Kauhurokkarin addiktiot

Alice Cooper on varmasti maailman tunnetuimpia ja tunnistettavimpia rockmuusikoita. Hänen lanseeraamansa musta silmämeikki ja kauhukuvastosta ammentavat lavaesiintymisensä ovat sittemmin saaneet paljon jäljittelijöitä Marilyn Mansonista kotoiseen Lordiimme. Alice Cooper, golfhirviö - Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi -kirjan pinkkiin vivahtavasta kannesta hän kuitenkin tuijottaa golfmaila kädessään. 1960-luvun lopulla Texasin Austinista Los Angelesiin muuttanut Cooperin yhtye oli ensin Spiders ja sitten Nazz.

Cooper, Alice - Zimmerman, Keith & Kent: Alice Cooper, golfhirviö - Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi. Käännös: K. Männistö. LIKE, 2008. 316 sivua. ISBN 978-952-01-0101-5.

Alice Cooper on varmasti maailman tunnetuimpia ja tunnistettavimpia rockmuusikoita. Hänen lanseeraamansa musta silmämeikki ja kauhukuvastosta ammentavat lavaesiintymisensä ovat sittemmin saaneet paljon jäljittelijöitä Marilyn Mansonista kotoiseen Lordiimme. Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi -kirjan pinkkiin vivahtavasta kannesta hän kuitenkin tuijottaa golfmaila kädessään.

1960-luvun lopulla Texasin Austinista Los Angelesiin muuttanut Cooperin yhtye oli ensin Spiders ja sitten Nazz. Cooper halusi kuitenkin erottua enkelten kaupungin yhtyekentässä, mikä onnistuikin jotenkuten sukupuolirooleilla ja kauhuelementeillä leikittelemällä. Samalla Vincent Furnier -nimisenä syntynyt muusikko kehitteli itselleen roolihahmon nimeltä Alice Cooper, mistä tuli myös yhtyeen nimi. Erikoinen yhtye kelpasi vain omituisista ilmiöistä helposti innostuvan Frank Zappan Bizarre/Straight -levymerkille. Aluksi yhtye soitti aika monimutkaista psykedeelistä taiderockia, mutta jo kolmannelle levylle saatu tuleva tuottajaguru Bob Ezrin sai aikaan kaupallisempaa tuotantojälkeä. Lopulta Detroitiin ja Warner Brothersille kotiutunut yhtye kehitti niin garage- kuin glamrockin estetiikkaa teatraaliseen suuntaan; lavalta löytyi mm. giljotiini ja oikeita käärmeitä. Alice Cooperista tuli yksi 1970-luvun suurimmista yhtyeistä, joka toi kauhuteatterinsa suurille areenoille asti. Esimerkiksi hittikappaleet ”Schools Out”, ”I’m Eighteen” ja ”No More Mr. Nice Guy” pelasivat taitavasti teiniyleisön tunteilla. Yhdysvaltalainen keskiluokka tietenkin vapisi yhtyeen keulakuvan liioitellun, kauhulla valellun maineen edessä. Yhtyeen hajottua 1974 Furnier muutti virallisestikin nimekseen Alice Cooper.

Cooper itse on sanojensa mukaan addiktioihin taipuvainen persoona, mikä ei ole ensinkään epätyypillinen piirre viihdemaailmassa toimivien parissa. Alkoholi oli yksi hänen ensimmäisistä addiktioistaan ja 1970-luvun puolivälin jälkeen hän oli jo täysin alkoholisoitunut. Sooloura alkoi mennä alamäkeä erilaisten tyylikokeilujen ja viinanhuurujen keskellä, eikä kuiville pääseminen ollut helppoa. Kriitikoiden teilaamat 1980-luvun alun varsin kamalat albumit, joilla hän kokeili mm. diskoa, sivuutetaan kirjassa todella nopeasti, mutta selväksi tulee että tässä vaiheessa Cooper kaapi tynnyrinsä pohjaa. Kun terapian avulla ei päästy kokonaan kuiville, avuksi tuli – golf! Cooper käytännössä korvasi addiktion toisella: Golfharrastuksen myötä hän heräsi mieluiten heti varhain aamulla ja kiirehti viheriölle pelaamaan 18 reikää, jopa 300 päivänä vuodessa. Edelleen sadan keikan vuosivauhdilla kiertäessään hän lopulta harrasti golfia intohimoisemmin kuin teki varsinaista leipätyötään. Hänestä tulikin omien sanojensa mukaan vähitellen taitavimpia julkkisgolffareita, parhaimpien eliittiklubien jäsen, joka viihtyi Frank Sinatran, Peter Sellersin ja Dean Martinin kaltaisten ikonien seurassa.

1980-luvulla uskoon tullut Cooper ei antanut uuden vakaumuksensa häiritä keikkojensa väkivaltaista kauhuteatteria, joka on paljon velkaa vaudevillen pimeämmille puolille. Hän näkeekin roolinsa puhtaasti viihdyttäjänä; kyse on spektaakkelista ja teatterista, ei niinkään saatanallisesta irstailusta. Viihdyttävänä ja kaupallisuudestaan tietoisena rockin ja kauhun yhdistäjänä hän on epäilemättä ollut edelläkävijä.

Kirjan kenties parasta antia ovat anekdootit Cooperin uran varrelta, joista herkullisimmat sijoittuvat 1970-luvulle. Tiukin ”paljastus” lienee legendaarisen Liberacen keikan jälkitunnelmilta Las Vegasista. Itsekin näyttävistä esiintymisistään tunnettu viihdetaiteilija vetäytyi keikkansa jälkeen puudeleita ja vanhoja rouvia täynnä olevan julkisen takahuoneensa takana olevaan yksityiseen tilaan, veti päälleen farkut, valkoisen t-paidan ja cowboy-saappaat sekä sanoi häntä tervehtimään tulleelle Cooperille ja tämän managerille Shep Gordonille: ”Hei kaverit, mennään bisselle johonkin. Ei mitään hätää. Kukaan ei tunnista minua.” Vastaavia viihdyttäviä tarinoita Cooperin tapaamista julkimoista ja bändeistä riittää muutenkin, esimerkiksi Led Zeppelinistä, Doorsista, Salvador Dalísta, Elviksestä, Jimi Hendrixistä, Pink Floydista, Beatlesistä, Janis Joplinista ja Groucho Marxista.

Mutta tunnistaako tunnetun shokeeraajan viheriöllä? Golfin ja kauhurockin yhdistelmä on odottamaton ja suhteellisen absurdi. Cooper ainakin tietää mistä puhuu, kun hän antaa vihjeitä parempaa swingiä etsiville. Golf-vinkkejään hän värittää rockmaailmasta imetyin termein ja kirjoittaa golfin pelaamisesta ummikollekin ymmärrettävästi ja jopa paikoin viihdyttävästi. Niille meistä, jotka etsivät kirjasta 1970-luvun stadionrockin kulttuurihistoriaa, omaavat sinänsä epäilemättä erittäin pätevät golf-opetukset lähinnä kuriositeettiarvoa. Sen sijaan kertomukset golfklubeilta, koomikkokuuluisuuksien keskinäisten piruilujen ja kepposten ilmapiiristä, avaavat kiinnostavalla tavalla amerikkalaisen vanhan kaartin viihdyttäjäeliitin ulkopuolisilta suljetut illanvietot.

Kirja on viihdyttävä ja kevyt, oikeastaan keveydessään hatarakin välipala, täynnä muistinvaraisia tarinoita Cooperin sumuisilta ja toisaalta lähihistoriaan tultaessa myös kirkkaammilta vuosilta. Alice Cooperilla on kohtuullisen iso ego ja sen värittämä näkemys omasta menneisyydestään ja merkityksestään. Paradoksaalisesti Cooper ei kuitenkaan pyri tekemään itsestään fantasiaa tai kiiltokuvahahmoa, vaan käsittelee pimeitä puoliaan välillä surumielisesti, välillä toilailuilleen nauraen. Hän erottaa melko selkeästi lava- ja arkiminänsä, muttei kirjoittajatovereineen yllä kovin korkeihin tyylillisiin sfääreihin tai oivalluksiin – kronologinen kerronta on toteavaa ja pahimmillaan hiukan puisevaa. Historiallista tarkkuutta ja perinpohjaisuutta kaipaaville kirja ei myöskään tarjoa kovinkaan paljon, lähinnä pakolliset kiintopisteet. Sisäpiiriläisen näkökulma on kuitenkin toki itsessään arvokas kelle tahansa 1960-1990-lukujen tähtikulteista ja populaarikulttuurin historiasta kiinnostuneelle. Cooper ja hänen kirjoittajatoverinsa kuvaavat onnistuneesti ja vilpittömän oloisesti myös rokkarin vanhentumista ja elämänarvojen muutosta.

Ai niin – Alice Cooperin tasoitus on viisi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *