Jani Mikkonen aloittaa raflaavasti: ”Pikku G haluaa tuhota. Hän on jo tappanut lenkkeilijöitä, äitejä, isiä ja lapsia ´Olen mennyt klubiin haulikon kanssa ja…´ Ei, vuoden 2003 suurin suomalainen Pikku G ei puhu menneisyydestään. Ei edes biiseistään.” Myöhemmästä tekstistä voi päätellä, että kyse oli GTA Vice City -pelistä, jota Pikku G on pelannut. Oikein rankka ja lukijaa hätkähdyttävä aloitus, aivan niin kuin opettaja neuvoi.

Mikkonen on rohkeasti tarttunut vaikeaan aiheeseen. Suomalaisen hip hop alakulttuurin (skenen) ulkopuolisena toimittajana ilman vahvaa etukäteistietämystä Mikkonen on koonnut suomalaisen hip hopin, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa rap-musiikkia, ”historiikin”. Kirjasta huomaa minkälaisia paineita Mikkosta kohtaan on tullut eri puolilta. Toisaalta kirja on suunnattu massamarkkinoille, niin lapsille kuin heidän vanhemmilleen, toisaalta alakulttuurin sisältä odotettavasti tulevan kritiikin on ollut pakko kummitella mielessä. Yksi suuria kysymyksiä on varmasti ollut, miten paljon painottaa menestyneitä kaupallisia artisteja, ja miten paljon nostaa esille ”underground” hip hoppia. Ensimmäinen vaihtoehto takaisi kersojen rahat, jälkimmäinen toisi suomalaisen hip hop kulttuurin esille laajemmin, ja ehkä todellisuudelle uskollisemmin. Ensimmäinen vaihtoehto kertoisi tarinan suomalaisen musiikkiteollisuuden tuotteesta, suomirapista, toinen alakulttuurista, hip hopista. Mikkosen ratkaisu on ollut (kustantajan ohjeesta?) painottaa suomalaisen hip hopin kaupallisesti menestyneitä artisteja. Underground-porukat, varsinainen hip hop-skene, on huomioitu lyhyesti kirjan loppupuolella. Katu-uskottavuutta on ilmeisesti haettu myös verhotuilla viittauksilla kannabikseen, jotka kuitenkin ovat lähinnä huvittavan ja nolottavan välimaastossa.

Yksi suuri kirjan laatuun vaikuttava tekijä on ollut varmaan myös kiire. Kirja nimittäin vaikuttaa aika hätäisesti hutaistulta. (Esipuheessa Mikkonen kertoo kuinka hän oli jo aiemmin eli työskennellessään top40-ohjelman juontajana vuonna 2003, huomannut suomalaisen hip hopin nousun!) Toisaalta kirja on kyetty pitämään ajan tasalla suomalaisen hip hopin nopean kehityksen kanssa. Mukaan on saatu vuoden alkupuoliskolla julkaisseita artisteja. Kun koko ajan tapahtuu paljon, ajan tasalla olevaksi pyrkivän kirjan teko on varmasti ollut raastavaa.

Kirja koostuu löyhistä temaattisista luvuista, joita ei aina erota toisistaan ja joiden logiikka on välillä hivenen epäselvää. Olo on kuin lukisi ylipitkää Suosikin artikkelia tai söisi jälkiruokavaahtoa: aluksi luku / syöminen etenee nopeasti, mutta nopeasti höttö rupeaa tökkimään vastaan. Mikkosen tyylillisten puutteiden lisäksi silmiinpistävää on myös epävarmuus aiheen suhteen. Lukijalle syntyy tunne, että Mikkosen tietämys suomalaisesta hip hopista on varsin ohutta ja uutta. Mikkonen onkin ammatiltaan toimittaja, ei tietokirjailija. Ero on huima kun vertaa esim. kuusi vuotta vanhaan Anne Isomursun populaariin tietoteokseen ´Helsinki Graffiti´, joka perustuu Isomursun pro gradu -tutkimukseen.

Kirjaa vaivaa yksi suuri perustavaa laatua oleva ongelma, joka on varmasti tuttu kaikille populaarien tietokirjojen tekijöille. Kyseessä on monitahoinen aihe ja Mikkonen on kerännyt runsaan, vaikkaan ei kovin syvällisen tietomäärän. Tämä tietomäärä pitäisi sitten saada esitetyksi lukijakunnalle, joka koostuu ennakko-oletuksena ensisijaisesti yleisöstä joka ei tiedä aiheesta juuri mitään, ja toissijaisesti yleisöstä joka tietää aiheesta kirjoittajaa enemmän. Kuinka tällaisessa tilanteessa rakentaa kirja? Mikkosen ratkaisu ei valitettavasti ole kaikkein paras. Perustiedot väännetään rautalangasta, mutta varsin ohuesti. Spesiaalimpi tieto jää maininnan asteelle, siten että eräät luvut muistuttavat lähinnä nimien tiputtelua, joka ei hyödytä lukijaa yhtään. Ainakin kirjoittaja voi sanoa, että ei ole unohtanut ketään tai mitään (vaikka tottakai näin on päässyt tapahtumaan). Mikkosen toimittajamaisen tyylin ja name droppingin yhdistelmä menee jo huvittavuuksiin kun hän on katsonut tarpeelliseksi kaivaa kaikkien kirjassa esiintyvien toimijoiden oikeat nimet esiin. Faktat on siis tarkastattu, todella vakuuttavaa. Kirjan substanssia se tosin ei kasvata yhtään.
Ikävää tässä on lähestymistavassa on myös se, että spesiaalimmaksi tiedoksi on katsottu aika ennen vuonna 2000 alkanutta hip hopin kaupallista tulemista. Mainonnan lupailuista huolimatta skenen taustat eivät juurikaan valotu. Esim. edellä mainittu Isomursun ´Helsinki Graffiti´ selostaa paljon paremmin, ja sujuvammin, sekä suomalaisen että amerikkalaisen hip hopin varhaishistorian, siitäkin huolimatta, että Mikkonen on käyttänyt Isomursun kirjaa lähteenään.

On kuitenkin sanottava, että Mikkosen kirjasta saa jonkinlaisen kuvan suomalaisen rap-musiikin näkyvimmistä toimijoista. Kaupallisesti menestyksekkäimpien artistien laajahko esittely saa kirjan muistuttamaan fanituotetta, mikä toisaalta onkin täysin totta. Menestyksekkäiden artistien esittelyn lisäksi lukija saa suomalaisen hip hopin historiasta sen verran selville, että eri nimisiä toimijoita on ollut.

Mikkosella on ollut vaikea työ ja pisteet onkin annettava yrittämisestä ja rohkeudesta tarttua haastavaan aiheeseen. Valitettavasti vain suomalainen hip hop ansaitsisi paremman historiikin, ja fanit ansaitsisivat paremmin kirjoitetun fanikirjan. Mieleen hiipi ajatus siitä, että kenties ´Riimi riimistä´ ei olekaan suunnattu lapsille ja nuorille Otavan kategorioinnista huolimatta, vaan suomalaista hip hoppia kuuntelevien lasten vanhemmille, jotta he saisivat jonkinlaisen käsityksen kuka rap-tähdistä nyt olikaan kuka. Lapset ovatkin saaneet jo samat tiedot Suosikkia lukemalla. Suomalaisesta hip hopista kiinnostuneille voin suositella esimerkiksi Matti Niemisen artikkelia ”Ei ghettoja, ei ees kunnon katuja. Hiphop suomalaisessa kontekstissa” joka läytyy Kimmo Saariston toimittamasta kirjasta ´Hyvää pahaa rock´n´roll. Sosiologisia kirjoituksia rockista ja rockkulttuurista´. Siitä saa varsin hyvän kuvan suomalaisen skenen tilasta ja siitä mistä oikein suomalaisessa hip hopissa onkaan kysymys. Namedroppingia ei tosin ole yhtään…