Kansallisen projektin analyysia: kirjakielen kehitysvaiheita Suomessa 1800 -luvulla

Koneen Säätiön rahoittaman Suomen kirjakielen kehitys ja vakiintuminen 1800 -luvulla - tutkimushankkeen julkaisua Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800 -luvulla (SKST 979, 2004) voi epäilyksettä suositella kaikille kansallisuusaatteen ja kielen kehityksestä kiinnostuneille. Kirja koostuu artikkeleista, jotka valottavat suomen kirjakielen kehitystä useiden eri tieteenalojen näkökulmista: tieteen- ja teknologianhistorian, kirjahistorian, suomen kielen variaation sekä historian ja kieliopin, käännöstieteen sekä nimistöntutkimuksen näkökulmista. Lopputulos on keskusteleva ja hedelmällinen.

Huumo Katja, Laitinen Lea, Paloposki Outi: Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800 -luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. 380 sivua. ISBN 951-746-601-3.

Koneen Säätiön rahoittaman Suomen kirjakielen kehitys ja vakiintuminen 1800 -luvulla – tutkimushankkeen julkaisua Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800 -luvulla (SKST 979, 2004) voi epäilyksettä suositella kaikille kansallisuusaatteen ja kielen kehityksestä kiinnostuneille. Kirja koostuu artikkeleista, jotka valottavat suomen kirjakielen kehitystä useiden eri tieteenalojen näkökulmista: tieteen- ja teknologianhistorian, kirjahistorian, suomen kielen variaation sekä historian ja kieliopin, käännöstieteen sekä nimistöntutkimuksen näkökulmista. Lopputulos on keskusteleva ja hedelmällinen. Mikäli mahdollista, teosta kannattaa lukea (ainakin osittain) rinnakkain prof. Irma Sulkusen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa koskevan tutkimuksen kanssa, sillä aiheet liittyvät osaksi toisiinsa ja teokset täydentävät toisiaan.

Koska olen historiantutkija, luin tietysti artikkeleita historiantutkimuksen näkökannalta. On kiittäen todettava, että kaikki artikkelit aukenivat kielitieteeseen ja kielentutkimukseen perehtymättömällekin vaivatta ja kaikki artikkelit sisälsivät historiantutkijaa kiinnostavaa tietoa. Hämmästyttävää oli havaita, miten epäyhtenäinen ja riitainenkin prosessi suomen kirjakielen luominen oli ja miten tiiviisti se liittyi kansakunnan rakentamiseen. Kielikiistat liittyivät paitsi kielellisiin ideologioihin myös ihmisten ja ihmisryhmien välisiin valtataisteluihin ja poliittisiin tavoitteisiin.

Sitä kieltä, joka nykypäivänä on käytössä, voidaan pitää ”voittajan” kielenä. Vaihtoehtoja oli kuitenkin useimmiten paljon, vähintään kaksi, jotka taistelivat elintilasta keskenään. Kilpailun ”hävinneet” vaihtoehdot tuntuvat nykylukijasta usein vähintäänkin hassuilta, mutta omana aikanaan ne olivat vahvoja kilpailijoita muille ehdotuksille. Lähtökohtana kielellisille kiistoille voitaneen pitää sitä, että suomen kielellä nähtiin olevan oma, todellinen olemus, jota kutsuttiin kielettäreksi (tästä taru Nordlund artikkelissaan 1800 -luvun lopun kielikeskustelun metaforista ja kieli-ideologioista). Kieletär oli suomen kielen hengetär, puhtain suomen kielen pohja, jolle kirjakieli voi perustua. Tar- ja tär -päätteethän viittaavat naispuoliseen hahmoon (vrt. Suometar, Kanteletar), ja kieletärkin omasi feminiinisen olemuksen. Tästä kiistelevät osapuolet olivat samaa mieltä, mutta erosivat näkemyksissään siitä, mistä kieliopin tuli noutaa sääntönsä. Kansankielisyyden edustajien mukaan säännöt tuli hakea kansan kielestä, kieliopillisuuskannan edustajat puhuivat kielen laeista, jotka hallitsevat kielen kehitystä. Vuonna 1871 professori A. Ahlqvist perusti Kieletär -lehden kielen puhtautta edistämään ja varjelemaan.

Purismi korosti pyrkimystä puhdistaa kirjakieli vieraista aineksista. Tämän purismin takiahan ulkomaiset hallitsijoiden nimet sekä paikannimet on suomennettu, mitä allekirjoittanut joskus on ihmetellyt (miksi ihmeessä Englannin kuninkaat olivat Yrjöjä?). Vastauksen tähän kysymykseen saa Sirkka Paikkalan artikkelista Kotoista vai kansainvälistä? Keskustelu ulkomaisista nimistä 1800 -luvun lehdistössä. Purismin kannattajat väittivät, ettei ”tavallinen” kansa osaa ääntä ulkomaisia nimiä niin kuin ne pitäisi ja mm. sen vuoksi nimet tuli suomentaa. Ulkomaisten nimien ja äänteiden katsottiin myös turmelevan suomalaisten omat äänteet. Ehdotettiinpa suomen kielelle ”vieraiden” kirjainten poistamista aakkosista (b, c, f, q, x, z ja å). Tätä periaatetta noudattaen Afrikasta olisi tullut Ahrikka. Vastakkaisen näkökannan mukaan nimien oikeus oli olla nimiä eikä niitä saanut ryhtyä vääntelemään oman kielen mukaiseksi. Vedottiin myös siihen, että edellä mainitussa tapauksessa ulkomaalaiset eivät mitenkään osaisi tunnistaa ulkomaisia paikannimiä. Sitä, että kansa ei osannut nimiä ääntää oikein, ei pidetty ongelmana, koska ei niitä osannut kukaan muukaan, ennen kuin joku oli opettanut. Kompromissikanta, jota ajoi voimakkaasti mm. Yrjö Koskinen, voitti kiistan vähitellen: vedottiin yhteiseen kieleen ja yhteiseen isänmaahan, jossa kansaa ja sivistyneistöä ei pitäisi erottaa toisistaan erilaisella opetuksella. Tämä näkökanta puolsi vieraiden kirjainten käyttöä sekaannusten välttämiseksi sekä kritisoi henkilönimien muuttamista tuntemattomiksi. Hallitsijoiden, varsinkin omien kuninkaiden ja suurmiesten nimien suomalaistaminen kuitenkin hyväksyttiin sukunimiä lukuun ottamatta vedoten vakiintuneisuuteen, jota ei pitänyt turhan päiten horjuttaa.

Professori Lea Laitinen käsittelee artikkelissaan 1870 -luvulla ei – kieltosanasta syntynyttä kiistaa, jota käytiin Kielettären ja Kirjallisen Kuukauslehden palstoilla pääväittelijöinä professorit A. Ahlqvist ja A.W. Ingman. Myös tässä tapauksessa etsittiin ei-sanan aitoa olemusta, joka olisi vapaa kaikenlaisista vieraista vaikutteista ja vääristä murteellisuuksista. Kysymys oli kielitieteelliseltä kannalta siitä, oliko ei -kieltosana verbinomainen vai partikkeli; samalla oli kysymys kiistelijöiden kielinäkemyksistä eli siitä, millaisena kieli haluttiin nähdä ja mihin suuntaan sitä haluttiin ohjata.

Petri Lauerman artikkeli valaisee 1800 -luvun alkupuolen keskustelua suomen kirjakielen perustasta eli keskustelua siitä, mille murteelle tai murteille suomen kirjakielen tulisi pohjautua. Suomen kirjakielihän perustuu useille eri murteille, mutta aikanaan tästäkin oltiin hyvin erimielisiä: toiset halusivat kirjakielen pohjautuvan länsimurteille, toiset itämurteille. Merkittäviä keskustelijoita olivat mm. H. G. Porthan, joka näki murteiden moninaisuuden kirjakielen kannalta myönteisenä; Jaakko Juteini, jonka tavoitteena oli palauttaa kieli alkuperäiseen puhtauteensa ja jonka mielestä kieltä tuli puhua niin kuin sitä kirjoitettiin; Reinhold von Becker, joka halusi savolaisten kielen vaikuttavan kirjasuomeen ja jonka aihetta koskevat kirjoitukset Turun Wiikko-Sanomissa käynnistivät ”murteiden taistelun” sekä C.A. Gottlund, joka uskoi, että eri murteiden aineksista vähitellen voisi kehittyä yhtenäinen kirjakieli. Mitään keinotekoista suunnittelua ja kielenhuoltoa ei tarvittaisi, koska paras pääsisi kuitenkin voitolle. Gottlund katsoi, että jokaisessa maakunnassa tulisi ryhtyä käyttämään ja kehittämään seudun omaa kieltä ja että yhtenäinen kirjakieli voisi muotoutua vasta etäisessä tulevaisuudessa: ” jos puhutaan eritavalla, niin kirjuttakaamme eritavalla”. Gottlund oli aikanaan ja pitkään sen jälkeenkin väärinymmärretty, jonka ideat jäivät ilman vastakaikua. Irma Sulkunen käsittelee omassa tutkimuksessaan väärinymmärretyn Gottlundin kohtaloa ja hänen joutumistaan eristetyksi ja syrjäytetyksi Suomen seurapiireistä ja etenkin SKS:n piiristä. Kansanrunouden kokoajana ja julkaisijana toimineen Gottlundin kokemiin nöyryytyksiin kuului mm. se, että Lönnrot ei Kalevalaa julkaistessaan 1835 millään tavalla noteerannut tai maininnut Gottlundin saavutuksia ja julkaisuja eikä sitä, että tämä oli ensimmäisenä esittänyt ajatuksen mahdollisuudesta rakentaa kansanrunousaineksista eeposmuotoinen teos. Murrekiistan jo 1850 -luvulla nähtävissä oleva lopputulos muistutti paljon Porthanin esittämiä ajatuksia kielestä, jossa oli länsisuomalaisen tradition mukainen runko mutta itämurteilla rikastettu sanasto.

Kirjakielen luomiseen liittyi läheisesti myös kirjojen suomennostyö, josta tuli kansallinen projekti ja jota Outi Paloposki käsittelee artikkelissaan. Tehtävä oli luonnollisesti haastava, koska kirjakielen kehittäminen oli vielä kesken: monelle suomennosten kanssa kamppaileville suomen kielen ”lymy-paikat” tulivatkin tuskallisen tutuiksi. Kielen ja kirjallisuuden kehittämisen lisäksi käännösten tehtävä oli kansanvalistuksellinen ja tästä aiheutui loogisesti se, että suomennettu kirjallisuus oli hyvin monipuolista. Niin teosten luonne kuin niissä käytetty kielikin vaihteli huomattavasti aina 1800 -luvun loppupuolelle saakka. Suomentaminen ei kuitenkaan ollut puhtaasti vain ulkomaisen kirjallisuuden kääntämistä suomen kielelle vaan pyrittiin myös luomaan suomalaista kirjallisuutta ja kirjoittamaan Suomelle historiaa. Eräänlaisena ääripäänä voitaneen mainita Ruunulinna, joka perustui Shakespearen Macbeth – teokselle, mutta jonka tapahtumat oli sijoitettu Karjalaan ja jonka henkilöhahmot on löydetty Suomen historiasta ja suomalaisesta mytologiasta. Olipa myös henkilöitä, jotka eivät täysin hyväksyneet käännöstoimintaa: esimerkiksi Pietari Hannikainen, joka näki käännösten puhuvan vieraista asioista suomalaisille ja vääntävän suomalaisen kirjallisuuden vieraaseen muotoon heti alusta lähtien: ”Kansasta itsestään syntynyt kirjallisuus sen siaan puhuu kaikki sen tarpeet, sen halut, toiwot ja kaipaukset. Ja sellaista kirjallisuutta meidän on uurastettawa, ja sellainen kirjallisuus wasta ansaitsee Suomalaisen kirjallisuuden nimen.” Tästä kritiikistä huolimatta Hannikainenkin itse teki käännösmukaelmia ja julkaisi käännöksiä Kanawa -lehdessään. Suomennosteemaan liittyy Laura Erika Tuomisen artikkeli ranskalaisen kirjallisuuden suomennoksia ja niiden vastaanottoa aikakauslehti Valvojassa 1800 -luvun lopussa käsittelevä artikkeli.

Mielenkiintoinen ontologiaan ja kielikysymykseen liittyvä on Katja Huumon Suomen Lääkäriseuran kieliriitaa koskeva artikkeli. Suomen Lääkäriseura oli syntyessään 1835 täysin ruotsinkielinen. Sen perustajana on pidetty Carl Daniel von Haartmania, ”Hänen Hirmuisuutensa” Lars Gabriel von Haartmanin nuorempaa veljeä, joka ei ilmeisesti paljoakaan jäänyt vanhemmasta veljestään jälkeen mitä ylimielisyyteen ja oman auktoriteetin korostamiseen tulee. Harmoninen olotila jatkui seurassa aina 1840 -luvun loppuun saakka, kunnes virisi kysymys siitä, eikö tärkeitä artikkeleita pitäisi julkaista myös suomeksi seuran julkaisusarjassa. C.D. von Haartman torjui jyrkästi tämän ajatuksen vedoten siihen, että suomen kielen käyttö asettaisi seuran jäsenet keskenään eriarvoiseen asemaan, koska kaikki eivät sitä hallinneet. Kokous päätti kuitenkin, että oli voitava julkaista arvokkaita artikkeleita suomeksi ilman, että niitä käännettiin ruotsiksi, ja jos joku ei osannut kirjasuomea tarpeeksi hyvin, oli opeteltava sitä. Tämän päätöksen seurauksena von Haartman erosi tammikuussa 1849 seurasta ollen vakuuttunut siitä, että suomi oli haitallista ja jopa vaarallista ja että suomen käyttö lääketieteessä vahingoittaisi asian selvyyttä ja ymmärrettävyyttä. Suomen kieltä vastaan sinänsä hänellä ei ollut mitään ja hän kannatti tieteen oppien kansantajuistamista rahvaalle. Von Haartman ei toki ollut näissä mielipiteissään yksin vaan samankaltaisia lausuntoja antoivat muutkin, näin esimerkiksi Viipurin hovioikeuden presidentti C.G. Mannerheim oli sitä mieltä, että fennomaanit pyrkimyksissään tehdä suomen kielestä tieteen kieli ampuivat yli maalin. Tämä siitä huolimatta, että Mannerheim muuten suhtautui suomen kieleen hyvin myönteisesti ja oli vaikuttamassa siihen, että yliopistoon saatiin suomen kielen professuuri. Tieteen kieleksi hän ei suomea kuitenkaan halunnut kelpuuttaa. Mutta ei liene ihme, että kieliriita syttyi Suomen Lääkäriseurassa kun itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seurakin joutui kielikiistan ”riivaamaksi”.

Artikkelissa analysoidaan 1849 syntynyttä kiistaa, joka oli seurausta E.A. Ingmanin kirjoittamasta ja seuran sarjassa ilmestyneestä suomenkielisestä artikkelista ”Ovatko taudit itsenäisiä, eläväisiä olentoja?”. Ingmanin artikkeli viritti ontologisen kiistan siitä, ovatko taudit itsenäisiä olioita vai organismin tila ja voitiinko ylipäänsä lääketieteestä kirjoittaa suomeksi – I. Ilmonin mielestä talonpoikainen kieli veti lennokkaankin ajatuksen lokaan. Kiista ei virallisesti ratkennut koskaan, mutta käytännössä se kuitenkin sai aikaan sekä sukupolven- että paradigman vaihdoksen, kuten Huumo toteaa: seuran perustaja erosi seurasta ja luonnonfilosofiaan perustunut oppi syrjäytyi antaen tilaa kokeellisiin menetelmiin perustuvalle lääketieteelle. Ingmanin suomenkielinen artikkeli jäi tällä erää ”historian kuokkavieraaksi”, mutta vain väliaikaisesti: 1881 perustettiin Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Artikkeli pohtii ansiokkaasti myös historianfilosofisia ja ontologisia kysymyksiä sekä historiantutkijan eteen tulevia ongelmia.

”Yhteistä kieltä tekemässä” on mielestäni harvinaisen inspiroiva teos, jonka aivan kaikkia artikkeleita en ehtinyt tämän arvostelun puitteissa arvioida. Jos jotain moitittavaa pitäisi löytää, niin se löytyy kirjan kannen materiaalista: pehmeä kansi nuhraantuu kovin äkkiä kuluneen näköiseksi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *