Perinteisesti poliittinen lähihistoria on tarjonnut hyvän maaperän kirjallisille intohimoille. Sotakirjojen ohella henkilödokumentit ja muistelmat ovat nousseet korkealle kirjasyksyn myyntilistoilla. Kun Kremlin arkistot taannoin osin avautuivat ulkomaailmalle, jäätiin odottamaan paljastuisiko Neuvostoliiton aikakaudelta jotain jännittävää ja mieltä nostattavaa: vakoilua, urkintaa tai Stasi-tyylisiä agenttitapauksia. Toistaiseksi suuria otsikoita tai paljastuksia Moskovan salaiset kansiot eivät ole synnyttäneet.

Silti ammennettavaa riittää. Venäjä-aihe tarjoaa rikkaan ja runsaan kirjallisen perinnön. Sen varaan voivat alati luottaa yhtä lailla kustantajat kuin lukeva yleisökin. Ja vapauden kaiho on aina hallinnut. Toisille se on merkinnyt maailmanlaajuista kommunismin taivasta, toisille on riittänyt vanhan Suomen viimeinen kesä ja Karjala. Neuvostoliitto on jo retro-osastoa. Mutta silti sen taru kiehtoo. Ja sitten on Karjala. Se, josta Anna Mutanen lauloi ja joka viekkaudella ja vääryydellä Suomelta vietiin.

Mielenkiinto nousee siitä, viriääkö tästä ajasta jotain uutta? Jotakin sellaista ennakkoluulotonta suhtautumista kansainvälisiin kysymyksiin, että se liikauttaisi vanhoja rajapyykkejä. Ja ettei kaiken kanssakäymisen tarvitsisi nojautua jumittuneisiin artikloihin. Voitaisiinko vaihteeksi tehdä yhdessä jotain kivaa? Saataisiinko vaikkapa Karjalan kysymyksessä lopulta aikaan läpimurto?

Vaatimuksia Karjalan palauttamisesta on torjuttu revansistisina. Ja kuten aina, taas vakuutetaan, että kaunaisuutta ei ole. Euroopan rajat ovat avoimet kaikille ja kaikesta voidaan arkailematta keskustella. – Myös rajoista. Kun presidentti Vladimir Putin pistäytyi lokakuussa Lahdessa Euroopan Unionin illallistapaamisessa, jossakin turvallisen etäisyyden päässä paikalla olivat myös Aluepalautus ry:n edustajat kyltteineen. Julisteiden sisällöstä kerrotaan enemmän ProKarelian kustantamassa ja maisteri Veikko Saksin toimittamassa kirjassa ”Karjalan palautus”.

Tekijä on lehtiartikkelissa todennut, että vihdoin oli tullut aika kirjoittaa lyhyt yleisselvitys viime sotien tapahtumista ja niiden jälkeen avoimiksi jääneistä asioista. ProKarelia on vapaa kansalaisliike. Sillä on missio ja visio: saada Neuvostoliitolle viime maailmansodassa menetetyt alueet takaisin Suomelle.

Kirjaan on ladattu paljon painokasta. Tendenssikirjallisuudessa väijyy aina vaara sokaistua omalle asialleen. Siksi sisällön suhteen on eri argumenttien kohdalla löydettävä maltillinen tasapaino. Lukijaa on johdateltava varoen ja pidettävä huolta sanoman uskottavuudesta.

Kun puhutaan koko kansakuntaa koskettavasta kohtalonkysymyksestä, on aihetta lähestyttävä pieteetillä ja kohdeltava kuin kukkaa kämmenellä. Siksi nytkin joka rivi on syytä lukea huolella. Sekin kohta, missä ilmoitetaan suomalaisten asuttaneen Karjalan kunnaita 10 000 vuotta ja venäläisten 60 vuotta. A vot. Satakielen laulumaihin vongataan täyttä valtakirjaa hyvin tulkinnallisin syin ja kategorisin perusteluin. Näin huolettomasti kulttuurihistoriaa tulkiten ja näin laajalla haarukalla on tasapuolisuuden vuoksi hyväksyttävä sitten Viipurikin vanhaksi venäläiseksi kaupungiksi?

Muunkinlaista totuuspohjaa toki kirjassa on. Täsmäkohteita ja lähiajan tavoitteita esitellään, sekä sitä, miten palautusprosessissa tultaisiin etenemään. Rahoituspohjan on oltava heti alkuun kunnossa. Tämän ei uskota muodostuvan pullonkaulaksi. Investointeja voidaan odottaa, tuote on siksi houkutteleva. Kirja lupaa koko Suomen hyötyvän palautuksesta – siitä seuraisi vahva taloudellinen ekspansio. Menestyshanke olisi valmiiksi pedattu, puuttuu vain internet-yhteydet.

Painokas ja nähtävästi työtä vaatinut perehdyttämisjakso kirjassa onkin tiivissisältöinen luku otsikolla Karjalan palautus numeroina. Jotenkin vain on paradoksaalista, että tämä kotiseutuprojekti vaikuttaa ja vakuuttaa ei niinkään numeroiden valossa tai hyötynäkökohtiin vetoamalla, vaan juuri toisin: tunnetasolla. Tätä kirjan tekijä kuitenkin mitä ilmeisimmin on tahtonut välttää. Romanttisen utopian vaikutelmaa torjutaan oikeudellisin, poliittisin, kulttuurisin ja moraalis-eettisin syin. Vedotaan elävään elämään. On yhtä lailla Venäjän kuin Suomenkin etu ja velvollisuus rakentaa pusikoituvalle periferialle parempaa tulevaisuutta. Tällaista kehitystä edesauttaisi Karjalan palauttamisesta saatava molemminpuolinen hyöty. Jos valtioiden nykyisiä rajoja lähdetään muuttamaan, jos YK, Euroopan Unioni ja Yhdysvallat näyttävät Karjalan palautukselle vihreää valoa, avautuisi Pietarin porteille dynaaminen talousalue.

Mutta entä öljy? Venäläiset öljy-yhtiöt ovat jo nyt investoineet Koiviston ja Uuraan satamiin. Tästä ei liikoja huolta kanneta. Optimistisesti esitetään venäläisten energia-alan yhtiöiden yhtä lailla etabloituvan EU:n sisämarkkinoille, Suomeen. Muutos tapahtuisi vain toimintaympäristössä, markkinat ovat koko maailma.
Tässä kohtaa karjalainen vilkkaus ja eläväinen mieli pääsevät valloilleen. Uuden Karjalan mahtavat tulevaisuudennäkymät ovat temmata lukijan keittiöpöydän ääreltä. Yhtä lailla tuntuu kuin kirjan tekijänkin olisi pitänyt hillitä liiallista innostustaan. Kun vaikka mitä lupaavia näköaloja avautuu, ulkomaista pääomaa löytyisi, Euroopan unohdettu kolkka heräisi eloon jos…

Paljon vielä jää todisteltavaa ison laivan käännyttämiseksi. Näkee, että kotitehtävät on tehty kunnolla. Suuria summia on pantu paperille ja liikkeelle lähdetty vakavassa tarkoituksessa. Kirjassa on laskelmille uhrattu parikymmentä sivua. Johtoajatus kuuluu, että kun Suomi ottaa Karjalan vastaan, muuttuu alueen status täydellisesti myös rahoituksen osalta. Alueelle tehtäisiin yhteensä 30 mrd. euron tasoiset investoinnit vajaan kymmenen vuoden aikana. Tekijöille lääniä siis riittäisi ja tekemistä.

Totta on, ettei Karjalan tasavallassa Venäjän Federaation alueella kaikki ole niin kuin pitäisi eurooppalaisen mittapuun mukaan. Taannoin kovana pakkastalvena Petroskoissa putket jäätyivät ja vanhuksia menehtyi kylmyyteen.
Itseäni koskettivat kirjan harvat ( saman kuvan todistusarvo on riittänyt kahdellekin eri sivulle ) valokuvat nyky-Karjalasta. Ja taas tulee todistettua, että yksi kuva kertoo enemmän kuin sivumäärä sanoja. Kaiken haaskiosta ilmentää sortumaisillaan oleva kaksikerroksinen puurakennus ikkunat ja päädyt puuosat hajalle revittyinä. Hävitystä täydentämässä rojun seassa kuraisella pihalla on henkilöauton kori vailla moottoria tai pyöriä. Puutetta, rappiota, alakuloa. – Mutta pakkaseen on kuollut ihmisiä myös korkeamman elintason maissa. ”Karjalan palautus”- kirja tietää, että valtaosa Karjalasta on romahtanutta yhteiskuntaa ja raunioituvia alueita. Tässä kohtaa kaikkialla muualla Euroopassa kehitys menee toiseen suuntaan, ainakin tahtotila on sellaiseen. Jos Suomi pääsisi isännöimään entisiä alueitaan metsiä ja peltoja eli jatkamaan siitä, mihin 1944 jäätiin, nähtäisiin ihme. Karjalan uusi kulta-aika, vakuutetaan tässä mustakantisessa kirjassa kuin prokuurassa.

Nykyisiä luovutetulla alueella asuvia 366000 venäläistä ei diskriminoitaisi ulos. He saisivat asettua suomalaisten sekaan asumaan ja voisivat saada aikanaan myös Suomen kansalaisuuden. Tällainen humanismi kuulostaa korrektilta. Ehkä se on myös järkevin tapa ennalta estää kahden kerroksen väen syntymisen.

Kirjan kantavana ajatuksena on kaikkivoipa suomalaisuus. Se ilmenee uskona hyvään ja oikeudenmukaisuuteen. ”Suomi on taistellut ja selviytynyt”. Menestyminen seuraa ahkeruuden ja yritteliäisyyden, markkinatalouden vapaan kilpailun ja yksityisen omistuksen muodossa. Välillä teksti on lähes näynomaista: Tällaisesta identiteettijulistuksesta Euroopan Unionikin saisi tuntea ylpeyttä: – ”Karjalaisen heimon ihmisyydestä merkittävä osa on edelleen kiinni Karjalan maaperässä ja luonnossa. Tämä ihmisyys on niin väkevä voima, että se lopulta voittaa totalitarismin”. Mieleen tulee Israel ja juutalaisten exodus Luvattuun Maahan.
Eikä oltaisi suomalaisia, ellei vähän puristettaisi nyrkkiä. ProKarelia tölväisee Karjalan Liiton poliittisesti mandatisoituja klikkejä. Terminologia on tutunkuuloista, kuin Kremlin ideologian sävyttämää.

Veikko Saksi toimittajakuntineen ihmettelee Suomen nykyjohdon jatkuvaa unohduksen unta. Pitäisi patistella enemmän, ottaa hihasta – mutta ketä? Jo esipuheessa tivataan: ”missä ovat poliittisen johtomme edustajat tästä keskustelusta? Miksi presidentti, ministerit tai kansanedustajat eivät käsittele näitä koko Suomen kannalta erittäin tärkeitä asioita?”

Uhittelu presidentti Mauno Koivistoa kohtaan menee jo tunteenpurkauksen piikkiin. Väite, että hän ja ulkoministeri Väyrynen olisivat ”ratkaisevina vuosina 1989-94 estäneet Karjalan palautuksen” on absurdi ja voidaan liittää kaupunkilegendojen monenkirjavaan joukkoon.

Jää miettimään, kuinka suuri on Karjalan Palautus- kirjan todistusarvo tästä ajasta? Mitä realismia se edustaa ja kenen lippua liehuttaa?

Viimeisellä sivulla saatesanoina on jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin testamentiksi otsikoitu teksti. Sitä ennen on esitelty kuin manifesteina YK:n Ihmisoikeuksien julistus, Tarton ja Pariisin rauhansopimukset, Molotov-Ribbentrop- ja YYA- sopimus. Että luettelo olisi kaikenkattava on mukaan otettu vielä Naapuruussopimus sekä Euroopan parlamentin konservatiivien ja kristillisdemokraattien vuoden 2004 julkilausuma eli avoin kirje valtioiden johtajille.

Kaikki ovat päässeet nauttimaan sitä kunniaa, että ovat mahtuneet yksiin kansiin Veikko Lavin Evakkolaulun kanssa.