Kataarien jäljillä

Caterina Bruschin teos syventää ymmärrystämme keskiajan harhaoppisista. Tutkimus perustuu inkvisition pöytäkirjojen tarkkaan lähilukuun, joista paljastuu kuva monimuotoisesta kataariyhteisöstä ja sen toiminnasta inkvisition varjossa. Bruschin teos myös teoretisoi inkvisition pöytäkirjojen analysoinnin metodiikkaa ja on siksi varteenotettava työkalu vastaavaa materiaalia käyttäville tutkijoille  

Bruschi, Caterina: The Wandering Heretics of Languedoc. Cambridge University Press, 2009. 232 sivua. ISBN 9780521873598.

Italialainen Caterina Bruschi, Birminghamin yliopiston keskiajan historian lehtori, on uransa aikana tutkinut keskiajan Euroopan harhaoppisiksi tuomittuja liikkeitä, erityisesti nykyisen Ranskan ja Italian alueille eläneitä kataareja. Hänen uusin monografiatutkimuksensa The Wandering Heretics of Languedoc on ilmestynyt Cambridge Studies in Medieval Life and Thought -julkaisusarjassa. Teos pureutuu ensisijaisesti siihen, miten keskiaikaisia inkvisitiopöytäkirjoja tulisi nykytutkijan näkökulmasta lukea. Bruschi tutkii teoksessaan myös kataariharhaoppisten liikkeitä Euroopassa.

Teoksessa käsitellään lisäksi harhaoppiseksi epäillyn ja häntä kuulustelleen inkvisition jäsenen vuorovaikutuksen dynamiikkaa, ja sitä, miten se näkyy inkvisitiopöytäkirjojen usein liian formaaliksi mielletystä tekstistä.

Vaikka tutkimuksen painopiste on kataareissa, on teoksessa käytetty esimerkkeinä myös muun muassa valdolaisia koskevia lähteitä, jotka osaltaan laajentavat tutkimuksen tarjoamaa kuvaa. Bruschi ei ole tutkimuksessaan pelännyt tarttua muiden tieteenalojen, kuten sosiologian ja psykologian tarjoamiin apuvälineisiin. Tutkimus on malliesimerkki uusimman historiantutkimuksen poikkitieteellisestä otteesta keskiajan harhaoppisiin. Bruschi pyrkii teoksellaan murtamaan vakiintunutta kuvaa, jonka mukaan kataarit olivat mahtavan inkvisition armoilla oleva sekalainen joukkio, vailla varsinaista kirkkoa tai yhteyksiä muilla alueilla asuneisiin uskonveljiinsä. Bruschi korostaa, että inkvisitiopöytäkirjoja lukemalla voidaan tehdä päätelmiä sellaisistakin asioista, joista niissä ei varsinaisesti puhuta.

Bruschi aloittaa teoksensa pohtimalla sitä, kuinka inkvisition pöytäkirjoja tulisi analysoida niin, että niistä saisi tavallisten ihmisten äänet kuuluviin. Hän tunnistaa teksteissä erilaisia suodattimia, joiden myötä tekstit ovat muokkautuneet nykyasuunsa. Tällaisia suodattimia ovat todistusten paljous, käännökset vernakulaarikielestä latinaksi, kuulustelukäytäntöjen muodollisuus ja kuulusteltavien tahto paljastaa erilaisia asioita.

Bruschin mukaan ongelmia tulee myös siitä, että tarinat jotka kuulusteluissa kerrottiin siirtyivät kulttuuritasolta toiselle, rahvaalta kirjurin kautta inkvisiittorille, synnyttäen vääristymiä esimerkiksi niiden sisältämään käsitteistöön. Viimeisenä suodattimena hän näkee sen, että käytetty materiaali on 1600-luvulla tehty kopio, joka luo sille tulkinnallisia rajoitteita. Bruschin mukaan tiedon ylijäämä (eng. surplus) joka jää jäljelle teksteistä näiden suodattimien tiedostamisen jälkeen antaa ainutlaatuisen kurkistusaukon kataarien sielunelämään ja kulttuuriin. Kataarit paljastuvat kuulustelupöytäkirjoissa aktiivisiksi toimijoiksi, jotka saattoivat vaikuttaa omaan kohtaloonsa, ja he mielsivät olevansa oikealla asialla. Bruschi on asemoinut itsensä tutkimuksessaan niin, että hän on eläytymisen kautta pystynyt syventämään tiedon ylijäämää koskevaa analyysiaan.

Teoksen toinen ja kolmas käsittelyluku pureutuvat kataareihin ja heidän liikkuvuuteensa. Taustalla on pyrkimys murtaa kuvaa keskiaikaisen yhteiskunnan liikkumattomuudesta ja samalla monipuolistaa kataareista annettua kuvaa aktiivisina toimijoina. Liike kuvataan monisyiseksi. Kataarit levittäytyivät alueilleen idästä ja ylläpitivät suhteitaan muille kataarialueille. Liike myös ylläpiti kataarikirkkoa, joka oli sosiaalisille siteille perustuva konstruktio. Tietoa välitettiin lähettien avulla ja talot majoittivat kataaritovereitaan.

Paavi Innocentius III:nen Albigenssiristiretkien (1209 – 1229) jälkeen kataarit painuivat maan alle ja liikkeestä tuli selviytymiskeino. Kataarit lähtivät pakomatkalle inkvisition tieltä ja inkvisitio seurasi heidän jäljillään. Juuri liikkuvuus näkyy tapahtumiin keskittyvässä pöytäkirjamateriaalissa, sen avulla Bruschi on pystynyt määrittämiensä suodattimien avulla perustelemaan johtopäätöksensä kiitettävästi. Hän luo eläväisen kuvan liikkuvasta ja joustavasta kataariyhteisöstä, jolla oli kollektiivinen identiteetti ja eräänlainen sosiaalisten suhteiden ylläpitämä seurakunta siihen kuuluvine hierarkioineen. Hän näkee liikkuvan elämäntavan kuvaavan sekä vaihtoehtoyhteisöjä että oikeaoppisia kirkonmiehiä, kuten vaeltelevia saarnaajia. Tämä hämärtää hänen mukaansa kirkon ja harhaoppisten vastakkainasettelua erillisinä ryhminä erityisesti siksi, että evankeliumeiden sanomaan perustuvaa liikkuvan saarnamiehen ihannetta vaalittiin molemmissa leireissä.

Teoksen viimeinen käsittelyluku problematisoi kuulustelijan ja kuulusteltavan välistä dynamiikkaa erityisesti pelkojen ja riskinoton kannalta. Tässä kirjoittaja turvautuu pitkälti sosiologiseen teoriaan sanoista tunteiden kuvaajina. Hänen mukaansa tunteet eivät ole täysin kadonneet vanhoistakaan asiakirjoista. Bruschi löytää käyttämästään aineistosta viitteitä kataarien ja inkvisiittoreiden peloista ja riskinottoon liittyvästä harkinnasta. Tämä murtaa entisestään kivettynyttä kuvaa inkvisiittorista pelättynä kuulustelijana ja harhaoppisesta pelokkaana vastaajana. Molemmilla osapuolilla oli pelkonsa ja molemmat osapuolet ottivat enemmän tai vähemmän harkittuja riskejä saavuttaakseen päämääränsä.

Bruschin mukaan viimeistään Albigenssiristiretkistä lähtien kataarit alkoivat mieltää itsensä entistä enemmän vaihtoehtoryhmittymäksi ja pitää kirkkoa vihollisenaan. Vaikka kuulustelutilanteissa päällimmäisenä lieneekin ollut huoli omasta itsestä ja läheisistä, on pöytäkirjoista havaittavissa myös juonittelua muiden kataarien hyväksi. Tämä kertoo koetusta kollektiivisesta identiteetistä ja siitä, että katolinen kirkko miellettiin rajoittavaksi voimaksi jota kannatti vastustaa.  

Bruschi tulee tutkimuksessaan siihen johtopäätökseen, että vanha kuva harhaoppisista passiivisina uhreina ja täysin erillisinä voimakkaasta katolisesta kirkosta on väärä. Hänen mukaansa voidaan edelleen puhua metsästäjistä ja metsästettävistä, mutta se, kuka mihinkin kategoriaan kuului hämärtyy. Molemmat osapuolet käyttivät aktiivisesti valtaa ja uhkasivat toisiaan. Tämä osoittaa Bruschin mielestä sen, kuinka vaikeaa historiallisia toimijoita on lokeroida tiettyihin rooleihin. Kataarikirkko oli olemassa oleva järjestelmä, mutta se oli joustava mukautumaan muuttuviin tilanteisiin, eikä sen vuoksi ole yhtä selkeästi nähtävissä historiallisista lähteistä. Bruschi päättää teoksensa toivomalla, että hänen luomansa uusi näkemys keskiaikaisista vaihtoehtoryhmistä auttaisi tulkitsemaan muutakin aihetta käsittelevää lähdemateriaalia uudessa valossa.

Teos perustuu pitkälti Bibliothéque nationale de Francen inkvisitiopöytäkirjakokoelma Collection Doat’in lähilukuun ja siitä tehtyyn tekstianalyysiin. Kyseiset pöytäkirjat sisältävät inkvisition keräämää Toulousen alueen kataareja ja valdolaisia koskevaa kuulustelumateriaalia vuosien 1237 – 1289 väliseltä ajalta. Tutkitussa aineistossa on nähtävissä paljon viitteitä epäiltyjen maantieteellisistä liikkeistä. Bruschin tutkimuksessa on käytetty alkuperäismateriaalina myös harvoja kataarien itsensä kirjoittamia tekstejä, sekä katolisen kirkon piirissä syntyneitä poleemisia vastamanifesteja, kuten esimerkiksi Anselm Alexandrialaisen Tractatus de Hereticis -nimistä kirjoitusta.

Bruschin kirjoittama teksti on soljuvaa vuoropuhelua tutkimustekstin ja alkuperäislähteistä tehtyjen lainausten välillä, joka tekee teoksesta mielenkiintoisen lukukokemuksen. Bruschin esiin kaivamat aikalaisten äänet kaikuvat kirjan sivuilta ja puoltavat hänen argumenttejaan hyvin. Tutkimuskirjallisuutta hän on käyttänyt laajasti ja monitieteellisesti, mutta mielestäni esimerkiksi sosiologian ja psykologian teorioita olisi tutkimustekstin lomassa voinut avata hiukan enemmän, onhan teos kuitenkin suunnattu pääasiassa historioitsijoille. Bruschi on kuitenkin kirjoittanut tutkimusprosessinsa auki poikkeuksellisen antaumuksellisesti. Tutkijan huono saksankielentaito rajoittaa ikävästi käytettyä tutkimuskirjallisuutta, mutta sitä on paikattu käyttämällä laajasti erityisesti italian- ja ranskankielistä kirjallisuutta. Löytyypä teoksesta jopa viite Harry Potter -kirjasarjaan.

Bruschin tutkimus on kiitettävästi argumentoitu kontribuutio kiisteltyyn, mutta merkittävään aiheeseen keskiajan historiografiassa. Se monipuolistaa kuvaa harhaoppisiksi mielletyistä ryhmistä, mutta myös katolisesta kirkosta. Bruschi osoittaa, että katolisen kirkon opetuksille oli olemassa varteenotettavia vaihtoehtoja, eikä sen asema ollut aivan yhtä tunnustettu ympäri Eurooppaa kuin aikaisemmin on ajateltu. Tutkimus avaa uusia mielenkiintoisia ovia jatkotutkimusta varten ja osoittaa, että kataarien jäljille on mahdollista päästä.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *