Karjalaa kaikin puolin kuvaava "KARJALA", jonka alaotsakkeena on "historia, kansa ja kulttuuri", on kaikin tavoin monumentaalinen ja vaikuttava teos. Monet sen kirjoittajista ovat akateemisesti ansioituneita tutkijoita, kuten professorit Heikki Kirkinen, Hannes Sihvo ja Leea Virtanen. Osa taas muuten omalla alallaan pätevöityneitä kirjoittajia ja tutkijoita. Mutta, entä miten on lukijan laita? Siitä joitakin kommentteja.

Yksi teoksen ansioista on se, että sen lukijalle tulevat tutuiksi Karjalan eri puolet. Kannas ja Raja-Karjala löytävät rinnalleen Aunuksen ja muut Venäjän Karjalan seutukunnat.

Entä sitten "Karjala meissä" – karelianismina tunnettu sielunmaisema?

Ihmisistähän sekin alkunsa saa, johon liittyen Pirjo Uino kertoo Karjalan saaneen asutusta Länsi Suomesta ja Hämeestä. (s. 37). Tätä tukevat myös kulttuurilehti Careliassa julkaistut paikallisten tutkijoiden näkemykset sekä professori Heikki Lesosen tieto karjalan kieleen sisältyvistä germaanisista lainasanoista. (354).

Heikki Kirkisen ponnekas artikkeli "Keitä karjalaiset ovat?" tukee jo aiemmin tuttua käsitystä, että Karjalan ja sen asukkaiden ansiona oli muinaissuomalaisen uskonnon ja runouden säilyttäminen. (41). Kirkinen tukee myös A. V. Ervastin ajatusta yli rajojen ulottuvasta Karjalan kansasta, jonka identiteetti on perustellustikin uhanalainen. (51).

Historiallisesti itsenäisen Karjalan kehitys katkesi jo vuosisatoja sitten, kun se joutui idän ja lännen kiistakapulaksi. Mutta Kimmo Katajalan ja Irina Tsernjakovan artikkelista tulee esille, että Karjalassa oli muodostumassa, ja vaikutti oma karjalainen "ylhäisö", joka sitten myöhemmin saattoi innoittaa Eino Leinoakin luomaan "Karjalan kuningastaan". Lopullisesti Karjala alistui ympäröivien suurvaltojen komentoon vasta 1600-luvun lopulla. (58,63). Karjalaisten itsepäisyys ja itsenäisyys tuli esille mm. taistelussa verottajia vastaan sekä kreikanuskoisten haluttomuutena kääntyä luterilaisuuteen, joka johti myös pakolaisuuteen Tverin alueelle ja itsemurhiin, kun vanhauskoiset ortodoksit säilyttivät ennemmin uskonsa kuin alistuivat vanhojen tapojensa muutoksiin. (88-90).

Vastaoin tavanomaisia käsityksiä Katajala ja Tsernjakova väittävät, että Karjalalle tyypillisenä pidetty suurperheasuminen onkin savolaista perinnettä. (74). Tämä väite ei kuitenkaan sovi yhteen sen kanssa, että käsitys karjalaisista suurperheistä ei perustu tilastoihin, vaan alueelta tavattuun rakennuskantaan.

Karjalan historiaan mahtuu myös monenlaisia talouden nousu- ja laskukausia. Mm. 1600-luvulla sekä Rääkkylän että Pielisjärven seudut olivat tervatuotannon tärkeitä keskuksia. (136). Myöhemmin, 1700-luvun alussa, perustettu Pietari vaikutti vilkastuttavasti Karjalan kauppaan. (144,167). Yksi Karjalan talouden parhaita lukuja oli kotitalouteen erikoistuminen, joka tuotti eri pitäjistä omia erikoisartikkeleita. (180-1).

Antti Laineen artikkeli "Venäjän Karjala 1900-luvulla" sisältää mielenkiintoisen ajatuksen Neuvosto-Karjalan "suomalaistamisesta", jonka taustalla vaikutti Edvard Gyllingin haaveet Skandinavian neuvostotasavallasta. (214-5).

Laine kertoo koruttoman koskettavasti, miten Karjalan Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta toteutti maatalouden kollektivisoinnin ja johti suomalaisten pakolaisten ja alkuperäisväestön murhiin sekä karjalaisten jäämiseen vähemmistöksi "omassa maassaan". Petetyiksi tulivat niin suomalaiset loikkarit kuin amerikan-suomalaiset sosialisti-idealistit. (217-249).

Myös Tverin karjalaiset ovat käyneet läpi monenlaisia vaiheita. (269-270) Matti Jeskasen antamien viitteiden mukaan alueella oli karjalaisia mahdollisesti jo 1200-luvulla. (260). Nykyisin Tverin karjalaisten tukena on kansallinen kulttuuriseura ja -autonomia, josta huolimatta heidän lukumääränsä on vähentynyt tilastollisesti v. 1926 140 tuhannesta v. 1989 23 tuhanteen. (260,274). Tverin ohella karjalaisia on Venäjän sisäosissa asunut professori Heikki Leskisen mukaan myös Novgorodin läänissä Valdain tienoilla sekä Tihvinän kihlakunnassa. (377).

Karjalan menneisyyden tekee yhä edelleen suomalaisille läheiseksi alueen kehittynyt suomalainen museolaitos, jota Sortavalan museon osala edelleen jatkaa Joensuun museo. (311). Samoin alueen kansanpukuja on hyvin edustettuna Kansallismuseon kokoelmissa.

Karelianismin kannalta mielenkiintoinen havinto on Pirkko Sihvon artikkelissa oleva tieto Magnus von Wrightin ja R. W. Ekmanin Karjalassa tekemistä maalauksista sekä alueen pukeutumisessa säilynyt renessanssiperinne ja rakennuksissa ilmenevät Bysantin vaikutteet. (316,318,325).

Yleensä Karjalan runous yhdistyy Vienan suuriin laulajiin, mutta Leea Virtanen tuo esille myös Karjalan kannasta "kansanlaulun maana", josta Elias Lönnrotkin keräsi n. 500 tunnelmarunoa. (328). Kannaksen runoille oli ominaista mm. sen, että kaikki sanottiin julki: sekä hyvä että paha, jolla samalla koeteltiin ja hiottiin ihmisten luonnetta. (340). Samoin Kannakselle oli tyypillistä laulun yleisyys, laulettiin työssä, sisällä, ulkona, lasta tuudittaessa ja kaikkialla. (350).

Karjalan uskonnollisille oloille on Teuvo Laitilan artikkelin mukaan ollut ominaista ortodoksien sorto sekä siihen liittynyt pakkoruotsi luterilaistamisena ja vanhauskoisten ahdistamisena sekä ortodoksien määrän väheneminen seka-avioliittojen kautta. (385,402,413 ym.)

Kirkollinen kehitys johti 1885 Pyhän Sergein ja Hermannin veljeskunnan perustamiseen ja kirkon sosiaaliseen työhön. (421,435,442-3). Karjalassa vaikutti myös joitakin merkittäviä henkisiä herättäjiä, kuten Henrik Renqvist ja unissasaarnaaja Helena Konttinen. (423,425).

Professori Hannes Sihvo yhdistää artikkelissaan "Karjalainen kulttuuri ja kulttuuri Karjalassa" Jaakko Juteinin herätyshuudon Karjalaa painaneeseen lahjoitusmaakäytäntöön. (450). Sihvo kuvaa myös taiteilijoiden Karjalan matkoja, mutta erehtyy vuodella Pekka Halosen ja Eino Leinon tapaamisen ajoituksessa, sillä ainakin L. Onervan mukaan Leino tapasi Halosen Kainuussa ensimmäisenä ylioppilaskeväänään 1895 eikä 1894, kuten Sihvo mainitsee. (457). Sihvon mukaan Leinolla oli eräänlainen henkinen kokemus Karjalan matkallaan 1897, kun hän kirjoitti matkansa tunnelmista: "Täällä oli minun kotoni, täällä minun syntymäsijani. Minusta oli kuin olisin ennen ja jossakin nähnyt nämä talot, vaarat ja järvet. Mutta miksi ne eivät tunne minua? Miksi ne kyselevät? Minun tekisi mieleni mennä avosylin vastaan näille ihmisille ja huutaa metsille ja maille: "Ettekö tunne minua? En minä ole outo, tulen vain pitkältä matkalta. Täällä minä olen syntynyt, teitä minä rakastan jas tänne minä jään." (457. L. Onerva, Eino Leino, Keuruu 1979,118).

Kaiken kaikkiaan Karjalan artikkelit kattavat laajalti alueen historiaa, talouden ja kulttuurin kehitystä, mutta mitä jää kaipaamaan?

Ensiksikin artikkelit ovat kovin eri tasoisia. Joukossa on perustavan tieteellisiä tekstejä ja aikakauslehtien päiväperhoja lähenteleviä kirjoituksia. Tällainen kirjavuus ei sinänsä ole teoksen kokonaisuudelle haitaksi. Samoin sen hyvänä puolena voi pitää runsasta kuvitusta ja tekstiä tukevia karttoja. Niiden lisäksi olisi kuitenkin ollut hyvä liittää mukaan myös yksi perusteellinen kartta, jonka avulla voisi paikantaa esim. Kalevalan runojen taltiointipaikat.

Näkökulman puolesta tämän kirjoittaja jäi kaipaamaan laajempaa Venäjän karjalaista kirjoittajakuntaa. Esim. Karjalan neuvosto-ajan kirjallisuus ja taide olisi voinut tulla esitetyksi oman artikkelinsakin välityksellä. Samoin Karjalan autonomian tavoittelijoiden elämäntyö, Karjalan liiton toiminta ja Karjalan nykyiset olot olisivat ansainneet perusteellisemman käsittelyn.

Karjalaa ja karjalaisuutta olisi voinut valottaa myös joidenkin yksittäisten henkilöiden elämäntyön kuvauksen kautta, jollainen näkökulma voisi elävöittää muuten helposti akateemisen aneemista, objektiivisuuteen pyrkivää kielenkäyttöä.