Kaupungin kadotettuja helmiä

Tiina Pihlajamäen kirjoittama ja kuvittama teos, Kadonnut Turku (2021), on täynnä kauniita ja merkittäviä rakennuksia ja rakennelmia, joita ei enää voi kaupungilla nähdä. Ne ovat sijainneet ydinkeskustassa kauppatorin liepeillä tai kävelymatkan päässä torista. Piirtämiensä ja värittämiensä kuvien rinnalle tekijä on kirjoittanut jokaisen kohteen ”elämäkerran”. Lisäksi hän on koonnut lyhyitä artikkeleita haastattelemiensa turkulaisten tietämyksestä ja muistoista.  

Pihlajamäki. Tiina: Kadonnut Turku. Tmi Tiina Pihlajamäki, 2021. 147 sivua. ISBN 978-952-94-5556-0.

Turun vanhoista taloista on julkaistu lukuisia teoksia. Mieleeni tulee ensiksi Harri Kalvan 4-osainen kirjasarja Muuttuva kaupunki (1969–1989) valokuvineen. Sen kolmannen osan kuvat on piirtänyt taiteilija Pertti Koivikko. Myöhempiä Turku-kirjoja ovat tehneet Rauno LahtinenTurun puretut talot 1–5 vuosilta 2013–2018 – sekä Eva Latvakangas & Jonny Holmén & Kati KiveläTurku muuttuva kaupunki vuodelta 2011. Eivätkö nämä hienot kirjat olisi jo riittäneet? Mitä uutta voi tuhoutuneista rakennuksista esittää? Avaa, katso ja lue Tiina Pihlajamäen Kadonnut Turku, niin tiedät.

Heti kirjan kannesta näkee, että Pihlajamäki on antanut vanhoille taloille värit. Kun hän ei ole pystynyt selvittämään alkuperäisiä värejä, hän on käyttänyt taitelijan vapautta ja maalannut talot mieleisikseen. Ja onhan mahdollista, että jossakin vaiheessa rakennukset ovat olleet juuri sen näköisiä, kuin kirjailija–taiteilija on kuvitellut. Sitä paitsi tekijä liittää rakennusten kuviin ja tarinoihin runsaasti kaupunkilaisten värikkäitä muistoja.

Tiina Pihlajamäki on Heidekenillä vuonna 1966 syntynyt ”aito turkulainen”, erityisopettaja, kuvataiteilija, yrittäjä ja kirjailija, joka on tätä ennen julkaissut kaksi romaania: Siitä ei voi puhua (Atena, 2003) ja RANT. TA. LI. (Atena, 2006). Kuva: Roosa-Maria Mäki.

Turussa on vuosikymmenien aikana purettu suuri määrä ”arvottomia”, ”ei-edustavia”, ”epämoderneja”, epäterveellisiä”, ”korjauskelvottomia”, ”liian pieniä”, ”palovaarallisia”, ”rappeutuneita”,  ”rumia” ja ”vinoja” taloja. Purettujen tilalle on rakennettu kiireesti suuria betonimöhkäleitä tai tonttia on pidetty vuosikausia pysäköintipaikkana. Uusistakin taloista on jokunen pitänyt purkaa muutaman kymmenen vuoden jälkeen ”ajan tarpeita vastaamattomana”.

Pihlajamäki on valinnut kirjaansa 22 tuhottua kohdetta. Näistä 17 on erilaisia rakennuksia, joiden joukossa on asuin- ja liiketaloa, hotellia, kirkkoa, koulua, pankkia ja tehdasta. 1800-luvulla rakennettuja kohteita kirjassa on yksitoista ja 1900–1921 rakennettuja on kuusi. Lisäksi tekijä esittelee kuvin ja sanoin viisi kaupunkikuvaan aikanaan kuulunutta rakennelmaa: Puutorin kioskin, Museomäen palotornin, panssarilaiva Ilmarisen, raitiotien ja Kauppatorin kaasulyhdyn.

Nimiölehdeltä alkaen kirjassa on kuvia joka aukeamalla. Kunkin kohteen esittely alkaa värikkäällä ”muotokuvalla”. Muut piirrokset ovat musta-valkoisia tai harmaita. Kuvia rakennusten osista ja yksityiskohdista sekä talossa harjoitettuun toimintaan liittyvistä esineistä on kirjan marginaaleissa ja himmennettyinä tekstin allakin. Ulkoasun suunnittelussa, kuvien käsittelyssä ja sivuntaitossa Pihlajamäellä on ollut taitavana kumppaninaan Heikki Merenkylä.

Jokaisesta esittelykohteestaan Pihlajamäki kertoo ensin katuosoitteen tai muun sijaintipaikan, arkkitehdin tai suunnittelijan, rakennus- ja purkuvuoden sekä ”eliniän” eli montako vuotta kohde on ollut kaupunkilaisten ja käypäläisten ihailtavana. Kartasta, jonka tekijä on piirtänyt kirjan alkulehdille, lukija voi tarkistaa kohteiden sijaintipaikat. Teksteissä hän hahmottelee rakennusten ”elämänkerrat” ja liittää näihin runsaasti kaupunkilaisten eloisia, suloisia ja katkeriakin muistoja.

Useimmat elämäkerrat ovat sivun tai kahden mittaisia, mutta muutamista kohteista tekstiä on paljon enemmän. Kaikkein eniten sanottavaa – peräti 9 sivua – on monien turkulaisten rakastamasta raitiotiestä. Julinin tontista (1833–1966), Cygnaeuksen koulusta, (1867–1968), hotelli Phoenixin talosta (1878–1969) kerrottavaa riittää kuudelle sivulle sekä Lindblomin talosta (1891–1956 ja Hamburger Börsin talosta (1909–1976) viidelle sivulle.

Kirjansa lopussa Pihlajamäki kiittää 18:aa haastattelemaansa turkulaista, joiden tietämyksen ja muistojen pohjalta hän on koonnut 20 lyhyttä artikkelia. Nämä hän on sijoittanut kuvaamiensa kohteiden väliin. Hän kiittää myös 58 henkilöä, joiden kirjoittamia muistelmia hän on saanut käyttöönsä Postikorttien Turku -Facebook-ryhmästä. Tekijän käyttämät kirjat, artikkelit ja Internet-lähteet löytyvät lähdeluettelossa. Kadonnut Turku on helposti luettavaa selkeää ja luontevaa yleiskieltä. Haastateltujen puhetavan ja muistelijoiden kynästä lähteneitä ilmaisuja tekijä on säilyttänyt alkuperäisinä.

Kadonnut Turku on painettu Suomessa ja sidottu käsin. Se aukeaa kauniisti pöydällä katseltavaksi ja luettavaksi.

Jotta lukija saisi käsityksen Pihlajamäen Kadonneen Turun kuvauskohteista, esittelen tässä kolme rakennusta ja yhden rakennelman omien mieltymysteni mukaan. 1800-luvun taloista otan esittelyyn vanhimman ja nuorimman: Kuppalana (n. 1824–1963) tunnetut rakennukset seisoivat paikallaan noin 140 vuotta mutta Postitalo (1899–1960) vain 61 vuotta. 1900-luvun taloista kerron Betanian kirkosta (1908–1940), joka tuhoutui 32-vuotiaana talvisodassa. Rakennelmista esittelen 73 vuotta kaupunkia koristaneen Kauppatorin kaasulyhdyn (1863–1936).

Kuppala

Kuppalan (n. 1824–1963) rakennukset pystytettiin jo ennen Turun paloa (1827) Itäiselle Rantakadulle, nykyisen Hämähäkkitontin liepeille, Höyrylaivasatamaa palvelleen kaivon länsipuolelle. Arkkitehti Per Johan Gylich oli suunnitellut kaivolle empiretyylisen rakennuksen ja hän lienee suunnitellut myös empiretyyliset tehdasrakennukset professori Carl Christian Böckerille. Tämän konepajassa, joka rakennettiin Harri Kalvan mukaan jo 1821, valmistettiin mm. lämpömittareita ja muita fysikaalisia instrumentteja. Toisessa, kaksikerroksisessa verstaassa tehtiin paloruiskuja, koneita ja työvälineitä. Pajan yhteyteen perustettiin vielä valimo, mutta Böcker joutui lopettamaan laitostensa toiminnan jo ennen Turun paloa.

Itäinen Rantakatu 12:n empiretyylisissä taloissa harjoitettiin 1800-luvulla metalliteollisuutta. 1900-luvulla isommassa rakennuksessa toimi kemiallinen ja siementarkastusasema, sekä matalammassa rakennuksessa sukupuolitautien poliklinikka. Siitä turkulaiset saivat syyn nimittää taloa Kuppalaksi. Tiina Pihjalamäen piirros kirjasta s. 78.

Böckerin jälkeen 1800-luvulla Ångfarts Bolaget -laivayhtiö ja kupariseppämestari Carl Granqvist omistivat rakennukset. 1900-luvulla ne siirtyivät kaupungin omistukseen, ja vuodesta 1908 isommassa rakennuksessa alkoi toimia Suomen Talousseuran kemiallinen ja siementarkastusasema. Matalampaan taloon sijoitettiin sukupuolitautien poliklinikka. Merimiehet ja venäläiset sotilaat muodostivat suurimmat asiakasryhmät, mutta myös prostituoidut ja monet kaupunkilaisetkin joutuivat vierailemaan klinikalla.

Vuosien mittaan Kuppalan rakennukset rapistuivat ja kallistuivat jokeen päin. Päättäjien mielestä ne rumensivat modernia jokirantaa. Kun sukupuolitautien poliklinikka ja siementarkastuslaitos pääsivät parempiin tiloihin, rakennukset jäivät tyhjilleen. Ennen purkamistaan 1963 ne toimivat vielä Kaupunginteatterin rakennusmiesten sosiaalitiloina. Tontille ei rakennettu mitään, mutta katua saatiin levennettyä. Vain kaivo jäi paikalleen.

Postitalo

Postitalo (1899–1960), jonka arkkitehti Sebastian Gripenberg oli suunnitellut, sijaitsi Eerikinkatu 14:ssä, Åbo Svenska Teateria vastapäätä. Se kävi kuitenkin varsin pian ahtaaksi, ja postin toiminnot siirrettiin 1932 uuteen rakennukseen Humalistonkadun kulmaan. Vanhaan taloon sijoittui kymmeneksi vuodeksi Turun toinen suomalainen lyseo, ja kun se sai uudet tilat Puolalankadulta, postitalo jäi tyhjilleen. Vuonna 1945 sinne muutti evakkoon joutunut Käkisalmen yhteislyseo. Kun koulu sai 1957 uudet tilat Mestarinkadulta, jokunen Turun klassillisen lyseon luokka muutti postitaloon. Koulujen ajasta Pihlajamäen kirjassa on oppilaiden herkullisia muistoja.

Uusrenessanssityylinen Postitalo valmistui 1899. Siinä oli kaksi kerrosta, ja julkisivua koristivat pääsisäänkäynnin kaksi joonialaispylvästä sekä vaakunat ovien ja ikkunoiden yläpuolella. – Tiina Pihjalamäen piirros kirjasta s. 114.

Koulukäytön jälkeen ei Postitalolle keksitty enää pysyvää käyttöä. Loppuaikoina rakennuksessa pidettiin kaupunkilaisten iloksi mm. käärmenäyttelyjä ja myyjäisiä. Rakennus seisoi paikallaan 61 vuotta, ja se purettiin 1960. Ostettuaan tontin suurella rahalla Kansallis-Osake-Pankki rakennutti paikalle Viljo Revellin suunnitteleman yhdeksänkerroksisen liiketalon. Se valmistui vuonna 1964. Pankkitoimintaa rakennuksessa ei ole harjoitettu enää pitkiin aikoihin.

Betanian kirkko

Betanian kirkon (1908–1940) suunnitteli arkkitehti Aleksander Nyström Turun kaupunkilähetykselle, joka tarvitsi kaupungin eteläosien työläisiä varten seurakunta- ja huoltotyötiloja. Itänen Pitkäkatu 53:een rakennettiin 700-paikkainen kirkko ja sen viereen työkeskus, jossa sijaitsi mm. keittiö ja ruokasali, lastenseimi, poika- ja tyttökerhot sekä tilat maalta tulleiden piikanaisten sopeutumiskursseille. Talonmies asui alakerrassa ja johtajatar yläkerrassa. Vuonna 1921 kirkko vuokrattiin Maarian seurakunnalle, kunnes Martin kirkko valmistui 1933. Kirkon käytön hiipuessa alettiin suunnitella rakennuksen muuttamista vanhainkodiksi. Alttaritaulu ehdittiin myydä Asikkalan kalkkisten seurakunnalle, mutta talvisodan pommitukset keskeyttivät vanhainkotisuunnitelmat.

Turun kaupunkilähetyksen Betanian kirkko sai nimensä palestiinalaisesta Betanian kylästä, jonka lähellä lausuttiin ensimmäinen lähetyskäsky. Rakennuksesta löytyy jugendia ja bysanttilaisia piirteitä. Sen elinkaari kesti vain 32 vuotta. – Tiina Pihjalamäen piirros kirjasta s. 74.

Talvisodan pommitukset hävittivät Betanian kirkkoa pahoin; länsipuolen ikkunat, seinät ja osa kattoa sekä useita taideteoksia tuhoutui. Hävitystä pidettiin niin pahana, että kirkko päätettiin purkaa. 1950-luvun lopussa tontin takaosaan rakennettiin kuusikerroksinen vanhustentalo. 2000-luvulla se muutettiin yksityisasunnoiksi. Ehjänä säästyneessä työkeskuksessa päiväkoti toimi 2000-luvulle asti, jolloin tilalle tehtiin liiketiloja ja asuntoja. Kirkosta on jäljellä portaikon kivimuuri ja muistolaatta Itäisen pitkäkadun puolella.

Kauppatorin kaasulyhty

Mikä tahansa Pihlajamäen kuvaamista rakennelmista olisi kelvannut tässä esiteltäväksi, ja harkitsin pitkään, minkä valitsen. Ikä ratkaisi lopulta, ja valitsin Kauppatorin kaasulyhdyn (1863–1936). Sehän sai seisoa paikoillaan 73 vuotta eli kauemmin kuin yksikään muu kirjassa kuvattu rakennelma. Sen suunnittelijasta ei liene tietoa.

Turku sai vuonna 1805 katuvalaistuksekseen kynttilä- ja öljylyhdyt, jotka varakkaimpien talonomistajien oli hankittava ja huollettava. Syrjäkaduille ei tällaista valaistusta saatu, eikä sinne saatu kaasuvalaistustakaan, kun tämä rakennettiin keskeisille kaduille 1860-luvun alussa. Öljylamput saivat kelvata sivukatujen asukkaille. Ensimmäisinä syttyivät Auransillan kaasulyhdyt 21.11.1862. Kaasulyhtypylväs pystytettiin 1863 myös kauppatorin keskelle. Yksi lyhty loisti seitsenmetrisen tolpan nokassa, ja sen ympärillä paloi neljä lyhtyä kaarevien sivuhaarojen päässä. Yhden lyhdyn valovoima vastasi 12 vahakynttilän valovoimaa. – Ah, mikä loisto entiseen verrattuna!

Kauppatorin Koristeellinen kaasulyhtypylväs seisoi paikallaan 1863–1936 eli 73 vuotta. Se oli turkulaisille tärkeä maamerkki, ja sen juurelle sovittiin monet kohtaamiset. – Tiina Pihjalamäen piirros kirjasta.

1900-luvun alussa kaupungissa oli jo lähes 800 kaasulyhtyä. Kaasuvaloja ei ollut kiirehditty ottamaan käyttöön ja sähköistämistäkin viivyteltiin. Lopulta vuonna 1925 kaasulyhdyt muutettiin sähkölyhdyiksi. Kauppatorin lyhtypylväs poistettiin 1963 torin kiveyksen uusimisen yhteydessä.

***
Turun lisäksi useissa muissakin kaupungeissa vallitsi erityisesti 1950- ja 1960-luvulla purkuvimma. Vanhat, ehkä jo vähän rapistuneet talot revittiin kiireesti maan tasalle ja tilalle rakennettiin betonimöhkäleitä. Pihlajamäki siteeraa kirjassaan Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessori Panu Savolaista, jonka mukaan purkamisen ja uudisrakentamisen seurauksena Turusta tuli ”suunnitelmaton palapeli eri rakennustyylejä”.

Nykyisin Turussa ei enää niinkään pureta kuin rakennetaan lisää. Samalla kuitenkin näyttää vallitsevan uusi hävitysvimma. Kaupunki ja rakennusfirmat yhteistuumin tuhoavat Engelin väljää ja ilmavaa asemakaavaa vanhoine puineen täydennysrakentamisen varjolla. Tiheällä rakentamisella kehutaan säästettävän infrastruktuurimenoja. Siitä ei puhuta, mitä kaupunkilaiset menettävät eikä siitä, mitä rakennusliikkeet ”käärivät taskuihinsa”. Olisi varmaan syytä laatia kirja tästäkin!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *