Artikkelikokoelma "Venäläiset kauppiaat Helsingin historiassa" on kirja, jota varmaankin moni historian ystävä ja tutkija on jo kauan odottanut, sillä tarinat Helsingin venäläisistä kauppiassuvuista ovat laajalle levinneitä.

Sinebrychoffit, joiden aivan mainio sukutarina kirjassa on esitetty, lienevät tunnetuimpia Helsingin venäläisistä kauppiaista ja venäläisistä kauppiaista yleensäkin. Ainakin Koffin olut on useimmille tuttu mikäli Paul Sinebrychoffin keräämästä taidekokoelmasta syntynyt museo ei yhtä tuttu olisikaan. On harmillista, että tästä kirjasta on puhuttu niin vähän. Kunniakkaan Venäläisen Kauppiasyhdistyksen julkaisuprojekti ansaitsee enemmän huomiota jo julkaisijankin takia, kyse on nimittäin maamme yhdestä vanhimmista toimivasta vähemmistöyhdistyksestä.

On mielenkiintoista, että Venäläinen Kauppiasyhdistys on päätynyt historiikin sijaista julkaisemaan laajemman tutkimuksen, joka kattaa itse asiassa laajan osan Suomen venäläisten kulttuuri – ja tapahistoriasta 1800-luvun alusta aina 1900-luvun keskivaiheeseen saakka. Päätöksen tuloksena on syntynyt kiehtova artikkelikokoelma, joka esittelee lukijalle paitsi eri sukupolvien venäläiset kauppiaat, myös venäläiset rakennustyöläiset, hevosmiehet, kauppiaat, opettajat, emigrantit ja lehtimiehet. Kirjasta käy selvästi ilmi, että useat venäläiset kauppiaat ovat olleet paitsi yhteisön, myös koko Suomen yritteliäimpiä ihmisiä. Useat venäläiset kauppiaat järjestivät yhteisönsä sosiaalihuoltoa, seurakuntatoimintaa sekä valistusta.

Artikkelien kirjoittajien joukossa on sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja tutkijoita, venäläisyhteisön jäseniä, sekä siihen tiiviitä kontakteja omaavia henkilöitä. Yhdistyksen omaa toimintaa käsitellään vain yhdessä pienessä artikkelissa, jonka on kirjoittanut Venäläisen Kauppiasyhdistyksen historiikin laatija, ansiokas Suomen venäläisten tutkija Marja Leinonen.

Artikkelit seuraavat Suomen venäläisten historian ajallista kaarta, jonka alun tässä kirjassa voisi kuvitteellisesti piirtää vuoden 1809 kohdalle. Ilman mitään kätkettyjä tarkoituksia suosittelisin erityisesti suomalaisille tämän mainion kirjan aloittamista Marjaana Hakalan elävästi esittämästä tutkimuksesta Helsingin venäläisistä kauppiaista ja muista elinkeinoharjoittajista vuosina 1809-1840.

Kirjan ensimmäisen artikkelin (Venäjän ja Suomen välinen kauppa autonomian ajalla) tarkoituksena on ollut ilmeisesti valaista myös Suomen venäläisten vaiheita yleensä ja toimia johdantona. Ikävä kyllä, tämä sinänsä järkevä tarkoitus ei ole toteutunut. Kirjoittaja laukoo sellaisia lapsuksia, että jää mielikuva, ettei hän ole koskaan kuullut lähdekritiikistä. Kirjoittaja toteaa heti alussa että

" …keisari Aleksanteri I julisti, että Suomi oli korotettu ensi kerta kansankuntien joukkoon. Nämä eivät jääneet tyhjiksi sanoiksi: maa sai autonomisen valtion aseman, mikä merkitsi muun muassa, että se sai pitää vanhat tapansa, lakinsa ja uskontonsa".

Tuntuu kuin tämä olisi kirjoitettu suoraan keisarivallan propagandajulistuksesta. Epäselväksi jää, mikä teki maasta kansankunnan – Ruotsin vallan aikainen lainsäädäntö, tavat ja uskontoko? Mihin siinä tapauksessa tarvittiin Venäjän keisarin julistusta? Kirjoittaja näyttää tyystin unohtaneen, että Suomen säädyt olivat Tukholmassa päättämässä useita vuosisatoja koko Ruotsin valtakunnan asioista. Venäjän keisarikuntaan liittämiseen myöten Suomesta tuli yksi keisarikunnan provinssi muiden joukkoon.

Vähän edempänä kirjoittaja sanoo:

"…Venäläisvalta pyrki edistämään suomenkielisen kulttuurin kehittymistä tarkoituksena etäännyttää kanssa entisestä emämaasta Ruotsista…"

Uskon, että lause saisi omakohtaisia kokemuksia venäläisvallan edistämispyrkimyksistä omanneen Runebergin kääntymään haudassaan. Suomenkielistä kulttuuria Venäjän keisarikunnassa edistivät suomalaiset itse poliittista tilannetta hyväksi käyttäen. Kyse ei ollut, kuten Puolankaan kohdalla, mistään Venäjän keisarien uskomattomasta suopeudesta, vaan keisarivallan järjestelmällisesti toteutetusta imperialistisesta politiikasta. Sama mieltä on suurin osa historiantutkijoista sekä Suomessa että ulkomailla.

Kirjoittaja ei taida erottaa slavofiileja ja panslavisteja toisistaan? Slavofiilit nimenomaan vaativat pienten kansojen oikeutta olemassaoloon, vaikka heidänkin joukossaan oli toki erilaisia suuntauksia.
Onko kunniakkaan historiaan omaava venäläisyhteisö Suomessa tosiaan sitä mieltä, että heistä kehittyi suomenruotsalaisia, vaikka puhutaan ajasta, jolloin käsite suomenruotsalaisuus oli tuskin olemassakaan? Tätä on vaikea uskoa.

Alkupettymykseni häipyi Marjaana Hakalan artikkelin luettuani. Ja Julitta Suomelan omaperäisen artikkelin kohdalla, tuskin muistan ihmeellisen tuntuista alkua.

Uskaltaisin antaa vielä hieman risuja koko kirjalle siitä, ettei se esitä mitään perusteita venäläisten kauppiaiden toiminnalle – mistä esimerkiksi heidän yrittäjyytensä ja organisointikykynsä? Halunsa kouluttautua? Sopeutua? Pitää kulttuuria ja kieltä yllä? Ei ole pientäkään epäilystä siitä, että kyse on erikoislaatuisista ihmisistä. Hieman syitä valottaa Sergei Pogreboffin osuus Helsingin venäläisten kauppiaitten kulttuuriperinnöstä, joka oli sen verran mainio, että luin sen kaksi kertaa. Kyseinen artikkeli on kirjoitettu sen verran kiehtovasti ja syvällä asiantuntemuksella, että sen elävöittävät yksityiskohdat, esimerkiksi Tabunoffin reaktio Porthanin patsashankkeelle, antavat vaikutelman kirjoittajan suorasta läsnäolosta tilanteessa! Elävää historiankirjoitusta parhaimmillaan!

Mitä lopksi? Onnittelut Venäläiselle Kauppiasyhdistykselle erinomaisen kirjan johdosta ja kunnia kaikille kirjoittajille. Tämä kirja on selvä ja kauan odotettu askel eteenpäin.