Väinö Turpeisen väitöskirja Oppimisen ekologia, kasvatuksen ekologinen kestävyys on mielenkiintoinen ja virkistävällä tavalla uusia tuulia haisteleva. Turpeinen on koulutukseltaan maatalous- ja metsätieteitten maisteri. Hän on toiminut vuosia aikuiskouluttajana metsäsektorilla, ja on tästä lähtökohdasta käsin lähtenyt hahmottelemaan kasvatuksen paradigman ekologista juonnetta ja osittain jopa ekologista paradigmaa kasvatuksen ja koulutuksen tutkimus- ja käytännön kentille. Tavoitteena on ollut ekologisen ajattelun ja käsitteiden yhdistäminen oppimisen ja kasvatuksen teorioihin ja käytäntöihin. Turpeisen itselleen asettama tutkimustehtävä on vaativa. Kokonaisen uuden juonteen tai paradigmaattisen ”käänteen” kehittely ei ole mikään pikkujuttu. Väitöskirjatyössä työekonomiset tekijät on otettava huomioon ja teoreettisten hahmotelmien on pysyttävä rakenteellisesti kasassa. Tässä Turpeinen on osittain onnistunut ja osittain epäonnistunut.

Kasvatustiede on aina kuulunut kiinteästi niihin tieteenaloihin, jotka ovat peruslähtökohdiltaan antroposentrisiä. Kuten Turpeinen teoksessaan toteaa, kasvatuksen ekologian tutkimus ja yleisemminkin ihmisen ekologian tutkimus ovat Suomessa vielä lapsen kengissä. Suurempaa kiinnostusta tutkimussuuntaus on saanut lähinnä angloamerikkalaisessa maailmassa. Tämän vuoksi Turpeisen teoksen tutkimuskirjallisuus nojaa pitkälti angloamerikkalaiseen tuotantoon. Turpeinen on käyttänyt työnsä tutkimusaineistona Googlen hakuoperaattorilla etsittyä kasvatuksen ekologiaan liittyvää aineistoa. Aineistoa hän on läpikäynyt teksteinä, joista hän on etsinyt perusteluja kasvatusekologisen otteen ja tutkimustavan tärkeydelle ja merkittävyydelle, sekä samalla kartoittanut tutkimusalan nykyistä kenttää.

Kasvatuksen ekologian lähtöajatus on ihmisen biologisessa perustassa. Ihmisen oppimisen katsotaan perustuvan biologisiin prosesseihin. Toisaalta huomioon otetaan myös se, että ihmislajin ekologia on paitsi biologista, myös kulttuurista. Ihmisen ekologiaan on vaikuttanut suuresti oppiminen, opettaminen, opitun kumuloituminen ja näiden kaikkien yhteistuotteena kulttuurievoluutio. Siksi kun puhutaan ihmisen ekologiasta on pakko puhua myös oppimisesta ja sen reiteistä, laadusta, määrästä, eettisyydestä ja merkityksistä. Vaikka ihminen ei ole ainoa oppiva eläinlaji, on oppiminen ihmisen ekologiaa ja pian ehkä jo biologista evoluutiota vahvasti karakterisoiva piirre. Keskeisenä näkemyksenä kasvatusekologiassa on oppimisen ja kasvatuksen ilmiöiden monitasoinen ja -tahoinen riippuvuus ja vuorovaikutus. Ekologia nähtäisiin tällöin paitsi yhtenä lisätasona ihmistä koskevien ilmiöiden ymmärtämisessä, niin myös kaikkea toimintaa ja tutkimusta läpäisevänä paradigmaattisena kokonaisuutena.

Turpeinen on täysin tietoinen niistä vaikeuksista, joita syntyy käytettäessä yhden tieteenalan terminologiaa toisen tieteenalan ilmiöiden kuvaamisessa. Kun ekologian käsitteistöä pyritään käyttämään kasvatustieteessä, olisin toivonut hieman syvemmälle menevää analyysiä termien eroista ja yhtäläisyyksistä sekä niiden käyttömahdollisuuksista. Muutenkin Turpeisen muuten ansiokas päänavaus kasvatuksen ekologiasta olisi vaatinut syvempää ajattelua ja problematisointia. Nyt ongelmatilanteet lähinnä todetaan, eikä niitä keritä auki aivan niin perinpohjin kuin mitä aihe hieman vaatisikin. Kuitenkin hän hakee vastauksia laajoihin kysymyksiin: mitä on oppimisen ekologia ja kasvatuksen ekologia, mitä on ekologisesti kestävä kasvatus ja minkälaisena rakenne- ja prosessikokonaisuutena koulutus, oppilaitoksen toiminta ja opettajan työ, hahmottuu ekologisen ajattelun pohjalta. Rohkeat meta-analyysin etsimisyritykset olisivat vaatineet analyyttisempää tutkimusotetta.

Yhteiskunnan muutosten keskellä kasvatuksen ja koulutuksen ekologinen kestävyys on perustavaa laatua oleva kysymys. Vaikka emme voi tietää tarkalleen lähitulevaisuutemme tiedollisia ja taidollisia tarpeita, olisi kasvatuksen ja koulutuksen kentillä pohdittava opittavan ja opetettavan aineksen merkitystä myös tulevaisuudessa. Vähitellen on havahduttu huomaamaan tiedon nopea vanheneminen ja tietopuolisen opetuksen heikko tuloksellisuus pitkällä tähtäimellä. Erilaiset uuden oppimisen tekniikat, uuden oppimisen valmiuksien kehittäminen ja elinikäisen oppimisen lähtökohta ovat ekologisen kasvatuksen peruspilareita. Turpeinen nostaa tärkeäksi lähtökohdaksi myös oppimisen ja toiminnan eettisyyden. Informaatioähkyn ja tiedollisen burnoutin välttämiseen tulisi antaa tiedon kriittisen tarkastelun ja valikoimisen välineitä.

Sivulla 115 Turpeinen toteaa: “”Human exceptionalism” perustuu juuri kieleen ja vain kieleen.” Tämä näkemys ei kylläkään enää saa varauksetonta hyväksyntää ekologien keskuudessa. Muidenkin kädellisten ja mm. merinisäkkäiden on todettu tuottavan symboli ja merkitysjärjestelmiä, jotka käyvät kielestä, niitä opetetaan ja opitaan. Olisi kai pyrittävä pois vähitellen tällaisista eksplisiittisistä lausumista. Kaikki kykymme ja ominaisuutemme ovat osa erilaisia jatkumoita jotka kulkevat läpi eliökunnan. Jotkin ominaisuudet vain ovat ihmislajissa huomattavalla tavalla monimutkaisempia. Ihmisyyden ja eläimellisyyden rajaa on aina uuden tutkimustiedon varassa siirretty kauemmaksi ja toisiin määreisiin. On toki tärkeää tietää mikä ihminen on, mutta tehkäämme se samalla tavoin kuin tintin erottaminen peiposta, eikä hakien jotakin täysin muusta luomakunnasta poikkeavaa kykyä. On totta, että nykytiedon valossa ekologiallemme hyvin merkityksellinen kieli on järjestelmänä monimutkaisin ja ilmaisuvoimaisin tuntemistamme, mutta ominaisuutena se ei ole täysin poikkeuksellinen.

Luku 8 Kasvatuksen kestävä kehitys, on teoksen ehkä kaikkein mielenkiintoisin osio. Sen ajatusrakennelmat antavat kasvatuksen tutkijalle paljon ajattelemisen aihetta. Tässä osiossa Turpeinen palaa kasvamisen ja kasvattamisen, oppimisen ja opettamisen peruslähtökohtien äärelle. Kasvatuksen ekologia näyttäytyy tätä osiota vasten täysin mahdollisena ja hedelmällisenä näkökulmana kasvatuksen tutkimuksessa. Kasvatuksen näkeminen ekologian läpäisemänä johtaa selvästi miellettyyn kasvatuksen lajin säilyttämisen tehtävään. Kaikista puutteistaan ja ajoittaisista pintapuolisuudestaan huolimatta on Turpeisen teos hyvin suositeltavaa luettavaa kaikille kasvatuksen tutkijoille ja kasvatuksen ekologiasta kiinnostuneille. Aika näyttää rantautuuko kasvatuksen ekologinen näkökulma myös tänne Suomeen ja suomalaiseen kasvatuksen tutkimukseen.

Tämä arvostelu on julkaistu Kasvatus-lehdessä 3/2005. s 259-260.