Mediayhtiöiden kansallisella ja kansainvälisellä keskittymisellä on yleisesti uskottu olevan vaikutuksia mediasisältöihin. Tutkimusta aiheesta on kuitenkin tehty yllättävän vähän, vaikka viestintäalasta on viime vuosikymmeninä tullut yksi johtavista liiketoiminta-alueista.

Siksi mediatutkija Juha Herkmanin tuore väitöskirja Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avoliitto. Median markkinoituminen ja televisioituminen on tärkeä.

Herkman todistaa suomalaista konsernijournalismia (Ilta-Sanomien ja Iltalehden tv-kirjoittelua) 1996-2001 tutkivassa teoksessaan, että ainakin kilpailussa neljännen valtakunnallisen tv-kanavan toimiluvasta (syksyllä 1996) Sanoma Osakeyhtiön Ilta-Sanomat kohteli selvästi eri tavoin oman konsernin osakkuusyhtiötä Ruutunelosta kuin sen kilpailijaa A4 Mediaa.

A4 Media henkilöityi Yleisradion entisiin toimittajiin Markus Leikolaan, Harri Saukkomaahan ja Liisa Akimofiin. A4 Median suurin rahoittaja oli luxemburgilainen tv-yhtiö CLT, joka kuului puolestaan Euroopan suurimpaan mediayhtiöön saksalaiseen Bertelsmanniin.

”Uutisoinneissa tuli esille konsernijournalismin äärimmäisin muoto – – oman konsernin intressien suora ajaminen. Ilta-Sanomat lobbasi avoimesti Ruutunelosta ja samalla mustamaalasi sen kilpailijaa A4 Mediaa” (184), Herkman kirjoittaa.

Esimerkiksi lähteiden käytössä oli Herkmanin mielestä suuria eroja: ”Ilta-Sanomissa suosittiin Ruutunelosen ja Helsinki Median edustajia sekä Yleisradion sellaisia edustajia, jotka joko vastustivat A4 Median ulkomaista suurpääomaa tai toimivat television digitalisoinnin asiantuntijoina. Iltalehdessä sen sijaan käytettiin lähteinä ennen muuta poliitikkoja ja päätöksentekijöitä. A4 Median edustajat eivät saaneet Ilta-Sanomissa ääntään suoraan kuuluville ennen kuin päätös oli tehty” (s. 178-179).

Herkmanin mukaan ”kilpailuun liittynyt kirjoittelu osoittaa, että omistuksen intressit saattavat tulla näkyviin selkeillä ja yksiulotteisilla tavoilla myös uutisgenressä silloin kun kyse on konsernien toimintaa läheisesti koskevista poliittisista päätöksistä” (s. 198).

Neljännen tv-kanavan toimilupakilpailun uutisoinnin analyysi on mielestäni Herkmanin tutkimuksen tärkeintä empiiristä antia. Väitöskirjan empiria koostuu lisäksi iltapäivälehtien juttujen ja kuvien tilastollisesta analyysista sekä kahdesta muusta tapaustutkimuksesta: Nelosen lähetystoiminnan aloittamisesta sekä Ally McBeal -kohusta syksyllä 1999.

Myös televisioitumisen käsite vie tutkimusalaa eteenpäin. Herkmanin mukaan ”toisin kuin tabloidisaatio, televisioitumisen käsite auttaa jäsentämään 1990-luvun tabloidimuotoista journalismia uudesta näkökulmasta, jossa keskeistä on mediakentän rakennemuutos: kilpailun koveneminen, omistuksen keskittyminen, yhtiöiden ja viestintävälineiden valtasuhteiden uudelleen järjestyminen ja television vaikutus johtavana julkisuuden tuottajana”(296).

Hauska paradoksi on Herkmanin toteamus, että ”kielteisyys saattaa olla (esimerkiksi tv-sarjalle) myönteistä julkisuutta” (130).

Rajaukset ongelmia

Herkmanin tutkimus kiinnittyy kriittisen poliittisen taloustieteen viitekehykseen, jossa on erotettavissa myös marxilaisia äänenpainoja. Herkmanin sanoin ”poliittisen taloustieteen tavoin puhe on siis pikemminkin rakenteista kuin yhteiskunnallisten ja kulttuuristen toimijoiden – esimerkiksi toimittajien – käytännöistä tai tekemisistä” (49-50). Herkman myöntää, että ”tämä ’toimijuuden ongelma’ on myös tutkimuksen heikko kohta.

Heikko kohta saattaa olla myös Herkmanin käyttämissä empirian rajaamisen perusteluissa. Herkman toteaa, että ”olen osittain tutkimusekonomisista syistä jättänyt mediatyön empiirisen analyysin työni ulkopuolelle ” ja ”menneisyyden käytäntöjen totuudenmukainen tavoittaminen ’etnografisesti’ saattaa olla vaikeaa” (50).

Olen aina ihmetellyt ”tutkimusekonomisia” rajauksia, jotka koskevat relevantteja lähdeaineistoja, mutta nyt ihmettelen myös ”menneisyyden käytäntöjen totuudenmukaisen tavoittamisen ’ etnografista’ vaikeutta”. Onhan olemassa kokonainen oma tutkimusalansakin, joka askartelee päivittäin tämän Herkmanin mainitseman vaikeuden parissa. Sitä kutsutaan historiantutkimukseksi.

Journalismin tuotoksia käsittelevissä tutkimuksissa rajataan yhä liian usein pois sekä käytännön toimitustyön tarkastelu että yleisötutkimus. Pelkästään journalistisista teksteistä tehtävät tulkinnat saattavat ajan oloon vääristää ymmärrystämme ”mediatodellisuudesta”.

Väitöskirjaksi teoksen kieli on mukavan sujuvaa, ja se saanee lukijoita myös tutkimusmaailman ulkopuolelta.

Aivan lopuksi tutkimuksessa otetaan kantaa myös Yleisradion puolesta. Herkmanin mielestä ”on merkittävää pitää yllä myös Yleisradion kaltaista laajaa julkisuutta rakentavaa instituutiota, joka lisääntyneestä kanavakilpailusta ja organisaatiomuutoksistaan huolimatta kykenee edelleen toimimaan jossain määrin liiketaloudellisten paineiden vastaisesti” (322).

Herkman peräänkuuluttaa läpi tutkimuksen kriittistä asennetta median markkinoitumista ja keskittymistä kohtaan, mutta kyllä sama kriittinen asenne sopii hyvin myös julkisrahoitteisen median toiminnan tarkasteluun.