Juha Järvelä väitteli vuonna 2013 aiheesta Kaksi maailmaa? Sukupuoli Mika Waltarin kirjailijakuvassa, teksteissä ja niiden vastaanotossa 1925-1939, jonka kansanpainos on Mika Waltari ja sukupuolten maailmat. Sen jälleen Järvelä on julkaissut muun muassa kirjat Komisario Palmun jäljillä (yhdessä Marjo Valitun kanssa, 2014), Mika Waltarin Helsinki (2019) ja Tove Janssonin Helsinki (2021).

Teos perustuu tulenkantajien kaunokirjallisiin teoksiin, näiden omiin ja muiden muistelmiin sekä henkilöistä ja aiheesta tehtyihin tutkimuksiin. Järvelä on myös kolunnut Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjailijahaastatteluja ja kirjallisuusarkistoa, käyttänyt Helsingin kaupunginarkiston osoiterekisteriä sekä tehnyt löytöjä sanoma- ja aikakauslehdistä. Hän kertoo lyhyesti myös talojen historiasta, ja kirjassa on valokuvia henkilöiden ja juhlien lisäksi puretuista taloista sekä ravintoloiden ja elokuvateattereiden interiööreistä.

Tulenkantajat eivät olleet paljasjalkaisia helsinkiläisiä. Poikkeus oli Mika Waltari. Elsa Enäjärvi muutti Helsinkiin lapsena, ja Olavi Paavolainen kävi kaupungissa oppikoulua. Monet tulenkantajat kuitenkin muuttivat aikuisina pääkaupunkiin, joten sikäli teoksen Helsinki-keskeisyys puolustaa paikkaansa, varsinkin kun legendaaristen itämaisten kutsujen pitopaikka, Olavi Paavolaisen lapsuudenkoti Vienola, tuhoutui talvisodan aikana. Katri Valalla oli avioiduttuaan Helsingissä useita osoitteita, ja hän asui Sörnäisten Marjatantalossa vain puolitoista vuotta, mutta sodan jälkeen hänet brändättiin työläisrunoilijaksi hautaamalla hänen tuhkansa Marjatanmäelle eli Vilhovuoren puistoon, joka on nykyisin nimeltään Katri Valan puisto.

Tulenkantajien myytti ja sen purkaminen

Ilmari Jäämaan päätoimittama Nuori Voima -lehti oli ilmestynyt vuodesta 1908 ja Nuoren Voiman Liitto perustettiin 1921. Eri alojen harrastajat saivat lähettää tuotteitaan arvosteltavaksi, ja jäsenyyden jälkeen polku saattoi edetä kohti hopea- ja kultamerkkiä. Monet tulevat kirjailijat julkaisivat tekstejään ensi kertaa Nuori Voima -lehdessä. Samalla he löysivät toisensa ja ryhtyivät kirjeenvaihtoon keskenään.

Alkuvaiheessa ei puhuttu tulenkantajista vaan nuorista runoilijoista antologian Nuoret runoilijat (1924) mukaan. Kyse oli löyhästä ystäväpiiristä 1920-luvun alkupuolella, ei mistään virallisesta yhteisöstä. Tulenkantajat-albumeja julkaistiin vuosittain 1924-6 ja Tulenkantajat-lehti ilmestyi 1928-30.

Tapana on jakaa tulenkantajat esteettiseen linjaan (Olavi Paavolainen), kansalliseen linjaan (Martti Haavio alias P. Mustapää) ja yhteiskunnalliseen linjaan (Erkki Vala). Pula-aika ja Lapuanliike hajottivat ryhmän. Erkki Valan perusti ja alkoi päätoimittamaan uutta, radikaalia Tulenkantajat-lehteä (1932-39), jota osa entisistä tulenkantajatovereista vieroksui.

Käsitys tulenkantajista muotoutui ryhmään kuuluneiden muisteluissa seuraavina vuosikymmeninä. Lauri Viljanen, joka oli paitsi runoilija myös kirjallisuustutkija, vaikutti ratkaisevasti siihen, ketkä luettiin ryhmän jäseniksi ja miten ryhmän vaiheet määriteltiin. Ennen kaikkea hän sai läpi näkemyksen, että ryhmän toiminta päättyi ensimmäisen Tulenkantajat-lehden lakkaamiseen, jolloin Erkki Valan Tulenkantajat-lehti rajattiin ryhmästä pois. Valan muistelmat taas jäivät julkaisematta.

2000-luvulla myyttiä ovat purkaneet historiantutkijat Matti Mieskonen (Kirjallisuuteen kietoutunut käsite: Tulenkantajien historiakuvan rakentuminen 1924-1987) ja Janne Kosunen (Me emme saa tätä kehitystä sallia!” Tulenkantajien humanistinen puolustus kansallista totalitarismia vastaan 1928-1939). Tutkimuksissaan he ovat osoittaneet muistitiedon vaikutuksen historiankuvan rakentamiseen sekä tulenkantajien jaon 1920-luvun kirjallisuusryhmänä ja 1930-luvun vasemmistolaisena kulttuuriryhmänä keinotekoiseksi. Merkittävä on myös Vesa Maurialan väitöskirja Uutta aikaa etsimässä: individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla (2005).

Vähän yllättävästi Järvelä asettaa ”eräänlaisiksi ääripäiksi” Katri Valan ja itse tutkimansa Waltarin:

Menestyvä, tuotannollaan vaurastuva Waltari – ja sairasteleva, vähävarainen ja taiteellisesti tinkimätön Vala. Kumpikin oli kuitenkin omille näkemyksilleen uskollinen. Vala vasemmistolaiselle, feministiselle ja pasifistiselle, Waltari maltilliselle oikeistolaisuudelle, isänmaallisuudelle ja humanismille, joka saattoi tuntua hampaattomalta väkivallan täyteisessä maailmassa. Hän ei ollut tullut tunnetuksi erityisestä saksalaismielisyydestään, mutta solahti sujuvasti aseveljeyteen Saksan kanssa. Waltarin näkemyksille – ja myös sukupuolelle ja yhteiskunnalliselle asemalle – oli enemmän vastakaikua 1930-1950-luvun suomalaisissa valtapiireissä kuin Valan kriittisyydelle. (s. 17)

Järvelä siis tasapainottelee haluten ymmärtää kumpaakin kirjailijaa.

Järvelä osoittaa joissakin kohdin muistojen erot verrattuna säilyneisiin dokumentteihin, mutta epäilee, että hänenkin teoksensa on rakentamassa Tulenkantajien myyttiä. Ja todella: keskittymällä paljon ravintoloihin teos vahvistaa tulenkantajien mainetta boheemeina juhlijoina. Tosin Järvelä muistuttaa, että alkoholi ja huumeet eivät innostaneet Olavi Paavolaisen helmikuussa 1924 Helsinkiin tutustumiskäynnille kutsumaa Katri Valaa, joka lähti pikaisesti takaisin kotimatkalle. Raitis Martti Haavio halusi ”suojella” ihastustaan Elsa Enäjärveä, mihin ei ollut tarvetta.

Kiitettävästi Järvelä mainitsee unohdettuja kirjailijoita. Anna Kaarista, joka oli ollut mukana antologiassa Nuoret runoilijat, tuli muotilehden päätoimittaja. Myös sellaiset kuin Onni Halla, Ilmari Pimiä ja Arvi Kivimaa ovat enää lähinnä nimiä kirjallisuushistoriassa.

Samoin Järvelä muistuttaa, että tulenkantajiin kuului myös muitakin taiteilijoita kuin kirjailijoita. Lausujat Helinä Svensson-Tissari ja Eero Salola esittivät tulenkantajien runoja. Sylvi Kunnas ja hänen ensimmäinen aviomiehensä Väinö Kunnas olivat kuvataiteilijoita. Väinö Kunnas ikuisti ryhmän jäseniä muotokuviinsa, kuvitti Tulenkantajat-albumin (1926) ja oli luomassa Tulenkantajat-lehden graafista asua. Sylvi Kunnas tienasi lehtikuvituksilla. Hänen toinen aviomiehensä Einari J. Vehmas oli myöhemmin taidekriitikko.

Säveltäjistä ryhmään kuuluivat Sulho Ranta ja Uuno Klami, jotka nuorina muusikkoina hankkivat elantonsa säestämällä elokuvateattereissa mykkäfilmejä. Ranta sävelsi Elina Vaaran ja P. Mustapään runoja, ja hänen sävellyksessään Raharu Santeri Nuormaan sanoihin tuntuu tulenkantajien eksotiikan kaipuu.

Tuttua ja unohdettua tai vaiettua

Järvelän kirjassa on paljon tuttua niille, jotka tuntevat 2000-luvulla ilmestyneitä elämäkertoja (Kerttu Saarenheimon Elina Vaara: lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi, Panu Rajalan Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset ja Tulisoihtu pimeään: Olavi Paavolaisen elämä, H.K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä: Olavi Paavolainen 1903–1964, Vesa Karosen ja Rajalan Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija ja Minna Maijalan Katri Vala: kulkuri & näkijä) sekä Ainur Elmgrenin artikkeleita Erkki Valasta.

Monille lukijoille asiat ovat epäilemättä uusia, ja Järvelä kertaa kiltisti esimerkiksi Katri Valan traagiset vaiheet, Olavi Paavolaisen tapaamisen paidattoman Yrjö Jylhän kanssa, Paavolaisen järjestämän vihellyskonsertin, Mika Waltarin, Elina Vaaran ja Lauri Viljasen kolmiodraaman ja Minna Craucherin salonkeineen.

Kirjan kiinnostavin osuus koskee Uuno Kailasta sekä nykyisin unohdettuja Unto Koskelaa ja Yrjö Gustafssonia. Järvelä on kirjoittanut esipuheen Koskelan romaanin Hedelmätön puu uuteen painokseen ja toimittanut Kailaksen arvosteluista teoksen Kirjallisuudesta.

Sekä aikalaiset että varhainen elämäkerturi Mauno Niinistö (Uuno Kailas ja hänen elämänsä ja runoutensa, 1956) puhuivat kiertoilmaisuin Kailaan seksuaalisesta suuntautumisesta. Sen sijaan Kalle Achté käsitteli asiaa kirjoittaessaan Kailaan mielenterveyden ongelmista ja niiden syistä teoksessaan Uuno Kailas: runoilija psykiatrin silmin (2001).

Tammikuussa 1929 Uuno Kailaan asuintoveriksi tuli Unto Koskela, johon tämä ihastui mutta joka ei vastannut tämän tunteisiin. Romaanissaan Hedelmätön puu Koskela kuvaa lääkärin hahmossa Kailaan homoseksuaalisuutta ja päähenkilön kautta omaa salaisuuttaan, epilepsiaa, josta kärsivä ei saanut avioitua, jos ei suostunut sterilisaatioon.

Uuno Kailas oli kihloissa Lyyli Pajusen kanssa, mutta suhde päättyi ja Pajunen teki abortin. Kuten tapana on ”suurmiesten” kohdalla, Järvelä keskittyy siihen, että Kailaan unelma lapsesta murskautui, mistä runot ”Poikani” ja ”Vainajat” kertovat. Syrjään jää naisen suurempi tragedia: Pajunen epäilemättä tunsi, että Kailaasta ei ollut aviomieheksi eikä halunnut synnyttää aviotonta lasta, sillä ajan oloissa sekä äiti että lapsi olisivat kokeneet syrjintää.

Kriisi vaikutti osaltaan Kailaan mielenterveyteen niin, että hän joutui alkuvuodesta 1929 Kammion mielisairaalaan. Muina syinä olivat syyllisyydentunne Yrjö Gustafssonin kuolemasta ja kuvataiteilija Wäinö Kunnaksen kuolema keuhkotautiin.

Kailas koki hoidon Kammiossa vääräksi. Sen sijaan Mika Waltaria, joka sota-aikana koki burnoutin, hoito ilmeisesti auttoi. Kesäkuussa Kailas siirrettiin Nikkilän sairaalaan Sipooseen, jossa hän kuntoutui niin että hänet kotiutettiin joulukuussa.

Joulukuussa 1931 Kailas vietiin hoidettavaksi Marian sairaalaan, josta hänet siirrettiin tuberkuloosisairaalaan, nykyiseen Laakson sairaalaan. Päästyään pois hän ei enää halunnut palata vaan lähti vointinsa huonontuessa syksyllä Ranskaan, jonka ilmaston uskottiin olevan tuberkuloosia sairastaville Suomea sopivampi.

Kailas kuoli Nizzassa maaliskuussa 1933, ja hänen tuhkansa tuotiin huhtikuussa Suomeen, joskin Järvelä osoittaa useita kohtia Maija Dahlgrenin Toimittajan muistelmissa esittämästä kuvauksesta vähintään epätarkoiksi. Joka tapauksisessa Kailaan hautajaisista tehtiin kansallinen surujuhla. Maila Talvio, joka kuului Kailaan tiukimmin kritisoimiin kirjailijoihin, laski kirjailijaliiton seppeleen ja järjesti Kailaan muistohuoneen Itä-Hämeen museoon Hartolaan.

Vuonna 1928 Seineen hukkunut Yrjö Gustafsson, joka oli julkaissut suomennoksia ja toiminut nuorten runoilijoiden parissa ateljeekriitikkona, on jäänyt tulenkantajien suureksi tuntemattomaksi. Kuoleman syykään ei selvinnyt: oliko kyseessä onnettomuus vai itsemurha? Uuno Kailas tunsi syyllisyyttä opetettuaan toverinsa juomaan. Myös Gustafssonin seksuaalisuutta on spekuloitu, mutta todisteita asiasta ei ole.

Elina Vaara kertoo muistelmaluonnoksessaan Yrjö Gustafssonin perheen turvautuneen selvänäkijään saadakseen yhteyden edesmenneeseen rakkaaseensa. Tapahtumasta on kertonut myös Annikki Reijonen teoksessa Elävätkö kuolleet? Erkki Valan runo ”Napoleon” Tulenkantajat-lehden marraskuun numerossa 1928 loukkasi perhettä, koska siinä sanottiin suoraan, että Gustafsson olisi tehnyt itsemurhan. Uuno Kailas kirjoitti vastineeksi runon ”Hiljainen joulu”, joka myöhemmin sai nimen ”Suru”.

Ihmettelyä

Järvelä huomauttaa kernaasti asioista, jotka ovat toisin kuin nykyään. Samassa huoneessa asui useita henkilöitä, ja helsinkiläiset nuoret asuivat kotona avioitumiseen asti.

Kirjallisuuskriitikko ja kansanrunouden tutkija Elsa Enäjärvi-Haavion (s. 14-15) Järvelä sanoo edustaneen ”radikaaleimmin tulenkantajien modernia naista”, pitihän tämä avioiduttuaan oman sukunimensä, väitteli ja jatkoi työtään, mutta koska Enäjärvi-Haavio oli naisasianainen, joka kuitenkin piti äitiyttä tärkeänä, sekä poliittisesti oikeistolainen ja suomenkielisyyden intomielinen ajaja, hän ei Järvelän mielestä ”edustanut monia sellaisia liberaaleja arvoja, joita sittemmin [on] liitetty moderniin tai uudenaikaisuuteen”. ”Moderni” on tosiaan monimerkityksinen ilmiö eikä aina suinkaan nykykatsannossa positiivinen. Ezra Pound oli fasisti, ja Gunnar ja Alva Myrdal kannattivat eugeniikkaa. Järvelä jättää mainitsematta, että Enäjärvi-Haavio kirjoitti kirjan Vanha iloinen Englanti (1928) ja keskustelukirjassa Pidot tornissa (1937) hän nimimerkillä Rouva tohtori suositteli Suomen kulttuurin ottamaan vaikutteita Englannista.

Järvelä ihmettelee myös Erkki Valan aatteiden epäjohdonmukaista linjaa:

Hän oli edustanut niin paneurooppalaisuutta, kansanvaltaisuutta kuin toisaalta saattanut toivoa Suomelle omaa Mussolinia mitäänsanomattomana pitämänsä demokratian tilalle. (s. 17)

Tämä ei kuitenkaan ollut aivan poikkeuksellista. Raoul Palmgren kertoo tutkimuksensa Kapinalliset kynät toisessa osassa, että Hagar Olssonin näytelmässä Det blåa undret isä on liberaali porvari, jonka tytär etsii ”sinistä ihmettä” sosiaalisesta ja sivistystyöstä työttömien työläisnaisten piiristä, poika mustapaitanuorten piiristä. Samaten Olssonin essee Hermann Keyerlingistä teoksessa Arbetare i natten näkee nuorison vitalismin ilmauksina niin natsismin, fasismin, kemalismin (millä viitataan modernin, maallistuneen Turkin perustajaan Kemal Atatürkiin) ja bolševismin. Samoin kuin Olavi Paavolaisella, olennaista oli että aate oli uusi, aluksi ei ollut väliä, millainen se oli.

Virheitä ja korjauksia

Järvelä korjaa erehdyksensä kirjasta Mika Waltarin Helsinki: Anna Kaarin ja Elina Vaaran asunto, jossa Mika Waltari kävi riiaamassa Vaaraa niin, että tämän kihlaus Lauri Viljasen kanssa tilapäisesti särkyi, ei sijainut Mannerheimintien numerossa 40 vaan 66. Osoite oli alun perin Läntinen Viertotie 38 A 7. Järvelä oli ilmeisesti aiemmin luottanut Rajalan Unio mysticaan – tyypillinen esimerkki siitä, miten väärä tieto kopioidaan.

Tulenkantajissa esitetään, että Mika Waltari ”asui lapsuutensa osoitteessa Vuorimiehenpuistikko numero 6 (eli Tehtaankatu 7, jonka puolelta oli sisäänkäynti)” (s.156). Lopussa kirjailijan tiedoissa (s. 232) osoitteena on – samoin kuin Mika Waltarin Helsingissä (s. 157-8) – vuosina 1914-1922 Tehtaankatu 7 D ja vuosina 1922-1930 Tehtaankatu 7 C. Edellisen sisäänkäynti on Vuorimiehenpuistikon ja jälkimmäinen Tehtaankadun puolelta, joten Waltarin lapsuudenperheen kaksi kotia ovat uuden kirjan tekstissä yhdistyneet. Martti Merenmaan teos Varjojen paraati on samalla sivulla 41 saanut myös muodon Varjojen paratiisi.

Arvio teoksesta ja ehdotuksia

Kaiken kaikkiaan Järvelän Tulenkantajat on mainio tietokirja: siinä on tietoa niille, jotka tietävät aiheesta paljon, vähän tai ei mitään, ja tietoja annostellaan keveästi ja hauskasti. Kiitettävää on, että kirjassa on henkilöhakemisto ja viitteet. Lähteet mainitaan usein myös tekstissä. Kannen sisäsivuilla on kartta.

Muutamia pieniä huomautuksia ja ehdotuksia voisi tehdä. Teosta olisi helpompi käyttää hakuteoksena, jos ravintolan tai sairaalan nimi olisi lihavoitu. Kadunnumeroa ei aina kerrota, mutta se olisi tarpeen ei-helsinkiläisille ja muillekin, jotka eivät tunne taloja nimeltä. Reitit on tehty kaupunginosien mukaan, mutta lopussa olisi voinut esittää reittiehdotuksia kirjailijoiden ja teemojen (esimerkiksi ravintoloiden) mukaan.