Katsaus vihtiläiskartanon elämään eri vuosisatoina

Marjut Popelkan teos Vihdissä sijaitsevan Olkkalan kartanon vaiheista kertoo kattavasti yhden rakennuksen historiasta. Oma kiinnostukseni teokseen heräsi rakennushistoriallisen kohteen lisäksi sen takia, että isoisoäitini on asunut Olkkalassa 1910-luvulla.

Popelka, Marjut: Olkkalan kartano. Ihmisiä ja elämää vihtiläisessä herraskartanossa. SKS, 2008. 200 sivua. ISBN 978-952-222-038-7.

Marjut Popelka kuvaa mielenkiintoisella tavalla elämää eri vuosisadoilla yhden rakennuksen historian perusteella. Olkkalan menneisyyteen yhdistyvät suurista maatamme koskeneista murroksista muun muassa isoviha, tieteen kehittyminen Suomessa, torppareiden asema, maaseudun teollistuminen, fennomania sekä kansalaissota. Popelka onnistuu loistavasti tuomaan yleiset kulttuurihistorialliset muutokset osaksi Olkkalan kartanoa, ja näin teos toimii myös laaja-alaisempana kuvana Suomen kehityksestä keskiajalta nykypäivään.

Etenkin 1600- ja 1700-luvuista kertovat luvut ovat erinomaisia kertomuksia Olkkalan elämästä ja muutoksista. Popelka onnistuu liittämään herraskartanon historian kiehtovalla tavalla Suomen muuhun historiaan ja henkilöihin, jotka vaikuttivat monella saralla tieteessä ja politiikassa. 1600-luvun puolivälissä (ja aina 1700-luvun lopulle) Olkkalaa hallitsi säätyläinen Ekestubben suku, joista Henrik vanhempi oli vankka kirkon tukija ja Henrik nuorempi kouluttautui Turun akatemiassa, kuten monet ajan aatelisnuorukaiset. Popelka pohtii mielenkiintoisesti heidän elämäntapaansa ja elinoloja suhteutettuna aikalaistapoihin ja keksintöihin. Taidehistorioitsijana hän tuo esille myös rakennuskannan muutokset arkkitehtonisesta muodosta tapetteihin ja ikkunoista kaakeliuuneihin.

Kiehtovaa Popelkan teoksessa on etenkin kemisti ja luonnontieteilijä Johan Gadolinin yhteys Olkkalaan. Gadolin osti kartanon vuonna 1814 Vihdin rikkaimman miehen hovioikeudenneuvos von Glanin kuoleman jälkeen. Molemmat miehet olivat kaupunkilaisherroja, jotka tunsivat toisensa Turun seurapiireistä. Gadolin rakennutti Olkkalaan jopa oman laboratorion ja teki uudenaikaisia puutarhakokeiluja. Kuriositeettinä kiinnostusta herätti tieto kaikista niistä erityisistä kasveista, joita Olkkalassa viljeltiin. Kansainvälisestikin tunnettu tiedemies vietti lähinnä kesät Olkkalassa ja talvet Turussa säätyläispiireissä. Popelka valottaa Gadolinin tapahtumarikasta elämää sopivasti suhteessa Olkkalaan niin, ettei tutkimus kuitenkaan liikaa etene harhateille.

Olkkalan siirtyminen seuraavalle omistajalle, Gustav Gabriel af Hällströmille liittyi myös tiedemiesten yhteisiin piireihin Turun akatemiassa. Suomen fysiikan isäksi tituleerattu af Hällström oli monitaitoinen mies, joka suunnitteli uuden päärakennuksen 1840-luvulla – hänen arkkitehtuurikiinnostukseensa vaikutti myös se, että Charles Bassi ja Carl Ludwig Engel olivat hänen tuttaviaan. Hällströmistä, kuten myös monista muista Olkkalaan vaikuttaneista henkilöistä on mielenkiintoinen henkilökuva muun tekstin välissä. Artikkelimaiset katsaukset toimivat yhteenvetoina ja nostavat yksityishenkilöt esiin.

1800-luvulla Olkkalasta kehittyi af Hällströmien omistuksessa uudistunut kartano, jonka laajaan toimintaan kuuluivat oma saha, tiilitehdas, kalkkitehdas ja jopa oma rautatie. Olkkala on hyvä esimerkki siitä, miten kartanon ympärille muodostui oma keskuksensa, joka työllisti satoja ihmisiä eri tehtävissä. Yksi omistajista, Emil af Hällström on myös tyypillinen esimerkki 1800-1900-lukujen vaihteen fennomaaneista; hän hankki paljon suomen kielistä kirjallisuutta, ja kotona lapsille puhuttiin suomea, vaikka vanhemmat itse keskustelivat keskenään ruotsiksi.

Olkkalan kartanon asukkaista ja arkielämästä olisi ollut mielenkiintoista lukea lisää etenkin 1900-luvun puolelta. Ajanjakso Arvid Anderssonin omistuksessa 1920-luvulla painottuu elinkeinojen ja rakennusten kehitykseen. Välähdykset seurapiirijuhlista kukoistusaikana herättivät mielenkiinnon ja mikrohistoriallisia lähteitä, kuten kirjeitä ja muistelmia olisi voinut käyttää enemmänkin. Arjen kuvaukset ja erilaiset teemat olisivat voineet murtaa joskus liiankin ankarasti kronologiaa ja omistajaluetteloa seuraavaa jaottelua.

Teoksen loppupuolella välittyy pieni kiire ja huolimattomuus. On hienoa, että yksi kirja kattaa monta vuosisataa, mutta välillä teksti muuttuu luettelomaiseksi ja analyysi jää ohueksi. Teoksen loppupuolen rakennus- ja korjaushistoria on sinänsä kiinnostava prosessikuvaus kartanon entisöinnistä, mutta on lähinnä kuvailua tapahtumista.

Taidehistorioitsija Popelkan vahvuutena on ennen kaikkea rakennusten tyylianalyysi eri aikakausina. Kuvitus tukee tekstiä, ja etenkin Signe Branderin ennen julkaisemattomat valokuvat 1920-luvulta välittävät mielenkiintoisia alue- ja tilannekuvauksia Olkkalan kartanosta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *