Kattava sähkön historia – tarvitsisi historian otetta

Sähkötekniikan emeritusprofessori Ismo Lindell on kirjoittanut kattavan kuvauksen sähkön historiasta teoksessa Sähkön pitkä historia. Teos sisältää kaiken oleellisen antiikin Thalesista ja meripihkan staattisen sähkön vaikutuksista Vladimir K. Zworykinin ja Karl Ferdinand Braunin tekniikkaan perustuvaan televisiotoimintaan. Se nostaa niin ikään esiin tieteen ja tekniikan historian peruskysymyksen, miten historiaa kirjoitetaan ja kenelle se kuuluu.

Lindell, Ismo: Sähkön pitkä historia. Otatieto/Gaudeamus - Helsinki University Press, 2009. 454 sivua. ISBN 978-951-672-358-0.

Lindellin teoksen taustana on hänen vuonna 1994 Teknillisen korkeakoulun opiskelijoita innostamaan ilmestynyt Sähkötekniikan historia. Alkusanoissa tekijä sanoo laajentaneensa teoksen käsittelyä vastaamaan ensimmäisen version alkuperäistä kohderyhmää laajempaa yleisöä, jolla ei ole välttämättä opiskelijoiden omaamia perustietoja. Uuden teoksen kohdalla kävi kuitenkin niin, että 14 vuotta automaatioinsinöörin töitä tehneellekin – toki ilman alan varsinaista koulutusta – kirjan arvostelemisesta muodostui pitkä kirjoitusprosessi. Kirjan lukemisyritys historiateoksen tapaan perusteellisesti tuotti useamman kuin yhden yöunen ja lukemisen keskeytymisen. Siksi ensimmäinen valinta lukemista etsiessä ei aina osunut Lindelliin. Kun kirja viimein oli luettu, piti vielä ottaa hiukan aikaa ajatteluun ja analysointiin, esimerkiksi siihen kenelle historiantutkimus ja -kirjoittaminen kuuluu.

Sähkön pitkä historia on erinomainen yleisteos antiikista toiseen maailmansotaan. Sen asia- ja henkilöhakemistot ovat hyvin laadittuja ja hyödyllisiä. Kirjallisia lähteitä on lueteltu liki kymmenen sivua, mutta niitä ei ole kytketty tekstiin muuten kuin jaottelemalla ne lukujen alle, joten ne jäävät vähemmälle painoarvolle. Jos tavoitteena on historiateos, on sen viittaustekniikka oltava historiantutkimuksen käytäntöjen mukainen, lukijan on siis halutessaan päästävä käsitykseen mistä esitelty käsitys on peräisin. Lähteiden kerääminen lukukohtaisesti kirjan loppuun ilman kytkentää luvussa esitettyihin asioihin ei lukijaa paljonkaan auta.

Teoksen ansiot ovat kuitenkin kiistattomat. Se antaa selvän kuvan, kuinka antiikista alkanut ja lähes koko kirjan kattaman ajan jossain muodossa jatkunut kokeellinen keksintötoiminta sai rinnalleen tieteellisemmän lähestymistavan, jossa ilmiöitä pyrittiin selittämään luonnontieteellisten periaatteiden mukaisesti. Silti sähkön historialle tyypillistä on ollut, että sähköisiä ilmiöitä – ja kun sitten havaittiin yhteys – myös magnetismia on käytetty hyödyksi, vaikkei varmasti olekaan tiedetty mistä oikein on kysymys. Lindellin kattava teos käsittelee paitsi ilmiöitä, myös niihin liittyviä keskeisiä vaikuttajia. Henkilöitä hakemistossa on yhdeksän sivua, enkä ole niin hyvä asiantuntija, että voisin väittää kenenkään merkittävän osallisen sieltä puuttuvan. Teoksen rakenteeseen henkilöt on yleensä kytketty ajallisesti tai toiminnan alueiden mukaan. Tärkeimmistä vaikuttajista on myös lyhyet esittelyt, jotka kertovat sähkön lisäksi niistä olosuhteista, missä nämä sähköiset merkkihenkilöt työtään tekivät.

Lindell on jakanut teoksensa aiheitten mukaan. Ensimmäisessä jaksossa lähdetään antiikista ja siinä esitellään sähköilmiöiden tulkintaa mielenkiintoisella tavalla. Myös sähkön yleinen kansainvälinen nimi paikannetaan sähkökokeiden ensimmäiseen keskeiseen raaka-aineiseen eli meripihkaan, kreikaksi elektron. Poikkeuksiin kuuluu vain suomi, heprea, unkari, kiina ja japani. Jo ensimmäisestä luvusta lähtien Lindell kuljettaa rinnalla myös magnetismia kiinalaisten kompassista aloittaen. Magneettikivistä ja Pyhän Elmon tulista siirrytään 1600-luvulle, jolloin sähköilmiöitä esiteltiin kansanhuvina ja ihmeinä. Kolmannessa luvussa jo päädytään sähkön kannalta keskeiseen Amerikkaan, Benjamin Frankliniin ja mm. ukkosenjohdattimien kehittämiseen. Myös sähkön mittaamisen aloittaminen on ollut keskeistä ja Lindell esittelee mm. Galvanin käyttämät sammakonreidet, eläinkokeiden vastustajia ei silloin ollut. Neljännessä luvussa, jossa kuljetaan 1700-luvulta 1800-luvulle kytketään sähkö ja kemia, keksitään akut ja galvanointi. Mielenkiintoista on tietysti myös eri metallien ja sähkön yhteys, jolla on tietysti edelleen jokapäiväistä merkitystä.

Viidennessä luvussa kuvataan sähkön ja magnetismin yhteys, seuraavassa virtapiirin käsite ja vastus. Magneettisuuden ja magneettikenttien ja -aaltojen vaikutusta selvitetään seuraavat pari lukua ja päädytään optiikkaan. Samalla siirrytään pari vuosisataa taaksepäin aloittaen Galileistä. Tietoliikenteen kehityksessä Lindell esittelee turhaankin muita kuin sähköön perustuvia kauko- ja ketjuviestinnän muotoja, kuten optisia lennättimiä, sillä vasta Morsestahan alkoi maailman pieneneminen. Valaistuksen historia on nykyajan näkökulmasta samalla tavalla ajatuksia avaava, ovathan vaikka kaupunkien keskitetyt valokaarilampuilla toteutettavat keinoauringot niin erilaisia kuin nykypäivä. Sähkö käyttövoimana on keskeinen osa tämän päivän ns. jälkiteollista maailmaa ja sen esittämisen Lindell toteuttaa koko kirjansa tapaan laajasti ja perusteellisesti. Myös standardoinnin merkityksen esiin nostaminen on keskeinen piirre kaikille tekniikan historian esityksille. Ehkä toiveena voisi esitellä sen, miksi eri volttistandardit Atlantin eri puolella jäivät voimaan; nyt tähän ei tule vastausta. Langaton tiedonsiirto on eritelty aiemmasta tiedonsiirrosta omaksi luvukseen, varmasti perusteeksi riittää se, että muuten tietoliikenteestä olisi tullut liian laaja osa, mutta ehkä nämä olisi voinut kytkeä paremmin toisiinsa vaikka esittelemällä ne peräkkäisissä luvuissa. Poikkeaminen välillä sähkövoimaan ei loogisen etenemisen kannalta ole perusteltua, eihän kaapelilennättimestä langattomaan ollut ajallisesti kuitenkaan niin pitkä matka.

Lindellin kirjan yksi tärkeä merkitys on siinä, että se antaa suomenkielisille lukijoille pohjan ymmärtää, mitä on tapahtunut, ennen kuin kytkintä kääntäessämme energiansäästölamppuumme syttyy valo tai kuulemme autossamme Ylen ykkösen tiedeohjelmaa, joka muuten esitteli Sähkön pitkän historian viikon tiedekirjana tuoreeltaan marraskuussa 2009. Sähkön historian lukeminen luonnontieteen valtakielellä englanniksi jättäisi helposti ainakin osalta lukijoista jotakin oleellista muuten tavoittamatta. Tieteen popularisoinnissa yhtenä tavoitteena on antaa ajattelemisen aihetta siitä mitä oikeastaan on tapahtunut tai tapahtuu, jotta nykyinen länsimainen maailmamme toimii niinkuin se toimii. Sähkö on teknisellä puolella ehkä samalla painoarvolla kuin vaikka demokratia täällä ihmistieteiden puolella. Kirjoittajan teknillinen tausta näkyy siinä, että hän selittää erinomaisesti, miten sähkötekniikka on kehittynyt. Historioitsija pyrkisi selvittämään paremmin sitä, mitä vaikutuksia sähköllä on tapahtumiin ollut – toki siitä taitaisi tulla aika laaja teos, mutta ainakin sähköön liittyvän yritystoiminnan kehittyminen olisi vaatinut maininnan rajallisen vastuun yritysten eli osakeyhtiöiden perustamisesta. Tämän 1800-luvun lopun maailmanlaajuisesti levinneen uuden periaatteen vaikutuksesta keksinnöt muuttuivat käytännöksi paljon aiempaa tehokkaammin.

Uskoisin, että kirja kuluu käytössä enemmän hakuteoksena kuin kokonaisesityksenä. Tätä ei pidä käsittää etteikö kokonaisuudellakin olisi merkitystä, mutta nelisensataa varsinaista tekstisivua muodostavat erinomaisen tietopankin niille, joiden täytyy palauttaa mieleen, mitä se Hertz teki ennen kuin muuttui autonvuokrausbrändiksi tai millainen on putkidiodi. Myös käsitteiden selventämisessä Lindellillä on ollut hyvä yritys. Kirjan viimeisenä osana on sanasto, jossa pyritään selvittämään lukijoille, joiksi Lindell on olettanut muutkin kuin sähkötekniikan taitajat. Joiltakin osin tällaiselle lukijalle saattaa jäädä muualta tarkistettavaa, mutta valtaosa käsitteistä auennee meille sähkötekniikan taviksillekin. Kun tihrustelee kuvan ansiokkaan laajaa, mutta painettuun versioon kovin pienellä präntättyjä kuvia, tulee mieleen, miten tämä toimisi sähköisenä tuotteena, jossa pääsisi katsomaan kuvia halutun kokoisina ja tarvittaessa vaikka takapuolelta.

Se, että tämän tiiviin 450-sivuisen tiiliskiven lukeminen otti aikaa, kuvaa myös kirjan painavaa asiasisältöä. Vaikka kieli onkin sujuvaa asiaproosaa ja lukijalle tarjoillaan myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, voisi se se ehkä olla elävämpää, vaikka kuivakkaan brittihuumorin ystäville riittääkin muutamia tärppejä. Kirjassa olisi myös voitu jättää päreet ja öljylamput valon historiaan ja keskittyä varsinaiseen sähkön historiaan ja ehkä edetä 1940-lukua pidemmällekin. Mutta ehkä saamme siitä toisen osan, olisihan viimeiseltä 60 vuodelta melkein yhtä paljon kerrottavaa sähkön historiasta. Sen sitomisessa paremmin ympäröivään maailmaan voisi mukana olla myös historioitsija.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *