Humanistinen kaupunkitutkimus -teoksen toimittajat Tanja Vahtikari, Terhi Ainiala, Aura Kivilaakso, Pia Olsson ja Panu Savolainen toteavat esipuheessaan, että kaupunkitutkimuksessa keskeistä on monitieteisyys, metodien rikkaus ja vuorovaikutus, ja tutkimustulokset kiinnostavat usein myös yliopistojen ulkopuolella. Humanistisen kaupunkitutkimuksen he kertovat olevan kulttuurisesti, kielellisesti ja historiallisesti painottunutta, ja pyrkivän kaupunkilaisten näkökulmien esiin tuomiseen. Artikkelikokoelma on jaettu kolmeen osaan: 1) Kaupunki kokemuksena, 2) Tilalliset käytännöt ja 3) Kerrostunut kaupunki. Kirjan jaottelu ja rakenne ovat selkeitä siitä huolimatta, että moni artikkeleista kävisi useamman kuin yhden otsikon alle.

Kirjoittaja ja kuvataiteilija Sara Kärpäsen Naisten kaupunki -teoksessa keskeisiä näkökulmia ovat muun muassa intersektionaalinen feminismi, taide, demokraattisuus ja yhteisöllisyys sekä tilan valtaaminen konkreettisesti tai esim. puhumalla. Teos onkin alaotsikoitu kuvaavasti Työkaluja oman tilan valtaamiseen. Kärpänen toteaa, että kaupunkisuunnitteluun liittyy aina valtarakenteita, ja työkykyiset miehet ovat yleensä suunnitelleet julkiset tilat, palvelut ja algoritmit – työkykyisille miehille. Tämä puolestaan tekee eriarvoisiksi käytännössä kaikki muut kuin työkykyiset miehet. Kärpäsen kirja esittelee ennen muuta, miten taiteen, aktivismin ja median avulla erilaisten ryhmien on mahdollista ottaa tilaa haltuun. Tilan valtaaminen on helpointa yhdessä, Kärpänen muistuttaa.

Humanistinen kaupunkitutkimus -teoksen ensimmäisessä osassa, Kaupunki kokemuksena, tarkastellaan muun muassa aistikokemuksia kaupungeissa (Helsinki ja Oulu) paikan fenomenologiaan pohjautuen (Pia Olsson et al.), tehdään aistielämäkerrallisia kävelyitä taiteilijoiden kanssa (Turku ja Brighton; Helmi Järviluoma et al.), sekä analysoidaan kaupunkeihin liittyviä tunteita esseekirjoitusten pohjalta (eri kaupunkeja; Anni Jäntti). Kaikki kaupunkikokemuksia luotaavat artikkelit tarkastelevat viime kädessä ihmisten jokapäiväistä elämää kaupungeissa, ja näin ollen ne voivat auttaa kaupunkien suunnittelussa ja siihen liittyvässä päätöksenteossa. Vaikka Jäntti toteaakin, että kaupungit vaikuttavat herättävän selvästi enemmän myönteisiä kuin kielteisiä tunteita, kaupunkeihin ja kaupunkielämään liittyy myös haasteita, eivätkä kaupungit aina ota kaikkia kaupunkitilan käyttäjiä kovin hyvin huomioon. Tämä tulee esille monessa artikkelissa.

Humanistinen kaupunkitutkimus -kokoelman toisessa osassa, Tilalliset käytännöt, analysoidaan muun muassa kaupungin kielimaisemaa (linguistic landscape). Väinö Syrjälä kysyy, millaisen kuvan Helsingistä antavat Niitty ja Redi -kauppakeskusten julkisivujen kielimaisemat. Tiina Männistö-Funk selvittää historiallisten valokuvien avulla, mitä pyöräilylle tapahtui Turun keskustassa 1950–1970-luvuilla, ja toteaa, että alle 15 vuodessa polkupyöräilyn määrä väheni dramaattisesti. Männistö-Funkin artikkeli herättelee keskustelua liikenne- ja kaupunkisuunnittelun taustatekijöistä ja vaikutuksista. Vappu Susi on tuottanut yhdessä lasten kanssa aineistoa osallistuvan havainnoinnin menetelmää käyttäen. Aineiston aiheena on lasten matka sirkuskouluun ja matkan monet, liikennejärjestelyjen aiheuttamat haasteet lapsille. Artikkelin kantavana ajatuksena on kaikkien liikkujien huomioiminen liikenteen suunnittelussa, toisin sanoen turvallisempi kaupunki lapsille. ”Nykyisellään liikenneympäristö asettuukin monin tavoin lasten liikkumisen esteeksi aikuisten toiminnan, katoavien jalkakäytävien ja puuttuvien pyöräteiden muodossa”, Susi toteaa (s. 229).

Artikkelikokoelman kolmannessa osassa, Kerrostunut kaupunki, tarkastellaan mm. Lontoon esitystapoja urbaanifantasiassa (Ira Hansen), 1910-luvun Helsingin puistovyöhykesuunnitelmia (Ranja Hautamäki ja Silja Laine), humanistisen maantieteen perintöä kaupunkitutkimukselle (Päivi Rantala) sekä osallistavaa kulttuuriperintötutkimusta (Tanja Vahtikari et al.). Hautamäki ja Laine toteavat, että puutarhakaupunki-ajattelu inspiroi Helsingin puistosuunnittelua 1900-luvun alussa, ja vaikka kaupunki on laajentunut, on Helsinki silti säilyttänyt vihreytensä. Päivi Rannila puolestaan esittää, että 1970- ja 1980-luvuilla suosittu humanistinen maantiede on vaikuttanut voimakkaasti humanistisen kaupunkitutkimuksen syntyyn.

Naisten kaupunki tähtää aktiivisesti kaupunkikulttuurien muuttamiseen. Teos esittelee muun muassa vastamainoksia, ns. kulttuurihäirintää, katutaidetta sekä tanssia ja teatteria tilanvaltaamisen muotoina. Jokaisen osion yhteydessä Kärpänen tuo esiin myös jonkun aiheeseen liittyvän tekijän, kuten situationistien interventioista ammentavan performanssitaiteilija Pilvi Takalan ja graffititaiteilija MadC:n. Itsestään selvästi kaikki esitellyt henkilöt ovat naisia. Teoksen eri osioihin on liitetty myös tee-se-itse -ohjeita. Yksi ohje käsittelee lööppikaappauksia, vastamainosten tapaan toimivia omatekoisia lööppijulisteita, joita voi sujauttaa esim. lehtitelineiden muovitaskuihin tai lehtien väliin. Lööpeistä ja niiden eettisyydestä keskustellaan ajoittain, ja esimerkiksi Ukrainan sota on tuonut jälleen julkiseen tilaan lööppejä, joiden eettisyys on toisinaan kyseenalaista. ”Markkinointi ja journalismi on epäeettistä silloin, kun lööpit vääristelevät todellisuutta tai lietsovat pelkoa”, Kärpänen huomauttaa (s. 27). Samaan ilmiöön liittyvät myös kysymykset siitä, onko Suomi turvassa pääministerin bilettäessä (katso esim. https://yle.fi/uutiset/3-12584995).

Kansainvälisten situationistien kaupunki

Sekä Humanistisessa kaupunkitutkimuksessa että Naisten kaupungissa mainitaan monessa yhteydessä kansainväliset situationistit, Situationist International (SI). Avantgardistinen, kapitalismin vastainen ryhmä oli aktiivinen 1950-luvulta 1970-luvulle. Ryhmän kotikaupunki oli Pariisi, ja sen keskushenkilöihin kuului muun muassa ranskalainen filosofi Guy Debord. Kuten Kärpänen muistuttaa, situationistien taktiikoita ja tekniikoita on painotettu runsaasti keskusteluissa julkisesta tilasta. Hän huomauttaa, että situationistien perintöä on korostettu ehkä jopa liiankin yksipuolisesti, mutta sille on Kärpäsen mukaan edelleen paikkansa. Situationistien tila- ja taideinterventiot kyseenalaistivat kaupallisuuden, kuluttajan roolin sekä konvention esittää taidetta eliitille suunnatussa ”valkoisessa kuutiossa”, Kärpänen toteaa. (s. 51–52). Situationistien interventioissa oltiin toisinaan eettisyyden rajoilla, tai jopa ylitettiin ne, kuten esimerkiksi Kärpäsen esittelemässä joulupukki-performanssissa, jossa lapsia käytettiin kapitalismikritiikin välineinä.

Humanistinen kaupunkitutkimus -teoksessa Järviluoman et al. artikkelissa eräs turkulainen haastateltava muistelee aistielämäkerrallisen kävelyn aikana, kuinka hänellä ja hänen ystävillään oli tapana vuonna 1968 vaihtaa ”Älä tallaa nurmikoita” -kylttejä toisiin, situationistien hengessä. Tutkijat myös pohtivat artikkelisssa, situationistien käsitettä käyttäen, ovatko monet, alun perin vastakulttuuriset taidemuodot, kuten muraalit, jo rekuperoituneet teoksiksi, joita voidaan hyödyntää kaupunkien brändityössä ja matkailumainonnassa. Kävelyhaastatteluiden analyysissa esiin nousee myös detournaaminen, situationistien ajatus kokeellisesta ja leikkimielisestä suhtautumisesta kaupunkitilaan. Vappu Susi puolestaan huomauttaa, että lasten kekseliäät menetelmät, joilla he tekevät harrastusmatkastaan turvallisemman, muistuttavat situationistien tapoja tutkia tilan kokemista. Pia Hovi puolestaan ammentaa metodista inspiraatiota Guy Debordin dérive-teoriasta vuodelta 1956. Teorian keskiössä on kaupungin tutkiminen harhailun ja eksymisen keinoin ja kokemukseen perustuvien, vaihtoehtoisen karttojen piirtäminen. Situationistien laaja perintö on näkyvissä monilla aloilla, myös humanistisen kaupunkitutkimuksen parissa sekä kaupunkiaktivismissa, johon Kärpäsen teos kannustaa.

Lasten kaupunki

Kuten edellä on mainittu, Vappu Susi esittelee artikkelissaan lasten liikkumista harrastukseensa sirkuskouluun Tamperelaiseen Sorin sirkukseen ja lasten matkalla kohtaamia, ennen muuta autoliikenteestä ja kevyenliikenteen väylien puutteesta johtuvia haasteita. Susi kysyy, kenelle liikennettä ja kaupunkia suunnitellaan. Lisäksi hän huomauttaa, että liikenne ei ole vain liikennettä, vaan siinä on kysymys ihmisen suhtautumisesta toiseen ja elämään yleensäkin, ja liikenteen ongelmat eivät ole vain insinöörien ongelmia, vaan ne liittyvät myös ekologiaan, kasvatukseen ja filosofiaan. Jalankulku ja pyöräily ovat kulttuurisesti näkymättömiä, Susi huomauttaa, ja ne juuri ovat lasten tapoja liikkua. Lapset ovat siis kaksinkertaisesti näkymättömiä liikenteessä: usein on vaarana, että he pienen kokonsa vuoksi jäävät huomaamatta autoilijoiden huomion keskittyessä autoihin, ja myös heidän itsenäisen liikkumisen tapansa ovat vaikeasti erottuvia. Liikenneympäristöjä suunnitellessa tulisi ottaa myös lapset huomioon, varsinkin silloin kun on kysymys ympäristöistä, joissa lasten oletetaan liikkuvan itsenäisesti, Susi toteaa.

Lapsia ei siis aina oteta riittävästi huomioon kaupunkiliikennettä suunniteltaessa, ja usein pinnalle nousee myös keskustelu siitä, miten lapset eivät aina ole tervetulleita erilaisiin julkisiin kaupunkitiloihin – kuten Olson et al. Humanistinen kaupunkitutkimus -teoksen artikkelissaan tuovat esiin, kaupunkilaiset ovat perinteisesti määritelleet lasten ja nuorison äänet meluksi. Lasten ”melua” ei useinkaan toivota tiloihin, joihin aikuiset menevät tarkoituksenaan rentoutua, kuten ravintoloihin ja hotelleihin. Kesällä 2022 keskustelu lasten läsnäolon koetusta häiritsevyydestä käynnistyi jälleen tamperelaisen varavaltuutettu Arttu Rintasen (kok.) ehdotettua “lapsivapaita” uimarantoja (Ylen verkkouutiset 5.7.2022; https://yle.fi/uutiset/3-12523458). Ehdotukseen kohdistui voimakasta kritiikkiä, mutta se sai myös ymmärrystä osakseen. Kritiikissä tuotiin esiin muun muassa, että uimarannat ovat lapsille erityisen mieleisiä paikkoja.

Naisten kaupunki -teoksessa on monenlaisia ideoita ja ohjeita siihen, miten erilaiset vähemmistöt tai heikommassa asemassa olevat ryhmät voivat ottaa julkista tilaa haltuun. Lasten on kuitenkin hiukan hankalaa olla itse aktiivisia toimijoita tai aktivisteja, tai ainakaan organisoitua laajasti. Lisäksi Suomessa lapset näkyvät ja kuuluvat julkisissa tiloissa muutenkin varsin vähän moneen muuhun maahan suhteutettuna. Ehkä vanhempien täytyisi liittyä yhteen lasten asiaa ajaakseen? He voisivat aloittaa vaikka vastamainosten tai liioiteltujen skandaalilööppien hengessä tempauksella, jossa lapset vaatisivat aikuisvapaata uimarantaa. Asian toisinpäin kääntäminen herättäisi varmasti runsaasti vastustusta ja pahaa mieltä ja toisi ilmi sen, että lapsia on usein helppo syrjiä monenlaisissa ehdotuksissa, sillä he eivät voi itse osallistua julkiseen keskusteluun ja pitää puoliaan. Kuten molemmissa teoksissa monissa eri yhteyksissä tulee esiin, lapset unohtuvat usein kaupunkisuunnittelussa, kun kaupunkeja kehitetään työikäisten miesten ja liike-elämän tarpeista lähtien. Erilaiset humanistiset näkökulmat kaupunkien tarkastelemiseen tieteen ja taiteen keinoin ovat tärkeitä, ja päättäjien soisi tutustuvan niihin, jotta kaupungit olisivat hyviä ja turvallisia elinympäristöjä kaikille.

Mahdollisia uusia tutkimuksellisia suuntia

Laajaan ja monipuoliseen Humanistinen kaupunkitutkimus -teokseen olisi ollut hienoa saada viimeiseksi luvuksi ulkopuolisen asiantuntijan kirjoittama analyyttinen ja kriittinen yhteenveto. Se olisi tuonut lukijalle vielä selkeämmän kuvan humanistisesta kaupunkitutkimuksesta ja mahdollisesti visioinut tutkimusalan suuntaa tulevaisuudessa. Toisaalta prosessinomaisuus ja keskeneräisyyden estetiikka, jotka teoksesta myönteisessä mielessä välittyvät, usein väistävät kokonaisvaltaisia tiivistyksiä ja yhteenvetoja.

Naisten kaupunki on hyvin sujuvalukuinen, jopa siinä määrin, että välillä tulee vaikutelma, että teos on suunnattu enemmänkin nuorille. Vaikutelmaa lisää vielä piirroskuvitus. Näkisin asian kuitenkin niin, että teos on tarkoitettu kaikenikäisille, eikä nuoria ole suljettu ulkopuolelle. Tämä on linjassa Naisten kaupungin yhteisöllisyyttä korostavan eetoksen kanssa. Huomio kiinnittyy teoksessa myös siihen, että suomalaisia tutkijoita ja taiteilijoita ei esitellä kirjassa kovin kattavasti. Tämä on ymmärrettävää, sillä tekijä on asunut pitkään ulkomailla, eikä välttämättä ole tietoinen kaikista suomalaisista vaikuttajista ja ilmiöistä. Kotimaisten naisten esiin nostaminen sopivissa konteksteissa olisi kuitenkin sopinut hyvin kirjaan, joka on julkaistu Suomessa ja suomeksi. Esimerkiksi Suvi Auvisen mainitseminen talonvaltausta esittelevässä luvussa olisi ollut mahdollista, kuten myös Tiina Männistö-Funkin tutkimusten esiintuominen pyöräilyn kohdalla. Kaikkiaan molemmat teokset ovat kuitenkin sujuvia ja monipuolisia kaupunkitutkimuksen ja -kulttuurin kaleidoskooppeja, joista riittää ammennettavaa pitkälle ajalle, ja joilla soisi olevan vaikutusta kaupunkitutkimuksen ohella myös kaupunkisuunnitteluun.