Kansallissankarit ovat osa kansallista itseymmärrystä; heihin liitetyt teot ja ominaisuudet kertovat paljon kunkin kansakunnan omaan historiaansa ja perusolemukseensa liittämistä käsityksistä. Nykyään tiedemaailmassa on vallitsevana ajattelutapa, jonka mukaan kansakunnat eivät ole suinkaan ikiaikaisia, vaan enemmän tai vähemmän tietoisesti konstruoituja kokonaisuuksia. Usein myös painotetaan kansakuntien suhteellista uutuutta, ja kyseenalaistetaan aiemmin tavallinen ”primordialistinen” käsitys kansakuntien ikiaikaisuudesta.

Linas Eriksonas tarkastelee teoksessaan National Heroes and National Identitites kansallissankarien syntyä ja kehitystä Skotlannissa, Norjassa ja Liettuassa. Kunkin maan keskeisten sankarien synty sijoittuu esimoderniin aikaan; toisaalta kaikkien näiden maiden keskeiset sankarit ovat ainakin jossain määrin historiallisia henkilöitä. Eriksonas asettaakin kyseenalaiseksi modernistisen perusväitteen nationalismin suhteellisesta uutuudesta ja ”traditioiden keksimisestä”; pikemminkin hän näkee kansakuntien kehityksen alkupisteen keski- ja uuden ajan valtiollisissa muodostumissa ja näiden aikojen filosofisessa ja valtiollisessa ajattelussa.

Skotlannin urheat sydämet

Laajin ja perusteellisin teoksen osuus käsittelee Skotlantia. Eriksonas myöntää tämän johtuvan osittain aineistojen suhteellisesta runsaudesta, mutta myös siitä, että Skotlanti oli uuden ajan alun valtiollisen, uskonnollisen ja myös kansallissankareihin liittyvän ajattelun kannalta tärkeä paikka.

Skotlannin sankarit William Wallace ja Robert Bruce lienevät monille suomalaisillekin tuttuja populaarikulttuurista. Kumpikin on historiallinen henkilö, vaikka heistä tiedettyjä asioita rasittavatkin monet kirjallisen ja suullisen perinteen kerrostumat. Esimerkiksi Mel Gibsonin Braveheart-elokuvassa Wallace ja Bruce esitetään samaan aikaan eläneinä ja toisensa tunteneina hahmoina; todennäköisempää kuitenkin on, että he eivät koskaan tavanneet. Varhaisimmissa kirjallisissa esityksissä heidät kuvataankin yleensä erikseen, vailla kokoavaa tarinaa.

Eriksonas kuljettaa Wallacen ja Brucen sankarikuvien kehitystä ja merkitysten muuttumista aina 1300- ja 1400-luvulla kirjoitetuista, heidän tekojaan ja elämäänsä kuvaavista runoista 1800-luvun kansallisten muistomerkkien pystyttämisen aikaan ja nykypäivän itsenäisyysliikkeeseen saakka. Vaikka Skotlannin sankarit tulivat alun perin tunnetuiksi kirjallisina hahmoina, 1700-luvulle tultaessa he olivat alkaneet elää myös kansan keskuudessa suullisena perinteenä. Sankarien tulemisesta myös kansan sankareiksi kertonee esimerkiksi se, että hiilikaivostyöläiset ottivat William Wallacen symbolikseen ammatillisen järjestäytymisensä alkuvaiheissa.

Skotlannin valtiollinen asema oli vaihtunut keskiajan itsenäisyydestä yhä syvenevään liittoon Englannin kanssa. Entisen itsenäisyyden ajan sankarit olivatkin erityisen tärkeitä kansallisen itsemäärittelyn kannalta, ja yleisen nationalistisen ajattelun herätessä Wallacesta ja Brucesta tuli uudella tavalla merkittäviä hahmoja. Aikana, jolloin skotlantilaisuutta alettiin määritellä, sankaruutta ja sankarillista toimintaa pidettiin rahvaanomaisena ja maalaisena; uuden ajan alussa sankaruus oli ollut moraalin asia, antiikissa selkeästi hyve. Valistuksen ajan ihminen kuitenkin ajatteli selkeämmin, eikä rynnännyt sankaritekoja suorittamaan.

Sankarillisuus muodostuikin takapajuisena pidetyn Skotlannin tunnusmerkiksi; sankareiden esille nostaminen voitiin nähdä myös osana skotlantilaisen kansallisen identiteetin luomista. Skotlannin sankareita ei tarvinnut lähtökohtaisesti löytää, vaaan he olivat olleet tunnettuja ja esillä kautta vuosisatojen. Ennen historiantutkimuksen kehittymistä kaunokirjalliset ja päivänpoliittiset päämäärät tosin merkitsivät usein enemmän kuin historiallinen täsmällisyys.

Viikinkien perilliset

Norjan kansallissankareita ovat muinaiset viikinkikuninkaat, joiden nimet toistuvat nykyisenkin Norjan kuningashuoneen nimistössä. Norjan omissa kuninkaallisissa perinteissä oli kuitenkin satojen vuosien katkos aikana, jolloin maa oli vuoroin osa Kalmarin unionia, Tanskaa ja Ruotsia. Tällöin Norjan kruunu oli osa kulloisenkin hallitsijan valtapiiriä. Norjalaiset olivat kansakuntana sivussa, kun Tanska ja Ruotsi taistelivat pohjoisen Euroopan herruudesta. Taistelua ei käyty vain asein, vaan tärkeää oli myös kunkin maan kuningashuoneen ja koko kansan ylhäinen alkuperä.

1500- ja 1600-luvuilla ruotsalaisten ja tanskalaisten oletettiin olevan goottilaista alkuperää. Ruotsin suurvaltapolitiikka perustui mm. ajatukselle, että ruotsalaisten, gööttien ja vandaalien kuninkaan tuli hallita Itämeren rantoja. Kuninkuuden perusta oli siis etnisessä alkuperässä tai sen ajan käsityksissä siitä, mikä tuo alkuperä oli. Viikinkisaagoja ei tunnettu eikä viikinkimenneisyyttä käytetty argumenttina tällaisissa yhteyksissä. Kun Ruotsin asema suurvaltana hupeni, kiinnostus kohdistui Itämeren menetetyiltä rannoilta Norjaan, ja myös saagat ”löydettiin” skandinaavisen alkuperän ja suuren menneisyyden kuvaajina.

Napoleonin sotien jälkeen Norjasta tuli osa Ruotsin valtakuntaa. Samaan aikaan myös norjalaista kansakuntaa alettiin luoda yhä voimakkaammin, kuten 1800-luvulla tapahtui kaikkialla. Pyhä Olavi nostettiin Norjan kansallissankariksi, ja häneen liitettiin erilaisia juhlia ja rituaaleja. Eriksonas kuitenkin korostaa, että kansallissankariin liittyvät kansanliikkeet ja symbolit liukuivat 1900-luvun alkupuolen Norjassa äärioikeiston käsiin; toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aika oli tämän kehityksen huipentuma. Teoksen keskeinen kysymys tuleekin esille, kun Eriksonas pohtii pitkän linjan valtiollisten perinteiden merkitystä kansallissankarin saamille poliittisilla tulkinnoille. Norjalaisissa perinteissä oli vuosisatojen katkos, mitä Eriksonas pitää yhtenä edellytyksenä äärioikeistolaisille liikkeille.

Suuriruhtinaiden maa

Liettuan valtiollinen asema on vuosisatojen myötä sekin vaihdellut paljon, keskiajan itsenäisyydestä ja Puola-Liettuan osana olevasta suuriruhtinaskunnasta osaksi Venäjää ja Neuvostoliittoa. Maailmansotien välillä ja vuodesta 1990 lähtien Liettua on ollut itsenäinen. Liettuan sankareita ovat varhaiset suuriruhtinaat, joihin liittyvää perinnettä ovat hyödyntäneet aikanaan niin puolalaiset kuin venäläisetkin.

1880-luvulla tapahtuneen liettualaisten kansallisen heräämisen myötä liettualaiset ottivat sankarinsa omaan käyttöönsä, niin kansakunnan määrittelyssä kuin Venäjän vallan vastustamisessakin. Nyky-Liettuassa suuriruhtinas Vytautas on ennen kaikkea oikeistolainen symboli. Demokratian suhteellista ohuutta Liettuan historiassa Eriksonas pitää jossain määrin juuri kansallissankareista välittyvän kuvan seurauksena: aristokraattiset sankarit alennettiin maailmansotien välisessä ilmapiirissä autoritaarisen hallinnon symboleiksi.

Vertailuja

Kolmen maan käsitteleminen samassa tutkimuksessa luo pohjan vertailuille, joita Eriksonas tekee erityisesti valtiollisen ajattelun historian ja kehityksen suhteen. Skotlanti on ollut historiansa eri vaiheissa ennen kaikkea civitas popularis eli demokratia, Norja regnum eli kuningaskunta ja Liettua optimatium eli aristokratia. Eriksonas näkeekin modernin valtion juontavan juurensa uuden ajan alun etiikasta ja siitä, miten esimodernien aikojen poliittiset ja yhteiskunnalliset teoriat ovat vaikuttaneet kansakuntien kehitykseen aikana, jolloin niiden valtiollinen asema oli tavalla tai toisella epäitsenäinen.

Kaikki kolme käsiteltävää kansakuntaa ovat eri aikoina olleet osa suurempia kokonaisuuksia: Skotlanti on edelleen osa Britanniaa, Norja on vuosisatojen kuluessa ollut osa Tanskaa ja Ruotsia ja Liettua Puolaa, Venäjää ja Neuvostoliittoa. Eriksonas liittää yhteen käsittelemiensä kansakuntien valtio- ja sankaruuskäsitykset, joilla on ollut suuri merkitys kansakuntien kehitykselle sellaisiksi, mitä ne nyt ovat ja millaiseksi niiden historia ja käsitys itsestään on muodostunut.

Erityisesti jo mainituksi tulleen nationalismin sivujuonteen eli äärioikeistolaisuuden Eriksonas näkee syntyvän maan valtiollisten perinteiden ja yhteiskunnallisen ajattelun ohuudesta. Hänen käyttämiensä esimerkkien valossa teesi onkin puolustettavissa, mutta, kuten usein tällaisissa tapauksissa, se hajoaa katseen siirtyessä muihin maihin. On tietysti mahdollista pohtia eri tekijöiden vaikutusta siinä, että äärioikeisto ei ole esimerkiksi Suomen poliittisessa historiassa saanut hallitsevaa asemaa. Valtiollisten perinteiden vahvuus ei sitä selitä; myös Norjassa oman aateliston vaikutusvalta on ollut suhteellisen vähäinen. Toisaalta suomalaisilla ei ole muisteltavana suurta menneisyyttä, vaikka Kalevalastakin tällaisia todisteita on pyritty hakemaan. Eriksonasin esittämä käsitys äärikoikeistolaisuudesta on silti mielenkiintoinen, ja asiaa on tärkeä pohtia myös nykyisten kansallisten symbolien ja sankarikuvien yhteydessä.

Nationalismin tulkintoja

Teoksen johdanto-osa on erityisen valaiseva nationalismin tutkimuksen nykytilan kannalta. Eriksonas käy läpi tutkimuksen kuluessa syntyneitä ongelmia ja niiden saamia ratkaisuja, samoin kuin tutkimusaiheensa saamaa kritiikkiä. Kansallissankareita pidetään usein vihoviimeisen ”keksittyinä”, ja sankarikäsityksiä pyritään purkamaan ja erittelemään; ellei näin tehdä, vaarana nähdään olevan sortuminen juuri äärioikeistolaiseen retoriikkaan. Eriksonasin tavoitteena on kuitenkin ollut tarkastella eri kansakuntien sankaruuskäsityksiä suhteessa itse kansakuntiin ja siihen, millaisia niistä on vuosisatojen kuluessa tullut. Kysyessään, miten kansallissankarien hahmot ja niihin liitetyt ominaisuudet ovat vaikuttaneet kansakuntien muodostamiseen hän on päätynyt ottamaan sankarit ja heidän olemassaolonsa jokseenkin annettuna.

Eriksonas kritisoi modernististen ja konstruktionististen nationalismitulkintojen kantavuutta oman tutkimuksensa kannalta. Niin Skotlannin, Norjan kuin Liettuankin kansallissankarit ovat peräisin satojen vuosien takaa, selkeästi esimodernilta ajalta; vaikka kansallissankarien merkitys ja tulkinnat ovat vaihdelleet paljon, itse sankarit ja kansallissankarien merkitys ovat olleet olemassa jo ennen modernia kansakuntakäsitystä. Eriksonas ottaa esille uuden ajan alun filosofiset käsitykset kanssallissankarien moraalisesta merkityksestä, erityisesti Justus Lipsiuksen kirjoitukset, jotka tunnettiin 1500-luvun Euroopassa laajalti ja jotka levisivät erityisesti kalvinismin mukana.

Riippuu tietenkin hyvin paljon siitä, miten nationalismi ja kansallissankarit ymmärretään, kun määritetään niiden alkua ja mahdollista päätepistettä. Eriksonasin tutkimuskohteena ovat olleet maat, joiden sankareilla on pitkä ja tietoista modernin kansakunnan rakentamista varhaisempi historia, joten on ollut tarpeen tarkastella niiden kehitystä keskiajalta alkaen.

Lopuksi

Kautta koko teoksen kulkee punaisena lankana otsikonkin lupaama ajatus siitä, että kansallisten sankarien merkitys on lopulta siinä, miten heitä tulkitaan ja millä tavoin heidän ajatellaan kuvastavan kansaansa; toisaalta sankarien kuvat muovautuvat sen mukaan, mitä pidetään kansallisina erityispiirteinä. Eriksonasin käsittelemissä kansakunnissa kansallissankarit ovat vanhaa perua, ja heitä on voitu muokata vuosien ja vuosisatojen mittaan halutun laisiksi. Suomalaisesta näkökulmasta olennainen on kysymys, millaisiksi muokattiin kansallissankarit sellaisen kansakunnan keskuudessa, josta vielä 1800-luvulla kysyttiin, onko sillä omaa historiaa lainkaan.

Kiinnostavia ovat myös Eriksonasin toistuvat esimerkit siitä, kuinka kirjallinen ja suullinen perinne ovat eri aikoina ja eri maissa tallentaneet ja edistäneet erilaisten sankaritarinoiden kehitystä. Skotlannin sankarit olivat aluksi kirjallista, eliitin piirissä elänyttä perinnettä; heidän tarinansa kuitenkin siirtyivät populaarikulttuurin kautta myös kansanperinteeksi, ja 1800-luvulle ominainen muistomerkkien pystyttäminen ja kansallisesti merkittävien paikkojen etsiminen kiinnostivat laajoja kansalaispiirejä. Norjan kuningassaagojen alkuperästä taas ei Eriksonasin mukaan ole varmuutta; ne saattavat olla suullista perinnettä, mutta myös syntyneet alun perin kirjallisena perinteenä. Liettuassa hallitsevat suvut, 1600-luvulla Radziwillit ja Sapiehat, pyrkivät liittämään itsensä varhaisiin, jo tuolloin sankareina pidettyihin suuriruhtinaisiin. Kuitenkin nämäkin sangen aristokraattiset sankarit on otettu moderniin kansalliseen käyttöön.

Eriksonasin teoksen eri osat, varsinkin Skotlantia käsittelevä osuus, toimisivat myös erikseen. Hän selviää kuitenkin kunnialla kaikkien kolmen maan historiasta ja tekee hyvin yksityiskohtaista ja huolellista työtä jäljittäessään sankarien matkaa kaunokirjallisuudessa, poliittisessa keskustelussa ja kansallisten traditioiden synnyssä. Miellyttävää vaatimattomuutta osoittanee, että Eriksonas käsittelee lyhyimmin juuri kotimaansa Liettuan tapausta, vaikka tutkimuskysymyksen alkuaihiot ovatkin peräisin vuoden 1990 jälkeisen liettualaisen nationalismin kehityksestä.

Pohjana laajalle tarkastelulle ovat olleet Eriksonasin opinnot kaikissa käsiteltävänä olevissa maissa; hän mainitsee tutkimuksensa taustaksi myös opettajansa Miroslav Hrochin Prahan Kaarlen yliopistosta. National Heroes and National Identities onkin oiva esimerkki tutkijan liikkuvuudesta ja halusta löytää vastauksia kysymyksiinsä kansallisten rajojen ulkopuolelta.