Heti alkuun täytyy pahoitella syvästi arvioni häpeällistä viivästymistä. Teos itsessään ei sitä millään tavalla aiheuttanut. Kyseessä on aidosti kiinnostava kirja, joka jäi aivan ilman omaa syytään työsuman alle.

Kaupunkien musiikkielämää on Suomessa tähän saakka kartoitettu pääosin jonkun henkilön tai instituution kautta. Paikallishistoriallisia teoksia, kuten ”Porvoon musiikkielämää” tai ”Kinkerivirrestä rautalankaan” Anjalankosken seudun musiikillisista harrastuksista on suomalaisessa musiikkikirjallisuudessa ehkä yllättävänkin harvassa. Onkin hyvin mielenkiintoista saada Helsingin paikalliseen musiikkielämän historiaan uusi vinkkeli kaupunginmuseoon tallennettuja arkistolähteitä hyödyntävän kokoelman kautta.

Museonjohtaja Tiina Merisalo kirjoittaa lyhyessä avauksessaan: ”Musiikkielämän vanhimmat merkit on kaivettava esiin syvältä arkistojen uumenista, mutta näistäkin toisinaan värikkäistä, toisinaan noloista tarinoista nousee esiin musiikin merkitys ihmisille kautta aikain.” Lähtökohta tuottaa kirjassa monenlaisia oivalluksia ja myös hienoja yhtymäkohtia nykyisten musiikkikäytäntöjen pohdintaan.

Teoksen aloittaa kaksi pitkää yksittäistutkimusta ja sen päättää neljän kirjoittajan yhteisartikkeli Kaupunginmuseon musiikillisista aineistoista. Avausteksti, Jere Jäppisen ”Harpun helähdys arkistossa”, käy perinpohjaisesti läpi Helsingin varhaista musiikillista kehitystä vaikuttajineen ja ilmiöineen.

Kun teoksessa on useita eri puolia valottavia ja erityyppisiä materiaaleja hyödyntäviä artikkeleita, voi lukijalla (kuten itselläni) kestää aikansa pitempien historiaosuuksien läpikäymisessä alueelta, joka ei ole lähellä omaa tutkimuskohdetta. Tällainen jakso oli omalla kohdallani vaikkapa kronologinen historia, kaupungin palveluksessa kulloinkin työskennelleistä pelimanneista ja urkureista. Lopulta sen lukeminen oli silti palkitsevaa ja antoi runsaasti ”ulkomusiikillistakin” näkemystä helsinkiläisen elämänmuodon menneisyyteen.

Varsin vahvoja mielikuvia ja yhtymäkohtia nykyisiin melukeskusteluihin herätti seikkaperäinen 1600-luvun musiikillisen yöhäiriköinnin analyysi. Jäppinen on tarkastellut tuomiokirjoja ja todennut sopivista musisointiajoista poikkeamisien vieneen usein oikeuden eteen. Kun kaupungin elämänrytmi vielä määräytyi luonnonvalaistuksen ja kirkonmenojen yhteissummana, oli kello 16 iltapäivällä jo iltaan rauhoittumisen hetki. Yhdeksään mennessä yöpuulle vetäytyneet kunnialliset kansalaiset saivat raivostuksekseen usein herätä krouveista palaavien seurueiden ”diskantoimiseen” (kaiketi äänissä laulamista) tahi näiden iltariemuja venyttämään palkkaamien muusikoiden suorituksiin. Oikeus sai toistuvasti käsiteltäväkseen syytteitä tällaisten ’gick grassatim’ (kulkivat mellastaen) -seurueiden vastuuseen asettamiseksi.

Toinen kuvaava (niinikään tuomiokirjoista paljastunut) tapaus avasi näkemystä paitsi musiikilla elantoaan hankkivien välistä ankeaan asemaan, myös säätyjen jyrkkään eriarvoisuuteen 1620-luvun Helsingissä. Rahaa ’ostiatim’-kuorokäynneillä porvariskodeista keränneet teinit olivat olleet liikkeellä Helsingin illassa ja joutuneet kadulla aatelissäätyisen vänrikki Gislessonin raa’asti miekalla pahoinpitelemiksi. Puolikuoliaaksi silvotut pojat valittivat kohtalostaan kenraalikuvernöörille, mutta aatelista ei tuohon aikaan ”pienistä” rangaistu. Jutun ratkaisusta ei tosin ole säilynyt minkäänlaisia dokumentteja. Raakalainen joka tapauksessa yleni luutnantiksi, ja hänen silpomansa nuorukaiset pärjäsivät vammoineen kuinka parhaiten taisivat. Teinienkään käytös ei toki ollut aina moitteetonta. Monet olivat tympääntyneitä heidän tykötekevään rahankeruuseensa, mikä osin voi selittää rikospaikan kohdalla asuneen kultasepän pahansuopaa käytöstä. Hän usutti raivopään vänrikin viiltelemään vielä yhden pakenemaan päässeenkin laulajan, kun tämä palasi tapahtumapaikalle etsimään hattuaan.

Musiikkielämä ei tietenkään valtaosiltaan ollut tappelua ja humalaista melskaamista – tuomiokirjoihin päätyivät lähinnä riitajutut. Paikallisten musiikkikäytäntöjen monipuolisuus nousee teoksessa vastaansanomattomasti esiin tilapäisrunouden, pilkkalaulujen, ajanmukaisten tanssivirtausten ja musiikkivierailujen kavalkadissa.

Toisessa laajemmassa artikkelissa Sani Koponen käsittelee pianon asemaa helsinkiläiskodeissa 1800-luvulla. Pianon keskeinen symbolimerkitys porvariskulttuurissa on todettu useassa musiikinhistorian tutkimuksessa, joista kenties tunnetuin ja siteeratuin on Cyril Ehrlichin 15 vuoden takainen teos. Paikallishistoriallinen porautuminen aiheeseen on erittäin tervetullut. Aivan artikkelin alkuun lipsahtaa muutama eurokeskeinen laaja yleistys – koko 1800-luku oli toki Euroopassa ”pianon vuosisata”, mutta kaikkia ihmisyhteisöjä maailmassa instrumentin valtakausi ei ole koskettanut aivan samassa määrin. Nämä detaljit jäävät kuitenkin pikkuvirheiksi, koska jatkossa teksti on hyvin hiottua ja asiapitoista.

Lukija saa tarkempia kuvauksia soittimen merkityksistä sellaisille yksittäisille ihmisille, jotka ovat jättäneet itsestään dokumentteja. Yksi tällainen on Zachris Topelius. Helsinkiin opiskelemaan muutettuaan hän kirjoitti päiväkirjamerkintöjä, joissa kaipasi kovasti rakasta taffelipianoaan. Hän käytti korvikkeena vuokrainstrumenttia sekä kahvila Mennin soitinta.

Koposen artikkelin jakso pianonsoittotaidon kosketuskohdista naisen asemaan on myös kiehtovaa luettavaa. Muualla musiikintutkimuksessa on kerrottu salonkikasvatetun säätyläisnaisen ja tältä edellytetyn piano-osaamisen statusmerkityksistä toistuvasti, mutta Koponen valottaa aihetta enemmän paikallisten esimerkkien avulla ja syventää tekstiä muutenkin, esimerkiksi analysoimalla kodin tilaa ja molempien (pianon ja naisen) kulloistakin paikkaa siinä.

Vielä jäi nälkää lukea lisää pianon merkityksistä ”nuohoojalle tai konttoristille”, joista jotkut jo omistivat ja todennäköisesti useammat vuokrasivat instrumentin 1900-luvun taitteen Helsingissä. Koponen mainitseekin, että pianon merkitys ”muuttui riippuen ajasta ja ympäristöstä” – jossain määrin varmaankin statussymbolista käyttöesineeksi, mutta muutoksen tarkempi sisältö jäi mietityttämään. Alempien yhteiskuntaluokkien pianoharrastuksen osalta aineiston saatavuus voi jo tietenkin tuottaa vaikeuksia.

Kirjan viimeinen osuus, "Musiikin kaikuja museossa", tarjoaa katsauksen kaupunginmuseon musiikillisiin aineistoihin ja tuokiokuvia myös näiden erilaisista yhteisöllisistä merkityksistä. Instrumenttien osalta esitellään tarkemmin useita varsin erilaisia ja erimerkityksisiä soittimia kuten harput, harmonit, pianot ja posetiivit. Julkaisut ja muut kirjalliset dokumentit väläyttävät musiikillisia käytäntöjä (ja herättävät kiinnostusta tutustumiseen); tällaisina esitellään esimerkiksi nuottivihkojen ulkoasua ja konserttilippuja sekä oopperaesityksiin liittyviä dokumentteja. Shimmykarkki nousee kirjan nimeen lyhyestä jaksosta, jossa tarkastellaan tanssimuoteja ja sivutaan kahden erilaisen nautinnon – tanssin ja makeisten – yhteyksiä.

Lopuksi lukija saa vielä tietää, kuka lepää Hietaniemen Uuden hautausmaan korttelissa 9, rivillä 10. 1800-luvulla paikallisessa musiikkielämässä keskeisen hahmon, Rudolf Gustav Niemannin hauta välttyi kaupunginmuseon selvityksen ansiosta poistotuomiolta ja näkyy vielä kauan yksinkertaisen kauniin pronssisen viuluveistoksen äärellä viivähtäville. Kaunis loppukappale on haikea muistutus siitä, kuinka musiikillinen(kin) maine ja osaaminen katoaa – ja katosi erityisesti ennen äänentallennuksen aikoja. Se on kuitenkin myös kouriintuntuva esimerkki museon toimista yhteisön muistina.

Kirja sai kunniamaininnan Suomen museoliiton Vuoden museojulkaisu -kilpailussa 2004, eikä lainkaan turhan takia. Sisällön kiinnostavuus saa hyvää tukea viimeistellystä ulkoasusta. Itse olen mielistynyt erityisesti kuvituksessa käytetyn materiaalin monipuolisuudesta; otteet ja kuvat aineistoista, joita teksteissä tulkitaan, tuottavat iloa ja paljon lisäarvoa lukijalle.