalaisuusjuhlista uuden ulkomaalaislain yhteydessä vuonna 2006. Juhlien järjestäminen aloitettiin kaikissa lääneissä seuraavana vuonna. Juhla sinänsä on vapaaehtoinen kuten naapurimaissakin, mutta siinä on yksi erilainen piirre; kaikki osallistujat vannovat uskollisuudenvalan Norjalle. Valan liittäminen juhlaan aiheutti aikanaan keskustelumyrskyn Norjassa.  Grete Brochmann valottaa omassa artikkelissaan juhlien järjestämisestä käytyä poliittista keskustelua ja päätöksentekoa. Norjalainen erityispiirre on myös se, että juhlia järjestävät läänit eivätkä kunnat. Tämä on yksi osoitus norjalaisten vahvasta väliportaan hallinnosta, jota he mielellään korostavat. Maaherrat vastaavat juhlista, joihin on annettu ohjeet valtakunnallisesta integraatio- ja moninaisuusdirektoraatista (Integrerings- og mangfoldsdirektoratet, IMDi). Kyseisen viraston verkkosivuilla on paljon juhlaan liittyvää materiaalia niin järjestäjille kuin osallistujille.

Tukholma ja pari muuta kaupunkia ovat Ruotsissa järjestäneet tervetuliaisjuhlia uusille kansalaisille 1990-luvun alusta lähtien. Kiinnostus on lisääntynyt muissakin kunnissa, ja vuonna 2006 hallitus kehotti kaikkia kuntia järjestämään uusille kansalaisilleen vastaavan seremonian. Tällä hetkellä noin 40 prosenttia kunnista järjestää juhlan useimmiten kansallispäivän yhteydessä.  Cecilia Hammarlund-Larsson selvittää artikkelissaan miten Ruotsin kansallispäivän vietto vakiinnutettiin 1980-luvun alussa kesäkuun 6. päiväksi, ja miten uusille kansalaisille tarkoitettu seremonia yhdistettiin samaan juhlaan viime vuosikymmenellä. Tarkoituksena on saada sekä vanhat että uudet kansalaiset yhteiseen juhlaan. ”Tämä on Ruotsi, ja yhdessä muodostamme kansakunnan.”  

Kööpenhaminan kaupunki järjesti uusille kansalaisille oman tervetuliaisseremoniansa ensimmäistä kertaa vuonna 2003. Ensimmäinen maanlaajuinen kansalaisuusjuhla järjestettiin parlamenttitalossa Kööpenhaminassa keväällä 2006. Artikkelissaan Tine Damsholt analysoi muun muassa juhlassa pidettyjä puheita, joiden painopiste oli demokratiassa, perustuslaissa, oikeuksissa ja sananvapaudessa. Sananvapauden merkitys korostui, sillä Muhammad-pilapiirrosjupakka oli meneillään tuona keväänä. ”Erilaisista kulttuurisista taustoista huolimatta olemme kaikki tanskalaisia”, oli puheiden viestinä. Juhlapuheissa Tanska vaikutti maahanmuuttajiin suopeasti suhtautuvalta maalta, totesivat myös monet läsnäolijat, vaikka todellisuudessa asenteet ovat viime vuosina tiukentuneet huomattavasti, kuten Damsholt huomauttaa. 

Damsholt on osallistunut myös australialaisiin kansalaisjuhliin. Niissä korostettiin voimakkaasti sitä, että kyseessä on siirtolaisista ja heidän jälkeläisistään koostuva kansakunta. Samassa juhlassa osoitettiin huomiota myös Australian alkuperäiskansalle eli aboriginaaleille. Heidän oma lippunsa oli esillä, ja ohjelmanumeroiden joukossa nähtiin myös aboriginaalien tanssiesitys. Kiinnostavin yksityiskohta lienee kuitenkin se, että juhlapuhuja otti esiin alkuperäiskansan aikaisemmin kokeman huonon kohtelun, joka ehkä jossain määrin jatkuu vieläkin, ja esitti heille sen vuoksi anteeksipyynnön. Tämä on jälleen yksi esimerkki tällä hetkellä kautta maailman suosiossa olevista historiallisista ja poliittisista anteeksipyynnöistä.

Kansalaisuuden ja juhlien merkityksestä

Anniken Hagelund, Kaja Reegård ja Hanne Cecilia Kavli ovat haastatelleet Norjan kansalaisuuden saaneita maahanmuuttajia tutkimuksessaan. Siihen, miten haastateltavat suhtautuivat uuteen kansalaisuuteensa ja minkä merkityksen he sille antoivat, vaikutti myös heidän taustansa. Esimerkiksi sota- ja kriisialueilta lähteneet henkilöt olivat huojentuneita saadessaan kansalaisuuden myötä varmuuden siitä, että voivat jäädä maahan pysyvästi. Tämä lisäsi turvallisuuden tunnetta ja antoi mahdollisuuden suunnitella tulevaisuutta pitemmällä tähtäimellä. Heille kansalaisuus oli tärkeä ja voimakkaitakin tunteita herättävä asia. Toisille taas kansalaisuuden vaihtaminen oli lähinnä käytännön juttu; ennen kaikkea Norjan passilla matkustamista pidettiin helpompana. 

Haastateltavien suhtautuminen kansalaisuusjuhlaan vaihteli innostuneisuudesta laimeampaan kiinnostukseen ja välinpitämättömyyteen. Avoimen kielteisesti suhtautuvia ei ollut, tai he eivät ainakaan ilmaisseet sitä. Juhliin osallistuneista osa piti seremoniaa tärkeänä sen tunnepitoisen juhlavuuden takia. Toiset taas osallistuivat lähinnä uteliaisuudesta, sillä heitä kiinnosti nähdä, minkälaisen tapahtuman isäntäväki oli järjestänyt. Juhliin osallistumattomuuden syyksi haastateltavat esittivät muun muassa käytännön esteitä, vaikka perusasennoituminen olikin myönteinen. Toiset taas sanoivat juhlan olevan itselleen tarpeeton, joten osallistuminen ei kiinnostanut.

Kaiken kaikkiaan osallistuminen vapaaehtoiseen juhlaan on melko vähäistä kaikissa Pohjoismaissa, sillä keskimäärin 20 prosenttia kutsutuista osallistuu juhliin.

Kansalaisuuden myöntämistä on tiukennettu monessa maassa muun muassa kiristämällä kielitaitovaatimuksia ja pidentämällä vaadittua maassa asumisaikaa. Lisäksi monessa maassa on viime vuosina otettu käyttöön niin sanotut kansalaisuustestit, joiden läpäiseminen on edellytyksenä kansalaisuuden saamiselle. Ne edellyttävät kulttuurista osaamista, sillä niissä on hyvinkin yksityiskohtaisia kysymyksiä maan historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta. Testien tarkoituksenmukaisuus on myös herättänyt kriittistä keskustelua. Niiden taustalla on ajatus siitä, että kielitaito ja kulttuuriset sekä yhteiskunnalliset tiedot automaattisesti lisäisivät maahanmuuttajien yhteenkuuluvuuden tunnetta uuteen asuinmaahansa. Näin ollen sekä testit että juhlat kuuluvat osaltaan samaan ”integraatiopakettiin”, kuten tutkijat huomauttavat.

Kansalaisuusjuhlia voi pitää yhtenä yrityksenä kohdata monikulttuurisuuden aiheuttamia haasteita alkaneella vuosituhannella. Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on monissa eurooppalaisissa maissa herännyt keskustelu ja kritiikki niin sanottua monikulttuurisuusideologiaa kohtaan. Kulttuurisen erilaisuuden korostamisen on katsottu kääntyneen tavallaan itseään vastaan; se voi myös lisätä marginalisoitumista ja luoda rinnakkaisyhteiskuntia. Tästä syystä on alettu peräänkuuluttaa yhteisiä arvoja. Kulttuurisesti ja etnisesti moninaisessa yhteiskunnassa kansalaisuutta voidaan pitää kaikkia yhdistävänä tekijänä ja samalla yhteiskuntaa koossa pitävänä kittinä tai liimana – nämä ovat tässä yhteydessä käytettyjä vertauksia.

Aagedalin ja kumppaneiden kirja osoittaa, etteivät seremonialliset kansalaisuusjuhlat sinänsä lisää tai helpota integroitumista, mutta niillä voi olla oma pieni merkityksensä yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisessä joissakin tapauksissa. Kokevatko uudet kansalaiset itsensä tasavertaisiksi yhteiskunnan jäseniksi ratkaistaan kuitenkin muualla, ennen kaikkea koulutus- ja opiskelupaikoissa sekä asunto- ja työmarkkinoilla.

Kirja osoittaa myös kansallisen identiteetin käsitteen olevan liikkeessä. Kaikkien pohjoismaisten kansalaisuusjuhlien yhteydessä kysytään, miten ruotsalaisuuden, tanskalaisuuden ja norjalaisuuden käsitteitä lavennettaisiin niin, että uudet kansalaiset voisivat todella kokea mahtuvansa mukaan. Tämä on ajankohtainen kysymys muissakin maissa.

Lopuksi

Pienet moitteet on annettava hieman keskeneräiseksi jääneestä toimitustyöstä. Lähes jokaisen luvun kirjallisuusluettelossa on joitakin puutteita tai virheitä, ja muutamista luetteloista puuttuu useita tekstiin merkittyjä teoksia. Kokonaisuutena Statsborgarseremoniar i Skandinavia -kirja ansaitsee kuitenkin kiitoksensa. Pieni kirja avaa aihepiiristä kiinnostuneelle lukijalle laveita näköaloja ajankohtaisiin kysymyksiin.