Kansanfilosofi Menocchio ja inkvisition vastaisku

”Kaikki oli kaaosta eli maa, ilma, vesi ja tuli olivat yhtä. Siitä kaikesta muodostui massaa, aivan kuten juusto muodostuu maidosta ja siihen tulee matoja, ja nämä madot olivat enkeleitä... Enkeleiden joukossa oli myös Jumala, joka luotiin samaan aikaan tästä massasta, ja hänestä tuli herra, jonka alaisuudessa oli neljä komentajaa, Lucifer, Mikael, Gabriel ja Rafael” (Menocchio). Edellä kuvattu lainaus antaa hyvän käsityksen siitä omintakeisesta talonpoikaisesta ajattelutavasta, jota mikrohistoriallisen tutkimusperinteen kehittäjänä tunnettu italialainen Carlo Ginzburg (s.

Ginzburg, Carlo: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Käännös: Vuola, Aulikki. Gaudeamus, 2007. 280 sivua. ISBN 978-952-495-025-1.

”Kaikki oli kaaosta eli maa, ilma, vesi ja tuli olivat yhtä. Siitä kaikesta muodostui massaa, aivan kuten juusto muodostuu maidosta ja siihen tulee matoja, ja nämä madot olivat enkeleitä… Enkeleiden joukossa oli myös Jumala, joka luotiin samaan aikaan tästä massasta, ja hänestä tuli herra, jonka alaisuudessa oli neljä komentajaa, Lucifer, Mikael, Gabriel ja Rafael” (Menocchio).

Edellä kuvattu lainaus antaa hyvän käsityksen siitä omintakeisesta talonpoikaisesta ajattelutavasta, jota mikrohistoriallisen tutkimusperinteen kehittäjänä tunnettu italialainen Carlo Ginzburg (s. 1939) tarkastelee varhaiskautensa teoksessa Il formaggio e i vermi: Il cosmo di un mugnaio del ’500 (1976). Tämä Juusto ja madot -nimellä nyt suomennettu klassikko on sekä kiehtova kertomus 1500-luvun Italiasta että tieteellinen selonteko talonpoikaisen maailmankuvan ja inkvisition yhteentörmäyksestä. Teoksessaan Ginzburg ei pyri niinkään lähteiden perinteiseen lähilukuun, vaan hänen tavoitteenaan on jäljittää ja tulkita niitä ”johtolankoja”, joita toiminnan subjekti on tiedostamattaan jälkeensä jättänyt.

Juuston ja matojen vuosikymmeniä kestänyt suosio perustuu ainakin osittain tutkimuksen kiinnostavaan aihevalintaan ja mukaansatempaavaan kerrontaan. Ginzburg loihtii lukijan silmien eteen varsin elävän kuvan 1500-luvulla pienessä pohjoisitalialaisessa Monterealen vuoristokylässä eläneen mylläri Domenico Scandellan eli Menocchion elämästä ja maailmankuvasta. Syyskuussa 1583 noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mylläri toimitettiin inkvisitiotuomioistuimen eteen syytettynä Kristuksen solvaamisesta. Puheissaan Menocchio oli pyrkinyt kiistämään ”kerettiläisin ja jumalattomin” sanakääntein muun muassa Neitsyt Marian neitsyyden, Kristuksen jumaluuden ja Jumalan kaitselmuksen. Lisäksi hän oli yrittänyt levittää näkemyksiään muiden talonpoikien keskuuteen perustellen niitä omaperäisen filosofiansa avulla, mikä heikensi hänen asemaansa tuomioistuimen edessä. Lopulta itse paavi Klemens VIII käänsi huomionsa Menocchioon, ”Kristuksen ruumiin sairaaseen jäseneen”, ja vaati tälle kuolemantuomiota.

Tutkimus fokusoituu Menocchion hahmoon, mutta Ginzburg kiinnittää huomiota myös laajempaan historialliseen kontekstiin. Inkvisitio kamppaili sekä maallisia ja kerettiläisiä oppeja että renessanssihumanismia ja sen myötä syntyneitä filosofisia näkemyksiä vastaan. Menocchion tapauksen kanssa samoihin aikoihin lopeteltiin Roomassa muun muassa entisen munkin Giordano Brunon vastaista oikeudenkäyntiä. Tämän yhteensattuman voi nähdä symboloivan sitä kahden rintaman sotaa, jota katolisen kirkon johto kävi 1500-luvulla kansankulttuurin ja korkeakulttuurin suuntauksia vastaan vakiinnuttaakseen Trenton kirkolliskokouksessa hyväksytyt opit. Menocchiota inkvisitio vainosi lähinnä kerettiläisten, Brunoa taas humanististen näkemysten vuoksi. Inkvisition kuulusteltua mylläriä kahteen otteeseen ja todettua hänet harhaoppiseksi määräsi se hänet lopulta poltettavaksi roviolla.

Tutkimuksen päälähteinä ovat Ginzburgin 1960-luvulla Udinen arkkipiispan arkistosta löytämät inkvisition yksityiskohtaiset kuulustelupöytäkirjat Menocchion kahdesta oikeudenkäynnistä, muutamia muita asiakirjoja myllärin taloudellisesta toiminnasta, joitain Menocchion omia kirjoituksia sekä puutteellinen luettelo hänen lukemistaan kirjoista. Tämän vaatimattomalta tuntuvan lähteistön avulla Ginzburg onnistuu tuottamaan eheän ja konkreettisen kuvan Menocchion ajattelutavasta, jossa epämääräiset kansanomaiset elementit nivoutuvat jokseenkin selkeään ja johdonmukaiseen ajatusrakennelmaan. Myllärin ajatukset vaihtelevat uskonnollisesta radikalismista ”tieteelliseen” naturalismiin ja sosiaalisia uudistuksia koskeviin utopistisiin toiveisiin. Lukija saa pian huomata, että tuntemattoman myllärin ja aikansa sivistyneistön kannanotot ovat yllättävänkin lähellä toisiaan.

Ginzburg ei sorru kovinkaan karkeisiin ylitulkintoihin tarkastellessaan Menocchion talonpoikaiseen kulttuuriin liittyviä yhteyksiä. Tarkasta argumentaatiostaan, uskottavasta historiakäsityksestään ja selkeästä metodisesta otteestaan huolimatta Juusto ja madot ei ole kuitenkaan säästynyt kritiikiltä, vaan se on saanut osakseen paikoin suhteellisen ankaraakin arvostelua. Ensinnäkin, Dominick LaCapran, Lawrence Stonen ja eräiden muiden mielestä Ginzburgin oletus ”autonomisesta talonpoikaiskulttuurista” on mahdoton, koska intellektuaaliset vaikutteet ja uudet ajatukset voivat siirtyä yhteiskunnassa vain ylhäältä alas, eivät päinvastaiseen suuntaan eivätkä rahvaan keskuudessa yksilöltä toiselle. Vasta-argumentti on pyrkinyt kiistämään tämän toteamalla, että talonpoikien on ollut mahdollista tuottaa yhteisössään aitoa omintakeista kulttuuria.

Toiseksi, muutamat tutkijat ovat John Elliottin tavoin pitäneet Ginzburgin tutkimusta liian vähäarvoisena, koska Menocchio ei tutkimuksen kohteena ole riittävän tyypillinen, laajemmin talonpoikaiskulttuuria edustava yksilö. Tämä kritiikki on puolestaan pyritty kumoamaan toteamalla, että koko tutkimus perustuu tapauksen epätyypillisyyteen eikä Menocchion sosiaalisen aseman poikkeuksellisuus jää Ginzburgilta huomaamatta. Tekijä hahmottelee kriittisesti eksplikoiden teoksensa johdannossa suuren osan niistä tutkimuskohteeseen, lähteisiin sekä teoreettisiin ja metodisiin ehtoihin liittyvistä ongelmista, joihin mikrohistoriallista tutkimusta tehtäessä on syytä paneutua.

Edellisten lisäksi teosta on kritisoitu myös siitä, että Ginzburg ei kiinnitä tarpeeksi huomiota eräiden aikalaisfilosofien kannattamaan teoriaan, jonka mukaan alemmat elämänmuodot kuten alkueläimet ja hyönteiset syntyvät omaehtoisesti maa-aineksen, ruoanjätteiden ja eläinten raatojen mätänemisen seurauksena. Jo 1500-luvulla näitä uskomuksia pidettiin kiistämättöminä tosiasioina ja ne saattoivat toisinaan johtaa kirkon oppien kritisoimiseen, vaikka niitä ei mikroskoopin puuttuessa vielä voitukaan tieteellisesti todistaa oikeiksi. Tähän kritiikkiin ovat Ginzburgin puolustajat vastanneet toteamalla Menocchion pyrkineen selittämään maailman, ei ainoastaan elämän, syntyä ja hahmottamaan maailman syntyprosessin suuntaa omintakeisella tavalla. Selityksessään maailman synnystä Menocchio etenee kaaoksesta hierarkkiseen järjestykseen – eli päinvastoin kuin eräät vähemmän tunnetut aikalaisfilosofit teorioissaan alempien elämänmuotojen synnystä.

Ginzburg tuo selvästi esiin tarkastelevansa ennen kaikkea alempien yhteiskuntaluokkien historiaa. Lähteiden valossa ajatellen tämä on ehkä tutkimuksen suurin ongelma, sillä ”tavallisen” kansankerroksen elämästä ei ole säilynyt kirjallisia dokumentteja ja muuta lähdemateriaalia läheskään siinä laajuudessa kuin hallitsijoiden maineteoista ja muusta valtiollisesta elämästä. Ginzburgin mukaan historioitsijalla on aina epäedulliset lähtökohdat verrattuna antropologeihin ja kansanperinteentutkijoihin, sillä historioitsija ei voi käydä keskustelua tutkimuskohteenaan olevien henkilöiden kanssa kuten voi tehdä antropologi tai etnografi tutkiessaan oman aikansa yhteisöjä. Toisaalta historioitsijan käyttämät kirjalliset lähteet ovat kaksin verroin epäsuoria: ajallisen etäisyytensä lisäksi ne ovat yleensä sellaisten ihmisten kirjoittamia, jotka ovat tavalla tai toisella sidoksissa hallitsevaan luokkaan. Tällöin entisaikojen talonpoikien ja käsityöläisten elämästä saatava tieto on aina kulkenut erilaisten vääristävien ”suodattimien” ja välikäsien kautta.

Merkittävän Juustosta ja madoista tekee ennen kaikkea se, että tutkimus on uudistanut historiallista ajattelua ja tuonut historiantutkimukseen laajemmin sovellettavia ideoita. Eräs Ginzburgin keskeisiä ajatuksia on ollut aikaisemmassa tutkimuksessa vähemmälle huomiolle jäänyt pyrkimys tehdä selvä ero käsitteiden ”mentaliteetti” ja ”kulttuuri” välille. Ginzburgin mukaan mentaliteettihistoriallisissa tutkimuksissa on ollut tapana painottaa tietyn maailmankuvan pysyviä, epäselviä ja tiedostamattomia tekijöitä. Mentaliteettihistorian erityisalaan kuuluvat elementit kuten mentaaliset ”jäänteet menneisyydestä, kulttuurin arkaaiset piirteet, tunteellisuus ja epärationaalisuus” erottavat sen rinnakkaisista ja nykyään jo vakiintuneista tieteenaloista kuten aate- ja kulttuurihistoriasta.

Ginzburg painottaa, että kulttuuriantropologiasta lainattu kulttuurin käsite auttaa tutkijaa pääsemään lähemmäksi alempien kansanluokkien asenteiden, uskomusten ja tapojen muodostamaa kokonaisuutta, mistä syystä se voi paljastaa mentaliteetin käsitettä täsmällisemmin ne monet säikeet, jotka kytkevät yksilön tiettyyn historialliseen ympäristöön ja yhteiskuntaan. Mikäli Menocchion tapausta tutkittaisiin yksinomaan mentaliteettihistoriana, toteaa Ginzburg, jäisi myllärin maailmankuvaan sisältyvä voimakas rationaalisuus tarkastelussa huomiotta.

Juustosta ja madoista tuli yksi 1970-luvun ”uuden historian” tärkeimmistä tutkimuksista Emmanuel Le Roy Ladurien teoksen Montaillou, ranskalainen kylä 1294-1324 (1975) ja Natalie Zemon Davisin Society and Culture in Early Modern France -esseekokoelman (1975) lisäksi. Ginzburgin aineistonkäsittelytapaa ja argumentaatiota voi tietyin varauksin verrata juuri Le Roy Ladurien työskentelymenetelmiin, mutta Ginzburgin lukutapa poikkeaa kuitenkin muista siinä, että hän pyrkii laajentamaan mikrohistoriallista lähestymistapaansa yhteiskunnan marginaalissa elävien ihmisten mentaliteettien tarkastelusta eliittikulttuurin suuntaan.

Nykyisissä historiografisissa tarkasteluissa Ginzburg on tapana mainita Giovanni Levin ohella ”italialaisen mikrohistoriallisen koulukunnan” perustajana. Sekä Levi että Ginzburg ovat pyrkineet uransa alusta saakka soveltamaan tutkimuksissaan mikrohistoriallisen tutkimustavan teorioita ja metodeja varsin tuoreesti ja omaperäisesti. Juusto ja madot on hyvä osoitus mikrohistoriallisesta tutkimuksesta, jossa tekijän pyrkimyksenä on esittää ”epätyypillisten” tietojen ja lähteiden avulla hypoteeseja ja tulkintoja ilmiöstä, joka on näennäisen arkinen ja tiheään toistuva mutta josta on jäänyt lähteisiin vain vähän jälkiä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi Ginzburg ei ole voinut luopua kvalitatiiviseen tutkimukseen liittyvästä ”huonomaineisesta impressionismista”, vaan hänen on ollut pakko hyväksyä se osana tutkimusasetelmaa saavuttaakseen pelkkää kvantitatiivista tutkimusta monipuolisemman kuvan 1500-luvun aatemaailmasta. Kyseisen metodisen perustan myötä Juusto ja madot tulee osoittaneeksi ennen kaikkea sen, että tutkijan kohteeseensa suuntaamalla ”eläytymisellä” on nykyaikanakin vielä jonkinlainen merkitys historiantutkimuksessa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *