Historia mirabilis -refereesarjassa on ilmestynyt toinen artikkelikokoelma, Sami Louekarin ja Anna Sivulan kokoama ”Historioita ja historiallisia keskusteluja”, joka sisältää kaikkiaan 11 tekstiä. Kirjan esittelyn ja takakansitekstin perusteella olisin odottanut teoksen keskittyvän historian metodologisiin tai historiografisiin keskusteluihin tai edes käyvän keskusteluja jo käydyistä keskusteluista. Vähänkään historiatieteen kansainvälistä metodologista keskustelua seuranneelle ”Historioita ja historiallisia keskusteluja” jää kuitenkin sisällöltään varsin ontoksi. Vaikka jotkut artikkelit onnistuvat kertomaan uusia asioita menneisyydestä, empiirinen painotus liiskaa alleen metodologiset kysymykset.

Kuten Hannu Salmi artikkelissaan toteaa: ”Olisi tärkeää kiinnittää huomiota niihin tapoihin, joilla menneisyydestä on eri kulttuureissa kerrottu.” (s. 155) Salmi ei kuitenkaan edes yritä moista. Huolimatta muutamista kiinnostavista ideoista (viihteen sukupuolittuneisuus, arkipäivän tapahtumien merkityksellistyminen fiktiossa ennen tieteen kiinnostumista asiasta, jne.) hänen päätelmänsä historian ja fiktion erosta jää lopulta toteamukseen, että fiktio toimii eri lakien mukaan kuin tiede, eikä sitä pitäisi siis arvioida tieteen kriteerein. Monet muutkin teoksen kommenteista päätyvät vastaavanlaisiin itsestäänselvyyksiin – totta kai historiaa kirjoitetaan nykypäivää varten ja totta kai tulkinta menneestä on siksi muuttuva. Mutta mitä tästä seuraa?

Empirian kautta voidaan osoittaa kiinnostavia metodologisia ongelmakohtia ja jopa herättää lukijaa, takakansitekstiä siteeratakseni, ”pohtimaan historian tutkimisen ja kirjoittamisen käytänteiden uusia ja vanhoja elementtejä”. Empiiristen tapaustutkimusten esittäminen ei sinällään riitä avaamaan uusia näkökulmia tai herättämään uusia ajatuksia, ellei tapaustutkimusta ole jo ennakkoon valittu metodologisesta näkökulmasta. Erityisesti kokoelman aloittanut Ilkka Valveen artikkeli Thukydideestä onnistuu tässä hyvin: kirjoittaja huomioi, kuinka historioitsijat arvioivat antiikin Kreikan historiankirjoitusta anakronistisesti nykypäivän kriteerein ja osoittaa menneisyyden ajattelutavan erot konkreettisten esimerkkien kautta. Samoin Pertti Anttosen analyysi Pyhän Henrikin saamista merkityksistä keskustelee hyvin tutkimuskirjallisuuden kanssa, joskin varsin pitkässä artikkelissa on jonkin verran turhaa toistoa. Kansallisen historiankirjoituksen terävänä kritiikkinä artikkeli on kuitenkin erinomaisesti kirjan määriteltyä tematiikkaa vastaava.

Samaa ei voi sanoa kaikista muista kokoelman teksteistä, vaikka kirjoittajat ovat kysymyksenasetteluiden tasolla selvästi sisäistäneet takakannessa ja johdannossa esitetyt teemat – mistä tunnistamme historiankirjoituksen, millaisin säännöin historia toimii, miten menneisyydestä tulee historiaa tai historiasta myytti. Esimerkiksi Pekka Tolosen artikkeli valdesilaisuudesta on hyvää empiiristä tutkimusta, mutta se ei vastaa tai kyseenalaista aihettaan ainoaankaan kokoelman keskeisistä tematiikoista. Samoin Leena Valkeapään perusajatus keskiaikaisten kirkkojen merkityksellistämisestä 1800-luvulla on mainio, mutta itse tapaustutkimukset jäävät irrallisiksi, eikä kirjoittaja juurikaan keskustele tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kiinnostavin tapaus – Turun tuomiokirkon suhde funktionalismiin – olisi yksinkin voinut toimia artikkelin aiheena, mikäli kirjoittaja olisi ottanut huomioon kansainvälisen taidekäsityöliikkeen ideaalien toisintumisen ja muokkauksen funktionalismissa. Näin hän olisi voinut päästä purkamaan modernismiin yleisesti yhdistettyä historiattomuuden väitettä. Anna Sivulan artikkelissa taas Marc Bloch hukkuu taustoitukseen, jonka nimien ja ryhmittymien tulva ei jaksa kiinnostaa lukijan odottaessa, koska kirjoittaja vastaa otsikkoon. Kokoelman ainoana selkeästi historiografian historiaa käsittelevänä tekstinä Sivulan teksti jää paradoksaalisesti hieman irralliseksi kokonaisuudesta.

Kysymys kenen historiaa itse asiassa kirjoitetaan jää artikkeleissa yllättävän vähälle huomiolle. Tästä syystä pidin kovasti Pertti Grönholmin artikkelista, vaikka se sisällyttää itseensä laajoja teemoja, ja ajoittain kirjoittaja olisi voinut myös suoraan sanoa lukijalle, ettei tässä yhteydessä voi käsitellä tematiikan kaikkia implikaatioita. Syvällisempi keskittyminen yhteen monista mahdollisista teemoista olisi ollut aiheellista esimerkiksi Mikko Winbergin kohdalla, jonka Rikhard III:tta käsittelevä teksti viittaa kiinnostavasti draaman ja historiankirjoituksen suhteeseen. Ihmettelin kuitenkin, miksi Winberg ei ole kirjoittanut elokuva-aiheestaan, koska kokoelmassa olisi selkeästi ollut tilaa artikkelille nykyisten (stereotyyppisten) käsitysten hyvin pitkäaikaisesta historiallisesta muotoutumisesta ja kerrostuneisuudesta. Tähän tematiikkaan (miten käsityksemme keisariajan Roomasta ovat muotoutuneet) viittaa myös Riikka Hälikkä Tacitus-artikkelissaan. Artikkelin fokus on kuitenkin liiankin laaja: Hälikkä esimerkiksi vetää kiinnostavan yhteyden vapauden, hyväksyttävän retoriikan ja ruumiillisen olemuksen välille, josta olisi lukenut enemmänkin. Myös Janne Tunturin artikkeli olisi parantunut aihepiirin tarkemman rajauksen avulla, esimerkiksi keskittymällä keskiajan ja ei-eurooppalaisen kulttuurin suhteeseen.

Outi Tuomi-Nikulan artikkeli ainoastaan rasitti minua nostalgisoinnillaan, vaikka kirjoittaja kritisoikin hieman myös viimeaikaisen restaurointi-innon luomia esteettisiä käsityksiä ’oikeasta’ ja ’väärästä’ menneisyydestä. Olisin katsonut keskeisemmäksi kyseenalaistaa etnologian ongelmallinen historiattomuus, siis historian muuttuminen suullisessa perinteessä myytiksi ja jopa mytologiaksi parin sukupolven aikana – tästä muistan itse lukeneeni esimerkiksi Historia mirabilis -sarjan toimituskuntaan kuuluvan Riitta Laitisen väitöskirjassa. Kirjan päättänyt Sami Louekarin maisema-artikkeli olikin piristävä tuulahdus muistuttaessaan maiseman olevan myös kaatopaikkoja ja työläiskortteleita, ei vain nostalgisia maalaisidyllejä.

Kirjan luettuani jäin vielä pohtimaan, miksi se ei vastannut odotuksiani, vaikka useimmat artikkeleista olivat hyvää ja kompetenttia tutkimusta. Totesin lukeneeni teosta ennakko-oletusteni valossa, eli siis olleeni mainoksen uhri. Johdannon pitäisi taustoittaa kokoelmaa paremmin oppikirjamaisen Ricoeur-esittelyn sijaan, erityisesti, koska ko. teoreetikko ei suinkaan toimi kirjan metodologisena kiintopisteenä itse artikkelien tasolla. Takakannen väitteiden jälkeen johdanto tuntuu pomppivan sinne tänne esittelemättä sen kummemmin teosta kokoavia ajatuksia, ja jotkin kommenteista (erityisesti viite Spiegeliin, s. 10) jäävät satunnaisiksi heitoiksi, jotka eivät aktualisoidu itse johdannossa tai missään kokoelman artikkeleista. Näen myös huomattavan ongelmalliseksi toimittajien esittämän pinta/syvärakenne -jaottelun puhuttaessa representaatiosta (s. 15), ja Ricoeurin rinnastaminen lauserakenteen tasolla ainoastaan Suomessa tunnettuihin Kalelaan ja Salmeen (s. 12) antaa toimittajista naiivin kuvan.

Lisäksi ihmettelin joitain toimituksellisia ratkaisuja. Miksi esimerkiksi joissain artikkeleissa lainaukset alkuperäiskielellä on sijoitettu viitteisiin ja toisissa taas tekstiin? Viitteiden yhtenäisyydessä on myös puutteita, ja jotkut toistuvat paino- ja ladontavirheet ärsyttävät (esimerkiksi Sivulan artikkelissa toistuva è:n (accent grave) muuttuminen P:ksi). Erityisesti kirjoittajien käyttämää kieltä olisi voinut hioa: ajoittain tekstiä joutuu lukemaan useaan otteeseen itse asian jäädessä hämmentävien lauserakenteiden varjoon.