Esseekokoelman keskiössä on taiteen kyky toimia ihmisen sisäisten ja tiedostamattomien maailmoiden tulkkina. Taiteellinen ilmaisu näyttäytyy Ihanuksen ajattelussa avaimena henkilökohtaisten kokemusten jäsentämiseen sekä avoimen psyykkisen tilan luomiseen. Kielellisen tai kuvallisen ilmaisun luova potentiaali johdattaa syvälle kysymyksiin identiteetistä, minuudesta ja toiseudesta. Esseissään Ihanus muistuttaa kuitenkin, että ”sanojen retorisella taivuttelijalla on hallussaan sekä vaarallinen ase ja myrkky että turvasäiliö ja parantava lääke.” Kieli ei ole yksiselitteisesti eheyttävä ja vapauttava ”väline”. Se myös vie äärirajoille, kohti tuntematonta ja tiedostamatonta.

Toiseuden tulkit

Teoksen ensimmäinen osa kokoaa yhteen esseitä ajattelijoista, joilla on ollut poikkeuksellisen väkevä suhde kieleen ja kirjoittamiseen. Nämä ”kielen rakastajat”, Georg Christoph Lichtenberg, Karl Krauss, Franz Kafka, Jean Cocteau, Italo Calvino ja hänen luomansa herra Palomar, E.M. Cioran, Jacques Derrida sekä Uuno Kailas ja Matti Pulkkinen kertovat persoonillaan paitsi ilmaisukyvystä ja kyvystä kääntää sanomattomia kokemuksia kieleen, myös sivullisuudesta ja muukalaisuudesta.

Erityisen mielenkiintoinen on tuore, Kristiina Julkusen kanssa kirjoitettu essee ”’Isä-parka, äiti-parka ja Franz-parka’ – Franz Kafkan mielen maailmasta”, joka yhdistää oivaltavalla tavalla psykologisia näkemyksiä Kafkan elettyyn ja kerrottuun elämään. Kafkan kaunokirjallisesta tuotannosta sekä henkilökohtaisista kirjeistä piirtyy kuva lapsen kokemusmaailmasta ja aikuiseksi kasvamisesta, joka on myös yleisinhimillisesti aito.

Kirjoittajien mielen maisemat ovat tulkinnan kohteina myös muissa esseissä. Uuno Kailasta käsittelevä kirjoitus avaa mielen sairauden kysymyksiä ja Jean Cocteau -essee puolestaan hahmottaa oopiumin ja kirjallisen työskentelyn nivelkohtia. Molempien kirjoittajien kohdalla psykofyysinen sairaus (skitsofrenia, huumausaineriippuvuus) on paitsi taakka, myös avain toisenlaisten todellisuuksien hahmottamiseen. Sisäisten maailmojen, unien, hallusinaatioiden ja mielikuvituksen merkitys paljastuu. Lichtenberg, Krauss, Cioran ja Derrida puolestaan osoittautuvat Ihanuksen käsissä vastakarvaanajattelijoiksi, joiden työn päämääränä on ollut ravistella (sosiaalisia, kielellisiä) järjestelmiä, murtaa koodeja – ”päästää sattuma valloilleen”. Lichtenberg teki tämän aforismin keinoin, Krauss satiirikkona ja Cioran ja Derrida filosofian diskursseja radikaalisti muokaten.

Toiseus, erilaisuus, järjestystä ja järjestelmiä vastaan kulkeminen kääntyy eettiseksi visioksi esseestä toiseen ja tässä mielessä Ihanuksen ajatuksenkulku tulee lähelle Derridaa, jonka ajattelua hän avaa esseessään ”Merkilliset instituutiot: Derrida ja kirjallisuus”. Essee toimii myös mainiona johdantona Derridan filosofiaan. Dekonstruktion ydin esittäytyy Ihanukselle ymmärryksenä ulossulkemisen mekanismeista sekä ”torjutun paluuna” – mahdollisuutena päästää poissuljettu ja poikkeava häiritsemään sosiaalisia rakenteita: ”Eivät pelkästään kirjallisuuden, tieteen ja psyyken vaan myös yhteiskunnan, politiikan, talouden ja uskonnon rakenteet jäsentävät kokemustamme jonkin poissulkemisen avulla. Dekonstruktion mukaan pois suljettu ja torjuttu ei kuitenkaan katoa vaan palaa horjuttamaan kaikkein vakiintuneimpina ja turvallisimpina pitämiämme rakenteitakin. Juuri eroavuudet lisäävät elämisen arvoa. Eroavuuksia pois sulkevien rakenteiden tunnistaminen ja ohittaminen sisältyy Derridan dekonstruktion eettiseen visioon.”

Ihanuksen esittelemät ”kielen rakastajat” ovat nimenomaan erilaisuuden ja poikkeuksellisuuden puolestapuhujia. Ihanukselle kirjallisuuden kapinoivat kielet ovat omiaan toimimaan dekonstruktion tavoin. Niiden kautta päästään paljastamaan toiseuden asettamisen mekanismeja ja murtamaan niitä. ”Vapauttavan kielen” on tällöin mahdollista kääntyä paitsi terapeuttiseksi lääkkeeksi, myös eettiseksi suhteeksi toiseen ihmiseen – vieraaseen ja muukalaiseen.

Kokoelman toinen osa hahmottuu ensimmäistä hivenen hajanaisemmaksi kokonaisuudeksi. Sekin puhuu taiteesta, sen kyvystä avartaa psyykkistä todellisuutta ja murtaa sosiaalisia hierarkioita, nyt yleisemmin mm. otsikoilla ”Taiteen merkityksistä”, ”Toiseudesta” sekä ”Runon elämysvirrat”. Kirjallisuudesta siirrytään hetkeksi kuvataiteiden maailmaan (”Lapsikuvien historiaa”, ”Ruumiinkuva ja performanssi”) ja kokoelman päättää essee ”Eksentrikkojen elämästä”, joka luotaa luovuuden ja hulluuden välisiä kytköksiä. Se sulkee esseiden muodostaman kehän analyysilla sosiaalisesta toiseudesta ja erilaisuudesta. Toiseus on taiteilijoille ja muille ”eksentrikoille” tuttu kokemus ja olemisen tapa. Eksentrikoista tehty psykologinen tutkimus puolestaan paljastaa, että ”outous” on myös yksi elävän ja luovan elämän ehdoista.

Poleemista, assosiatiivista tekstiä ja eettisiä päämääriä

Esseessään ”Toiseudesta” Ihanus antaa yhden selityksen yksilöiden ja identiteettikategorioiden ulossulkemiselle yhteiskunnassa sekä tällaisiin ”muukalaisiin” kohdistuvalle vieroksunnalle, jopa pelolle ja vihalle: ”Jokainen on ’neekeri’, ’fundamentalisti’, ’pakolainen’, homo/lesbo’ jossakin ulottuvuudessa —. Koska näitä tiedostamattomia mielen ulottuvuuksia kuitenkin laajalti kavahdetaan eikä niitä hevin haluta tunnistaa itsessä, vihjauksetkin niistä pyritään tuhoamaan toisissa —.” Essee kasvaa paikoin hyvinkin tiukkasanaiseksi julistukseksi, joka ammentaa etenkin Emmanuel Levinasin ajattelusta. Sama on kuitenkin sanottu perustellummin (joskin myös hienovaraisemmin) jo yksittäisiä kirjoittajia koskevissa esseissä – sosiaalinen toiseus määrittää jollakin tapaa jokaista käsitellyistä hahmoista.

Ihanus toteaa kokoelman alkusanoissa olevansa paikoin hyvin poleeminen kirjoittaja, ja lievennettynä poleemisuus tuntuu helposti kääntyvän myös kryptisyydeksi. Hyvänä esimerkkinä toimii väite Jean Cocteaun tasapainoilusta ”kirkon ja yhteiskunnan lainmukaisen, prosodisen moraalin” ja ”modernin, plastisen moraalin välillä”. Ajatus tasapainoilusta säännönmukaisen ja muovautuvan moraalikäsityksen välillä on selvä, mutta vastakkainasettelu ”prosodisen” ja ”plastisen” käsitteiden välillä jää hieman epäselväksi – niin kuin usein palaset Ihanuksen teeseistä. Taustalla jyllää kuitenkin valtava psykoanalyyttis-fenomenologinen teoriakoneisto, jonka kanssa Ihanuksen teksti jatkuvasti resonoi. Hänen assosiaatioihin nojaavaa kirjoitustaan on luettava herkin aistein, intuitioon luottaen ja koko omaa oppi- ja kokemusmaailmaa luodaten – tällöin ymmärrys ja merkitykset ikään kuin hiipivät paikalle. Kritiikki käsittämättömyydestä olisi kuitenkin kohtuutonta – onhan Ihanuksen päämääränä juuri avata poikkeuksellisia tapoja ilmaista ja ymmärtää. Monimerkityksisyys, määrittelemättömyys ja ilmaisun kahleettomuus toimivat reitteinä eettiseen suhteeseen tekstin kanssa. Ei ole olemassa yhtä tiettyä oikeaa tulkintaa tai totuutta ylipäänsä. Maailma ei ole ”tosiasioiden järjestelmä [—]  vaan merkitysten kudelma [—].”

Luen Ihanuksen tavan kirjoittaa muista kirjoittajista myös tapana luoda eettistä suhdetta: vakaumuksena kuunnella ”toisia”. Lichtenberg, Krauss, Cioran ja Kafka saattoivat elämissään esiintyä outoina ja erilaisina, mutta tästä huolimatta he jatkavat kommunikointiaan aina uusissa kirjallisissa konteksteissa. Ihanuksen kirjallisuus- ja taidehistorialliset esseet luovat uusia horisontteja kirjoittajien ymmärtämiselle ja heidän kohtaamiselleen, ja etenkin vähemmän tunnettujen Lichtenbergin, Kraussin ja Cioranin esiin nostaminen on arvokas teko.

Taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä

Toiseuden ja kielellisen ilmaisun potentiaalien lisäksi Ihanus tulee teksteissään luodanneeksi myös taiteen ja yhteiskunnan kytköksiä. Taide ei redusoidu välineeksi yhteiskunnalliselle muutokselle, muttei se myöskään sijaitse yhteiskunnan ja päätöksenteon ulkopuolella: ”— kirjallisuus voi olla vapaammin väärämielistä ja -oppista kuin mikään valtiovalta tai toistoon jämähtänyt poliittinen järjestelmä. Se voi kysyä menneisyydeltä nykyisiä asioita ja ennakoida tulevaisuuden muistoja ilman, että se ajautuu kohtalon orjan tai historian uhrin asemaan.”

Taiteessa ilmenevä merkitysten huojunta estää lukkiutumisen yhteen järjestelmään, viralliseen järjestykseen tai totuuteen.

Esseekokoelma jättää lukijan kielen ihmeellisen, ristiriitaisen maailman äärelle, jossa ilmaisu on yhtaikaisesti myrkkyä ja lääkettä – niin henkilökohtaisella kuin myös sosiaalisella tasolla. ”Järjenvastaisiksi ja mielettömiksi tulkitut taiteelliset ilmaukset voivat ajoittain tuottaa ymmärtämiskatkoksia, mutta ilman niitä ei voisi olla siirtymiä kohti toisinajattelua ja uudelleentulkintaa.”