Serafim Seppälää voi huoleti tituleerata Suomen kiinnostavimmaksi ja monipuolisimmaksi ortodoksiseksi teologiksi ja ortodoksisen aatehistorian tutkijaksi. Vuonna 2010 häneltä ilmestyi ensin muhkea ja arvokas teos Elämän äiti. Neitsyt Maria varhaiskristillisessä teologiassa. Loppuvuonna ilmestyi Kauneus. Jumalan kieli, eräänlainen jatko-osa Seppälän vuonna 2007 ilmestyneelle teokselle Vapaus, joka valittiin tuon vuoden kristilliseksi kirjaksi. Näiden välillä hän ehti vielä kirjoittaa erinomaisen yleisesityksen Armeniasta sekä paksun ja äärimmäisen kiinnostavan teoksen Jerusalemin kaupungista juutalaisessa, islamilaisessa ja kristillisessä perinteessä. Ja jo Kauneus-kirjansa jälkeen ällistyttävän tuottelias Seppälä on ehtinyt julkaista kirjan Valo jää. Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri, paksun teoksen Armenian kansanmurhan perintö sekä useita kansainvälisiä tieteellisiä artikkeleita.

Kauneus-kirjansa esipuheessa Seppälä selittää valinneensa aiheekseen kauneuden, koska haluaisi ”tarjota nykyajan aatteellisen pirstoutumisen keskelle jotain sellaista, mikä voisi toimia kokoavana periaatteena […] olipa oma tausta uskonnollinen tai uskonnoton, humanistinen tai luonnontieteellinen.” ”Eikö kyky ja tarve nauttia kauneudesta yhdistä kaikkia sieluja […] ?”, hän perustelee.

Jo näistä alkusanoista käy selville, että Seppälän mielestä sellainen tilanne, jossa teologia, filosofia ja taide asetetaan jonkinlaiseen kilpailuasemaan keskenään, on kovin tylsä. Seppälän, ortodoksisen munkin ja Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian ja patristiikan professorin, taka-ajatuksena ei olekaan käännyttää lukijoitaan kristinuskoon vaan saada heidät ihmettelemään maailman kauneutta ja pohtimaan kauneuden syvintä olemusta. Tästä lähestymistavasta johtuen kirja on aidosti kiinnostava sellaisellekin lukijalle, jonka suhde teologiseen disipliiniin on varauksellinen. 

Jossain määrin hämmästyttävällä tavalla kirja myös onnistuu olemaan yhtä aikaa paitsi mainiota teologiaa ja erinomaisen kiinnostavaa filosofiaa myös korkeatasoinen aatehistoriallinen tutkimus. Seppälän akateemisena päämääränä on havainnollistaa sitä, kuinka häkellyttävän läheistä sukua Platonin aateperinteeseen nojaava uusplatonismi ja itäisen kirkon tärkeimpien varhaisten teologien ajattelu ovat keskenään. Hän pyrkii samalla päättäväisesti tyrmäämään sen kaltaisen ajatustavan, jonka mukaan olisi tarpeen todistaa, että uusplatonismi on jollakin tavoin kristillistä teologiaa primitiivisempää tai arvottomampaa. Nimenomaan tämä lähtökohta tekee teoksesta tieteellisesti uskottavan ja älyllisesti kiinnostavan.

Seppälä pohtii kauneuden käsitettä Platonin, uusplatonismin isänä pidetyn Plotinoksen, juutalaisfilosofi Filon Aleksandrialaisen sekä viiden tärkeän kristillisen opettajan, Klemens Aleksandrialaisen, Basileios Suuren, Gregorios Teologin, Gregorios Nyssalaisen ja Pseudo-Dionysioksen ajattelussa. Hänen tärkeimpään päämääräänsä – tarjota kauneutta nykyihmiselle jonkinlaiseksi pettämättömäksi kiinnekohdaksi vakaumuksesta ja kiinnostuksista riippumatta – sopii mainiosti, että hän havainnollistaa samalla, kuinka Välimeren alueen kreikankielisessä maailmassa vaikuttaneiden kristinuskon ensimmäisten tärkeiden ajattelijoiden, myöhäisantiikin aateperinteitä jatkavien filosofien ja juutalaisten uskonoppineiden ajatuksia on antoisinta ja luontevinta tarkastella yhdessä, tekemättä liian tarkkaa eroa sen välille, minkälainen kenenkin muodollinen uskonvakaumus on ollut. Tämän havainnollistamiseen sellainen äärimmäisen syvä ja kiehtova mutta täysin ”puolueeton” ja ajallisesti ja paikallisesti riippumaton käsite kuin kauneus onkin mitä mainioin.

Koska Seppälä on niin ilmeisesti halunnut korostaa sitä, ettei kristillinen itsetyytyväinen standardikäsitys kehityskulusta, jossa ”pakanallisesta uusplatonismista” edetään astetta ylevämpään hellenististen juutalaisten filosofiaan ja joka sitten saa lopullisen kruununsa kristillisten isien ajattelussa, ole järin hedelmällinen, on ehkä hieman harmillista, että rakenteensa puolesta kirja kuitenkin tulee tätä ajatusta tukeneeksi. Näin Seppälä esittelee 270 jKr. kuolleen uusplatonismin isän Plotinoksen heti noin 600 vuotta aiemmin eläneen Platonin jälkeen. Vasta sitten hän esittelee Kristuksen aikaan eläneen juutalaisen Filon Aleksandrialaisen ja 210-luvulla kuolleen kristityn Klemens Aleksandrialaisen. Koska Seppälän erinomaisessa esittelyssä ”pakanallinen” Plotinos paljastuu näistä kolmesta aleksandrialaisesta häkellyttävällä tavalla melkeinpä ”kristillisimmäksi”, olisi hänen sijoittamisensa omalle kronologiselle paikalleen muodollisista koulukuntarajoista piittaamatta ehkä tarjonnut otollisemman mahdollisuuden korostaa sitä, että kauneuden ja totuuden henki tosiaankin kulkee siellä missä tahtoo.

Tähän liittyen olisin kovin halukkaasti myös lukenut ainakin hieman lisää siitä ”monikulttuurisesta” ilmapiiristä, joka kreikankielisessä Aleksandriassa mitä ilmeisimmin ajanlaskumme parin ensimmäisen vuosisadan aikana vallitsi. Erityisesti siksi, että Seppälä on muissa kirjoissaan ja teksteissään todistanut tuntevansa verrattoman monipuolisesti ja syvällisesti juutalaista ja varhaista kristillistä ajattelua ja aatehistoriaa, tämän käsittelyn puuttuminen tuntui hieman karvaaltakin menetykseltä. Olisi varmasti ollut antoisaa lukea hänen havaintojaan ja mietteitään siitä ilmeisen hedelmällisestä vuorovaikutuksesta erilaisten uskonnollisten ja filosofisten aatteiden välillä, jolle aleksandrialainen ajanhenki antoi tilaa kukoistaa.

Myös kirjan loppupuoli olisi ehkä vain entisestään kohentunut, mikäli Seppälä olisi jakanut lukijoidensa kanssa hieman auliimmin tietojaan siitä, minkälainen rooli uusplatonilaisen filosofian klassikoilla oli Kappadokian kristillisten isien omassa sivistyksessä. Näin lukija olisi saanut vieläkin tukevamman otteen siitä perusoivalluksesta, jota kohden Seppälän teksti kiistatta johdattaa, eli että ajatus ”puhtaasta” teologiasta, jota voisi pitää tiukasti erillään mistä tahansa muusta vilpittömästä totuuden ja kauneuden etsinnästä, on jo lähtökohtaisesti mieletön. 

Seppälän kirjasta jää hyvin sympaattinen vaikutelma siitä, että hän on kirjoittanut sen ainakin osaksi itseään varten – siksi, että kauneuden olemus on häntä kovasti kiehtonut ja haastanut sitä pohtimaan – eikä siksi, että olisi halunnut opettaa muita tai esitellä omaa tietämystään. Tekstistä myös näkyy selvästi, ettei hän suhtaudu omaan kirjoittamiseensa tärkeästi vaan kirjoittaa nopeasti ja liikoja miettimättä. Tämä tuo tekstiin tiettyä miellyttävää karheutta; toisaalta välillä on hieman sääli, ettei Seppälän – äärimmäisen lahjakkaan ja oppineen, erittäin itsenäisen ja nopeasti valmista, kaunista ja tarkkaa tekstiä kirjoittavan kirjoittajan – kirjaan selvästikään ole tohdittu enää kustantamossa millään tavoin kajota, sillä armottoman ankara luottokriitikko olisi epäilemättä auttanut jalostamaan siitä täydellisen timantin.