KARNEVAALIT KIRJALLISUUDEN KIVIJALASSA

Anarkiaa kansalliskirjallisuudessa? Aleksis Kiven romaani Seitsemän veljestä ei olekaan pelkkä kuvaus arvourosten metsäelämästä, vaan hurja vastakirjoitus, joka henkii eurooppalaista vallankumousromantiikkaa ja kansallista karnevalismia. Tällainen on klassikkoa tuulettava näkökulma Pirjo Lyytikäisen tutkimuksessa Vimman villityt pojat - Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen laji. Lyytikäisen lähtökohtana on kirjallisuustieteen lajiteoria, Seitsemän veljeksen tulkitseminen romaanihistorian kontekstissa.

Lyytikäinen, Pirjo: Vimman villityt pojat. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen laji. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. 292 sivua. ISBN 951-746-642-0.

Anarkiaa kansalliskirjallisuudessa? Aleksis Kiven romaani Seitsemän veljestä ei olekaan pelkkä kuvaus arvourosten metsäelämästä, vaan hurja vastakirjoitus, joka henkii eurooppalaista vallankumousromantiikkaa ja kansallista karnevalismia.

Tällainen on klassikkoa tuulettava näkökulma Pirjo Lyytikäisen tutkimuksessa Vimman villityt pojat – Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen laji. Lyytikäisen lähtökohtana on kirjallisuustieteen lajiteoria, Seitsemän veljeksen tulkitseminen romaanihistorian kontekstissa. Tärkeämpää kuin veljesten mahdollinen kehitys on se miten romaani saattoi kehittyä 1800-luvulla. Lyytikäisen tapa sijoittaa Seitsemää veljestä romaanin lajihistorialliseen huippukauteen on siis enemmän tai vähemmän spekuloiva, mutta tämän spekulatiivisuuden kirjoittaja katsoo edukseen ja ansiokseen.

Ja niin katsoo lukijakin. Vaikka Vimman villityt pojat ei ole tyyliltään ihan yhtä railakas kuin kohteensa, niin klassikon uudelleenlukeminen ja -kontekstointi on vaativa suoritus, jossa Lyytikäisellä on tärkeänä teoriatukenaan Peter Stallybrassin ja Allon Whiten määritelmät eurooppalaisen kulttuurin transgressiivisuudesta.

Kirjassaan The Politics and Poetics of Transgression (1986) Stallybrass ja White ovat erottaneet toisistaan yhteiskunnan salliman transgressiivisuuden ja varsinaisen tabuja rikkovan kumouksellisuuden. Porvarillisessa yhtenäiskulttuurissa ”korkeaksi” käsitetty elämänalue on aina riippuvainen ”matalasta” ja lisäksi sisältää ”matalan” symbolisesti. Stallybrass ja Whiten mukaan vanhat rituaalit ovat ainakin vielä 1800-luvulla nähtävissä kollektiivisen mielikuvaston symboleissa (”The language of bourgeois neurosis both disavows and appropriates the domain of calendrical festive practises”). Karnevaalin muodot, symbolit, rituaalit ja rakenteet ovat olleet modernin estetiikan peruselementtejä

Lyytikäinen löytää Stallybrass & Whitelta hyvän tiivistelmän tästä kulttuurisen matalan ja korkean suhteesta: ”Vasta kun matalan näkökulma – sen kannalta nähty versio hierarkiasta, jossa korkea ja matala näyttäytyvät aivan eri tavoin kuin ”virallisessa” näkökulmassa – hamuaa valtaa eli pyrkii yleisesti hyväksyttyjä merkityksiä antavaksi voimaksi, sen transgressiivinen potentiaali voi horjuttaa valta-asetelmia ja muuttaa annettuja hierarkioita.”

Aiemmin professori Lyytikäinen on tutkinut suomalaisen kirjallisuuden dekadenssia, jonka määrittelyyn transgressio on niin ikään omiaan.

Kivi-tutkimuksen konservatiivinen perinne

Omassa tutkimuksessaan Lyytikäinen käy siis lukemaan vastoin Kivi-tutkimuksen perinnettä, jossa etenkin Seitsemän veljestä -romaania on sovitettu kansallisen ryhmäkuvan tarpeisiin. Transgressiivisuuden tunnistaminen romaanista ei olisi aiemminkaan poissulkenut ideaa (pien)yhteisön kehityksestä, pikemminkin transgression kautta tapahtuva kehitys sopisi erinomaisesti ”romanttisen modernin eetokseen”, toteaa Lyytikäinen. ”Vimman villityt pojat” on kesytetty kansallisiksi ikoneiksi, koska Kiven romaanin tulkintatraditio on rakentunut konservatiivisen sivistyneistön luomalle perustalle, jossa Kivestä on tehty Runebergin hengenheimolaista. Ei August Ahlqvistkaan oikeasti uskonut ylevään raivaajakansaan; hänen murskakritiikkinsä Kiven romaanista oli ideologista siivousta, arvelee Lyytikäinen.

Kun tutkijoiden yleisin lukumalli on korostanut sovituksen teemaa ”Seitsemässä veljeksessä”, muuttuu kirja Lyytikäisen luennassa transgressiivisten aiheiden kohtauspaikaksi. Suurin osa romaanista kuvaa villielämää, jossa vastakkain asettuvat metsäläisen ja viljelijän elämäntapa. Veljesten pyrkimykset parempaan elämään muuttuvat nekin karnevalistiksiksi kohtauksiksi.

Transgressiivisuus käy ilmi jopa kirjan sisäiskertomuksissa kulttuuristen rajojen romanttisena ylittämisenä; esimerkiksi kalpean immen tarinaa voisi Lyytikäisen mielestä lukea varoituksena transgressiosta. Ylipäänsä veljesten kapinallisuutta peitellään komiikalla ja repliikkien moniäänisyydellä. Vahvimman napisijan eli Juhanin kohdalla transgressiivisuutta peitellään eniten, mutta kapinahalu tulee myös vahviten esitetyksi. Juhanin mielipiteen mukaan virallinen laki on sellainen, että veljekset eivät voikaan oppia lukemaan: laki on kuin luonnonlaki ja Juhani kapinoi sitä vastaan yhtä raivoisalla ehdottomuudella kuin Kullervo Kiven näytelmässä.

Väkivallan riemut ilman tragiikkaa

Yksin ja yllättäen ei Lyytikäinen tuo tietoa kansallisromaanin kapinaluonteesta. Esimerkiksi historiantutkija Heikki Ylikangas on kiinnittänyt huomiota siihen, miten väkivaltakohdilla on Seitsemän veljeksen juonessa suurimmat seuraukset: tappelu jouluna johtaa tulipaloon ja Laurin tuomio hiidenkivellä on johtaa veljesmurhaan. Parhaiten väkivaltainen maailma näkyy joukkotappeluissa, jotka ovat itse asiassa kylätappeluita; vastakkain ovat rintamaiden kylä Toukolasta ja metsämaan Jukola.

Maskuliinisen väkivallan riemukkuus liittyy Kiven aikakauden rosvoromantiikkaan. Eric Hobsbawmia siteeraten Ylikangas on muistuttanut, että Aleksis Kiven ajan
Euroopassa romanttisilla rosvohahmoilla purettiin ylemmän ja alemman sosiaaliluokan välisiä paineita. Tätä rosvoromantiikkaa Lyytikäinenkin pohtii, mutta osoittaa Kiven saaneen tärkeämpiä vaikutteita Schillerin runollisten rosvojen sijaan Scottin Rob Roysta, robinhoodin kaltaisesta kansanmieshahmosta sekä neutraalin etäisestä kertojaratkaisusta.

Veljesten väkivaltaisuudesta ja (häpeän kautta kasvavasta) moraalitunnosta on niin ikään keskusteltu aiemminkin, jopa suhteessa suomalaiseen kansallisluonteeseen.
On myös muistutettu, että jos väkivalta olisi Kivelle keskeinen dramatiikan keino, niin romaanissa voisi olla vieläkin enemmän vimmaisten veljesten harjoittamaa väkivaltaa. Kivi ei kuitenkaan vie väkivaltaa äärimmäisyyksiin: kukaan ei kuole tai edes vammaudu tappeluissa, eikä väkivallalle esitetä traagisia seurauksia.

Itse olen pitänyt luentosarjan, jossa transgressiivisuuden näkökulmaa testattiin myöhempiin suomalaisiin proosateoksiin ajanjaksolla 1898-1948. Alustavan vertailun perusteella voisi todeta, että transgressiivisuus kelpaa määritelmäksi kertomuksen ”asenteelle” sitä paremmin, mitä lähempänä ollaan 1800-lukua. Myös Stallybrass ja White ovat tutkineet eurooppalaisen kulttuurin transgressiivisuutta nimenomaan sellaisena ajanjaksona, jona porvarillinen minä syntyy (1600-1800-luvuilla) ja porvarillinen yhtenäiskulttuuri toimi matalan ja korkean eronteon varassa.

Luentorunko suomalaisten kirjojen transgressiivisuudesta:
http://users.utu.fi/mataso/transgressio/

Raportit Aleksis Kivi -seminaareista mm. transgressiivisuuden kannalta:
http://www.uta.fi/~csmaso/aatos/kivijalka.htm
http://www.uta.fi/~csmaso/aatos/kivijalka2.htm

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *