Kaupunkipihojen historiaa – ja tulevaisuutta?

Arkkitehti Mikko Mansikan teos on ennen muuta opaskirja kaupunkien kerrostalopihojen kohennushankkeisiin. Helppolukuisella ja mukavasti kuvitetulla teoksella on kuitenkin tarjottavaa myös asumiskulttuurin, arkkitehtuurin ja puutarhaharrastuksen historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kirjan alkupuolella Mansikka esittelee suomalalaisen ja ruotsalaisen puutarhakulttuurin historiaa parinkymmenen sivun verran. Tämä historiaosuus on aihepiiristä kiinnostuneelle mukava yllätys sillä puutarhateemoihin liittyvää kulttuuri- tai sosiaalihistoriallista tutkimusta on Suomessa vielä toistaiseksi melko vähän.

Mansikka, Mikko: Pihoja ihmisille - Kivikorttelien vihreät keitaat. Multikustannus, 2006. 200 sivua. ISBN 952-468-102-1.

Arkkitehti Mikko Mansikan teos on ennen muuta opaskirja kaupunkien kerrostalopihojen kohennushankkeisiin. Helppolukuisella ja mukavasti kuvitetulla teoksella on kuitenkin tarjottavaa myös asumiskulttuurin, arkkitehtuurin ja puutarhaharrastuksen historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Kirjan alkupuolella Mansikka esittelee suomalalaisen ja ruotsalaisen puutarhakulttuurin historiaa parinkymmenen sivun verran. Tämä historiaosuus on aihepiiristä kiinnostuneelle mukava yllätys sillä puutarhateemoihin liittyvää kulttuuri- tai sosiaalihistoriallista tutkimusta on Suomessa vielä toistaiseksi melko vähän. Tähänastisen puutarhakulttuuria käsittelevän historiankirjoituksen vähyys näkyy myös Mansikan tekstissä – ja teoksen kirjallisuusluettelosta näyttävät lisäksi puuttuvan monet olemassa olevista suomalaisista alan tutkimuksesta. Mielestäni historiaosuus kokonaisuutena, pienestä yksipuolisuudesta ja ylimalkaisuudesta huolimatta, on kuitenkin toimiva ja sisältö kiinnostavaa. Sen parasta antia on arkkitehtuurihistoriallinen näkökulma kaupunkipihojen vaiheisiin. Kirja tarjoaa tuoreen, vaikkakin pienen, annoksen tietoa jokapäiväisten viherympäristöjemme vaiheista. Ruotsalaisten korttelipihojen esittelyineen teksti sopii myös vaikkapa Tukholman-retken pohjustukseksi.

Eliel Saarinen yhteyksineen keskieurooppalaisiin puutarhakaupunkiaatteisiin, Bertel Jung Suomen ensimmäisenä asemakaava-arkkitehtina ja Töölön suunnittelijana ja Lars Sonckin julkiset kannanotot edustivat Mansikan mukaan kaikki samansuuntaista päämäärää, puistomaisten kerrostalopihojen luomista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nämä ihanteet kivikaupunkien vehreyttämisestä hautautuivat. Kirjassa esitellyt esimerkit harvoista niiden mukaan toteutetuista 1900-luvun alkupuolen asuinkortteleista ovat Göteborgista, Tukholmasta ja Helsingin Vallilasta, jonka Kone ja Silta oy:n työväkensä asunnoiksi rakennuttamaa (1918-1929) umpikorttelia
Mansikka pitää maassamme ainutlaatuisena puistomaisen, väljän piha-alueen toteutuksena.

Teos kokonaisuudessaan on luettavissa yritykseksi nostaa uudelleen esiin ja käyttöön 1900-luvun alkupuolen kaupunkisuunnittelun “humanistiset pyrkimykset“ ja vielä lisäksi tuoda mukaan ekologiset periaatteet. Kaavoittajan työssä hankkimansa kokemuksen ja näkemyksen sekä arkkitehdin ammattitaitonsa pohjalta Mansikka visioi yhtenäisiä, laajoja ja vehreitä piha-alueita, mikä edellyttää taloyhtiöiden välistä yhteistyötä ja kirjaimellista raja-aitojen purkua. Mansikka itsekin toteaa tämän olevan haasteellista ja kertoo esimerkkejä
toteutumatta jääneistä helsinkiläispihojen parannusprojekteista. Onnistumistarinat on jouduttu hakemaan lähinnä Tanskasta ja Hollannista. Kulttuurihistorialliset ja yhteiskunnallis-taloudelliset selitykset asukaslähtöisen toiminnan vaikeuksiin suomalaisissa kaupukikerrostaloissa voisivatkin jo olla kokonaisen uuden kirjan aihe – mahdollisista ratkaisuista puhumattakaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *