Kaunis kirja Kosovon myyteistä

Albanian merkittävimmän kirjailijan Ismail Kadaren pieni kirja Kolme surulaulua Kosovolle ilmestyi vuoden 2009 lopulla Faroksen kustantamana. Sen on suomentanut suoraan albaniasta Tuula Nevala, mikä on Suomessa jonkinasteinen tapaus – aiemmat Kadaren teokset on suomennettu niiden ranskankielisistä käännöksistä.

Kadare, Ismail: Kolme surulaulua Kosovolle [Tri këngë zie për Kosovën]. Käännös: Tuula Nevala. Faros, 2009. 88 sivua. ISBN 978-952-5710-09-0.

Kadare kirjoitti Kolme surulaulua Kosovolle vuoden 1997 maaliskuun ja vuoden 1998 maaliskuun välillä eli aikana, jolloin kosovolaisten albaanien ja serbien välit olivat ennenkuulumattoman vihamieliset ja tilanne alueella luisui yhä lähemmäksi täydellistä anarkiaa. Yleensä katsotaan, että Kosovon väkivaltaisuudet muuttuivat täysimittaiseksi sodaksi vuoden 1998 alussa. Tästä syystä onkin erityisen kiinnostavaa, minkälaisia painotuksia Kadare on valinnut omaan eeppiseen tulkintaansa Kosovo poljen eli Mustarastaiden kentän muinaisen taistelun tapahtumista. Käyttihän Serbian pahamaineinen johtaja Milošević tuon vuonna 1389 käydyn taistelun mahtavia 600-vuotisjuhlallisuuksia varsin laskelmoiden hyväkseen kesäkuussa 1989, vain muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli nimitetty Serbian sosialistisen tasavallan presidentiksi. Tilanteessa, jossa sosialistinen aate ei kyennyt enää takaamaan entiselle puoluejohtajalle tarvittavaa kansansuosiota, Milošević pyrki Kosovo poljen taistelun muistoon vedoten viestittämään serbeille, että he tarvitsevat vahvan johtajan, jolle serbien oikeuksista huolehtiminen on kunnia-asia. Miloševićin profiilinkohotuskampanjaa pidetään yleensä Kosovon sodan alkusysäyksenä, ja mm. siksi nykyisen albaaniväestön mielissä Kosovo poljen taistelu helposti assosioituu serbialaisiin hegemoniapyrkimyksiin.

Toki jo kauan ennen 1900-luvun loppua Kosovo poljen taistelu on saanut valtavan myyttisen latauksen. Erityisen tärkeällä sijalla se on Vuk Karadzićin 1800-luvulla muistiin merkitsemässä serbialaisessa kansanrunoudessa (jota on saatavilla suomeksikin Juhani Nuorluodon käännöksenä Musta ratsu, harmaa haukka, SKS). Jossain määrin huonommin tunnettua on se, että tuo taistelu, jossa Kosovoon tunkeutunut sulttaani Murat löi serbiruhtinas Lazarin johtamat monikansalliset paikalliset joukot, on saanut serbialaisesta tulkinnasta poikkeavan tulkintansa albaanien kansanrunoudessa. Siinä missä serbialaisessa kansanperinteessä kerrotaan Lazarin taistelleen kunniakkaasti ja hävinneen urheiden ja oikeamielisten soturiensa kanssa taistelun vain siksi, että hän viime kädessä antoi suuremman arvon taivaalliselle kuin maalliselle valtakunnalle (ja koska petturimainen Vuk Branković, jonkinlainen Juudas-hahmo, kavalsi omansa), niin albaanikansanperinteessä (jota on englanninkielisinä käännöksinä saatavilla albaanikirjallisuuden asiantuntijan Robert Elsien kotisivuilla) Kosovoa valloittamaan tuleva oikeudenmukainen ja jumalinen sulttaani Murat saa satumaisia voittoja kaikissa taisteluissa oman ja joukkojensa äärimmäisen hyveellisyyden tähden. Jopa omenan nälkäänsä nappaava Muratin armeijan soturi joutuu palauttamaan sen puutarhan omistavalle juutalaiskauppiaalle sen jälkeen, kun sulttaani on isällisesti ojentanut soturia, ja kauppiasta lepytelläkseen sulttaani suostuu hetkeäkään epäröimättä tekemään hänestä suurvisiirinsä. Tietäen hyvin, että vähäisinkin vääryys vääjäämättä vie Muratin joukoilta sen oikeutuksen mennä ihanaan Kosovoon, Llazari-ruhtinaan johtamat serbit yrittävät viekkaasti houkutella heidät paheeseen lähettämällä heidän leiriinsä rikkauksia kantavia kauniita neitosia, jotta osmanit kadottaisivat itseään suojelevan voiman hairahtaessaan, mutta kaikki on turhaa.

Kadare on valinnut oman Kosovo poljen taistelun tulkintansa näkökulmaksi Kosovoa ja muita kotiseutujaan puolustavien slaavien, albaanien, romanialaisten ja muutamien unkarilaisten ja kroaattien yhteisen armeijan runonlaulajien näkökulman. Heistä pääosassa ovat albaanirapsodi Gjorg ja hänen serbiystävänsä Vladan. Joukkoja johtava ruhtinas Lazar määrää heidät pysyttelemään yhdessä muiden rapsodien kanssa paikassa, jossa he voivat seurata taistelua vaarantamatta henkeään, koska ”jos guslen-, lahutan- ja huilunsoittajat katoavat, kuka laulaa meille ylistystä?” Kerrankin kaunokirjailijoille kovin tyypillinen tapa tehdä kirjojensa päähenkilöistä itsensä tavoin joko kirjailijoita tai intohimoisia kirjoittajia toimii erinomaisen hyvin eikä tunnu kuluneen tyylikeinon piinalliselta toistolta. Se toimii erityisesti siksi, että Kadare pyrkii tietoisesti uudistamaan Kosovo-myyttiä haastamalla vahvasti piintyneen käsityksen kosovolaisten serbien ja kosovolaisten albaanien kohtaloiden yhteensovittamattomuudesta ja heidän etujensa ikiaikaisesta vastakkaisuudesta. Sen sijaan Kadare korostaa selkeästi serbien, albaanien, valakkien, bosnialaisten, kroaattien, makedonialaisten ja kreikkalaisten etujen olevan yhteisiä ja heidän kohtaloidensa kietoutuvan toisiinsa tavalla, joka on hyvin lohdullinen ja luonteva. Kadare ei kuitenkaan halveksuen tuomitse vanhoja vihollisuutta korostavia myyttejä. Hän antaa vain ymmärtää, että ehkäpä niitä ei koskaan ole ollut tarkoituskaan ottaa aivan kirjaimellisesti.

Konkreettisin esimerkki tästä on Kadaren kuvaus siitä, kuinka ennen Kosovo poljen taistelua serbi- ja albaanijoukkoja johtavat ylimykset istuvat yhdessä iltaa kuunnellen runonlaulajiensa ikivanhoja lauluja. Serbirapsodi Vladan soittaa niitä guslella ja hänen ystävänsä albaanirapsodi Gjorg lahutalla, ja ylimykset nauravat katketakseen, koska niiden sanomana on ”Liikkeelle serbit, albaanit vievät meiltä Kosovon” tai ”Nouskaa miehet, serbit hyökkäävät” – siitä huolimatta, että edessä siis on serbien ja albaanien yhteisen sotajoukon ratkaiseva yhteenotto sulttaani Muratin armeijan kanssa.

Monia muitakin samantapaisia vihjeitä Kadare viljelee erittäin tyylikkäästi, sortumatta paatokseen tai kitschiin. Hän esimerkiksi antaa ymmärtää, että serbit ja albaanit ovat täysin erilaisista kielistään huolimatta kokeneet olonsa kotoisiksi toistensa kielen maailmassa; kirjan alkupuolella albaanit pohdiskelevat, että on ehdottomasti huono enne, että emiirit ovat muuttaneet nimensä sulttaaneiksi. Sana emiiri kuulostaa albaanien korvaan lempeältä, koska slaavilaisten kielten sana mir tarkoittaa rauhaa ja koska albaniassa i mirë tai e mirë on hyvä.

Kadaren teksti myös korostaa sitä, kuinka sodat ovat usein sattumanvaraisia; niitä aletaan odotella aina keväisin, kun lumet ovat sulaneet. Ja ehkä vieläkin useammin ne syntyvät silkasta mielipuolisuudesta, hallitsijoiden järjettömistä päähänpistoista ja oikuista. Samalla Kadare torjuu painokkaasti historiallisen determinismin ja muistuttaa, että jokainen, joka ei enää usko, että paha voidaan välttää, on jo mukana kantamassa pahaa sisään; että paha on aktiivinen voima, joka saa voimansa vain siitä, että hyvyys kielletään eikä sille uskalleta antaa enää elintilaa. Kun katkera Vladan mutisee tuskaisena hirveän tappion jälkeen ”sydämensä kertoneen, että näin tulee käymään”, Gjorg haluaisi kysyä, ”miksi, oi onneton, kutsuit pahan”.

Kirjan surulauluista toinen kuvaa Gjorgin, Vladanin, muiden rapsodien ja pakolaisten monikansallisen joukon matkaa pohjoisemmaksi hävityn taistelun jälkeen, kun osmanit ovat ottaneet valtaansa heidän entiset kotikontunsa. Tässä matkassa on kenties mahdollista nähdä vertauskuva nykyisten balkanilaisten matkalle Eurooppaan. Välillä he kohtaavat sääliä ja myötätuntoa, välillä hirviömäistä epäluuloa. Ylhäinen rouva, joka ottaa vieraat arvokkaasti ja lämpimästi vastaan ja pyytää heitä kertomaan elämästään, on kai jonkinlainen parhaimman eurooppalaisen sivistyksen henkilöitymä. Vanhaa rouvaa, jota hänen omansa toki vielä kohteliaisuuden ja kunnioituksen nimissä tottelevat mutta joka on ajatustensa kanssa jo lohduttomasti yksin, kiihdyttää ajatus siitä, että vieraiden ikivanhoissa tarinoissa virtaa se lähde, jonka aikanaan ravitsi muinaista Eurooppaa ja teki siitä Euroopan.

Kolmas ja viimeinen surulaulu sulkee ympyrän sikäli, että kirjan tultua loppuun eivät enää edes Kosovoon tunkeutuneet osmanit, joista kirjan alussa puhuttiin vain vihollisarmeijana, ole jääneet äänettömäksi ja kasvottomaksi ”pahaksi voimaksi” vaan myös sulttaani Murat saa tilaisuuden pohdiskella tapahtumia varsin inhimillisesti.

Kaiken kaikkiaan Kadaren voi sanoa jatkavan kauniisti Vuk Karadzićin perinnettä sikäli, ettei 1800-luvulla runoja kerännyt Karadzićkaan Kadaren tavoin suostunut ”valitsemaan puoltaan” vaan merkitsi muistiin paitsi serbiankielisiä myös albaniankielisiä kansanrunoja Kosovo poljen taistelusta – siitäkin huolimatta, ettei edes osannut albaaniaa.

Nevalan käännös on kaunista ja huoliteltua suomea. Ainoa hieman harmillinen yksityiskohta on, että serbiylimys Lazaria tituleerataan johdonmukaisesti ”prinssiksi”. Internetin suhteellisen surkean albanian sanakirjan perusteella oletan, että albaniassa, vastaavasti kuin englannissa tai ranskassa, princ-nimeä käytetään sekä niissä tapauksissa, jolloin ruotsalainen sanoisi prins, että niissä tapauksissa, jolloin hän käyttäisi sanaa furste. Ainakin slaavilaisen maailman ”prinssit” (eli venäjän knjazit ja serbian knezit) on ruotsalaista käytäntöä vastaavasti ollut tapana suomentaa ”ruhtinaiksi”. Toki käännösongelmalla on myös oma kunnianarvoisa historiansa: ainakin Marshall Poen mukaan yksi tärkeä syy siihen, miksi Venäjällä Moskovan suurruhtinaasta (velikij knjaz) alettiin käyttää keskiajalla nimitystä tsaari (ts. keisari), oli se, että latinalaisten lähettiläiden korvissa suuren maan itsevaltias hallitsija ei ”prinssinä” kuulostanut tarpeeksi uskottavalta vaan jäi armotta arvoasteikoissa alemmas kuin läntiset kuninkaat, keisarista tietysti puhumattakaan.

”Prinssi” esiintyy suomennoksessa toisinaan myös joissain sellaisissa tapauksissa, joissa selvästi viitataan eurooppalaisia ruhtinaskuntia hallitseviin ruhtinaisiin.

Toinen pieni ja itse asiassa myös prinssiteemaan liittyvä kauneusvirhe on tekstissä muutaman kerran esiintyvän serbisankari Marko Kraljevićin (Kuninkaanpojan) nimi, jossa kirjaimet ovat vaihtaneet paikkaa Krajlevićiksi. Nämä prinssikompastukset eivät kuitenkaan oikeastaan onnistu vähentämään Nevalan käännöksen arvoa, koska se välittää suomalaiselle lukijalle Kadaren kielen ja kerronnan niin kauniisti ja ilmeisen tarkasti ja herkästi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *